Haeskellessa jonkinlaista lenkkeilyn kilometrimääräistä vähimmäismäärää, joka tuntuu monella tapaa riittävältä, löytää sen helpommin asfalttialustalta kuin pehmeäalustaisemmalta kuntoradalta. Elokuussa on tullut käytyä yömyöhällä pyrähtämässä eräällä vakioreiteiksi muodostuneista ja missä on sitten pyritty pitämään vauhtia sillä tapaa tasaisena, että suoritus tuntuu tehokkaalta, muttei kuitenkaan tule ottaneeksi kykenevyydestään liikoja irti ja lisäksi rytmiä on pidetty hyvätahtisena antamatta minkään sitä hidastaa. Kummallisen paljon nelosia päätynyt lukemiin (keskimääräinen tahti 4'44", nopein kierros 4'40") ja suoritteen päättymisaikakin 3.33. Mystistä. Syke näyttää saavuttaneen tasaisemmalla alustalla korkeintaan 165 bpm, kohoten hiukan korkeammaksi loppuosuuden loivassa ylämäessä ja sen jälkeisessä alamäkeen hurvittelussa.

Sitä jotenkin toivoo, että ruokavalion, unen ja stressitekijöiden säätämisen avulla saisi sykkeen laskettua vielä hiukan matalammalle ja eihän tuo sentään enää ole noussut pitkiin aikoihin 180 bpm:n paikkeille, mitä tuli joskus ihmeteltyä. Kahteen eri kertaan, elo- ja lokakuussa on näköjään käyty tekemässä sellaista suorituskokeilua, missä käydään kiertämässä kuntoradan n. 1,4 km:n mittaisia kierroksia muutamaan kertaan, kaikkine nousuineen ja laskuineen, pysähtymättä ollenkaan. Viimeistään toisen kierroksen loppupuolella alkaa tyypillisesti olemaan mainio jaksavuus ja mieliala, mitä usein tuleekin lenkkeilyn kautta tavoitelleeksi. Usein kun lenkkeilyä harrastaa eli n. kerran päivään, ei se tunnu edes rasitteelta. Mielenkiintoista sinänsä, etteivät edes jyrkät nousut ole saaneet sykettä kohoamaan kuin ihan hetkeksi max. 174 ja max. 170 bpm.

Metsä tarjoaa enemmän vaihtelua jaksavuuskokeiluille ja on tavallaan hassua, kuinka helposti sitä jaksaa lenkkeillä suht tehokasta tahtia riippumatta siitä, kulkeeko kiemurtelevalla polulla, tasaisella metsätiellä, röpelöiseen ylämäkeen tjm. Siinähän se elokuussa vajaa puolisen tuntia menikin ja lisääkin olisi jaksanut.