Esitellyt kuvat eivät aivan mahdollista vaikutelman muodostamista usein aamuisin käytetyn polkulenkkeilymaaston haastavuudesta, intensiivisyydestä, vaihtelevuudesta ym. Käännöksiä, reitin ohentumia, kivien päälle hypähtelyä, nousuja, maassa olevan väistelyä ja muuta keskittyneisyyttä kuormittavaa on koko suuntaansa parin kilometrin matkalla jatkuvasti. Tähän kaikkeen tosin tottuu sekä rasittavuutensa, että kaikenlaisen havainnoitavan omaan kulkemiseen suhteuttamisen muodoissa, joten reitin täydennykseksi osa siitä tulee lenkkeiltyä kahteen kertaan.

Erästä parasta tällaisessa more advanced -polkkulenkkeilyssä on se, että se vaikuttaa tehokkaammin ja helpommin myös mieleen, eikä se pääse ottamaan niin lunkisti kuin jossain tasaisemmalla hölkkäillessä. Sykkeelle jäisi silti varaa nousta enemmänkin. Ei erityisen suositeltavaa miettiä tällaisen lenkkeilyn ohessa, mitä aikoo tehdä myöhemmin samaisena päivänä paitsi jos kaatuminen on jotain, mistä erityisesti pitää. Keskittyneisyys voitaneen jakaa enimmälti kolmeen asiaan kuluvaksi, joiden väliset osuudet voivat hetkittäin vaihdella: ympäristötaju, tietoisuus kehon liikkeistä ja muut lenkkeilyn aikaiset ajatukset. Edeltävän unijakson aikainen kuormittuneisuus tai dopamiinivaje aivoissa voi vaikuttaa kohtalokkaasti kaatumisriskiin, mutta jos näiltä osin kaikki ok, helpostihan se lenkkeily haastavammassakin maastossa sujuu.

Parin hidastavuuden hetken taktiikalla näytetään mennyn.. Mitähän nuo loppuvaiheen sykkeen nousut ovat olleet? Vauhti-käyrässä ei näytä olevan loppupyrähdystä sitä selittämässä.