Teksti, joka antoi aihetta ottaa psykiatriselle osastolle tarkkailtavaksi (2008), oli lähetetty iltalukion kemian kurssin keskustelufoorumille. Ko. kurssille oli ilmoittautunut kaikki muutama oppilasta ja oli käsillä se hetki, jolloin sovitaan koepäivästä. Varsinaiseen reaktioon kului pari päivää ja vasta sitten lähti liikkeelle prosessi, joka johti osastolle ottamiseen. Kerrotun mukaan alkuperäisen pyynnön oli esittänyt lukion rehtori.
Tarkkailuajan jälkeen keskustelin ko. rehtorin (Merja Berg) kanssa ja hän kertoi, että ei ollut konsultoinut muita kuin vararehtoria (Jyrki Mattila) ja yhtä muuta "kolmatta tahoa". Hän oli jo aiempina kuukausina kertonut, että hän oli tietoinen verkossa olevista blogeistani, eikä ollut nähnyt niissä mitään erityistä "häiritsevää materiaalia".
Tiedustelin jälkeenpäin myös mm. psykologian ja filosofian opettajieni mietteitä asiasta, eikä heistä kumpikaan ollut koskaan kokenut minussa mitään uhkaavuutta. Molemmat heistä tietävät, että tapaan pohdiskella kaikenlaista ja että kyseiset aihepiirit kiinnostavat minua suuresti.
Myöskään sen kun kurssin opettaja, jonka vetämän kemian kurssin keskustelupalstalle viestini laitoin, ei pitänyt viestiäni sellaisenaan uhkaavana, vaan omien sanojensa mukaan "hiukan outoa".
Kyseistä rehtoria en ole koskaan pitänyt sellaisena, joka osaisi paineen alla tehdä hyviä päätöksiä. Hän suoriutunee koulun toiminnan järjestelyistä yms. ihan ok, kun oli sitä jo muutaman vuoden ajan harjoitellut, mutta oli tyypillistä, että hänen luonaan käydessäni hänen oli usein varsin vaikea kehittää reaaliajassa hyviä vastauksia opiskeluihini liittyviin kysymyksiin, mikä ilmeni siinä hänen ”töksehtelevine vastauksineen”.
Vararehtorista (ei nykyinen) minulle on jäänyt mieleen eräs erityisen merkitseväksi kokemani tapahtuma. Tuolloin olin tullut tiedustelemaan jotain lukio-opiskeluihini liittyvää asiaa ja hän otti minut avoimesta ovesta sisään tultuani sanoen takeltelevasti seuraavaa: "mitäs sinä.. tulit tänne.. … noiden ryppyisten papereiden kanssa". Tässä ilmaisussa itsessään on useampi kohta, joka kieli hänen asenteestaan minua kohtaan, vaikka emme varsinaisesti olleet mitenkään erityisesti tututustuneet toisiimme missään aiemmassa yhteydessä: se mitä sijamuotoa hän käytti sanassa "mitäs", se millä rytmillä hän sanoi tuli sanoneeksi kaksi lausahdusta "mitäs sinä.. tulit tänne…" ja miten hän sanoi viiveen jälkeen jotain töykeää.
Vararehtori oli "skannaillut" minua katseellaan ja päätellen siitä, kuinka paljon ihminen keskimäärin ehtisi havainnoimaan siinä ajassa, hän oli valinnut minusta kommentoivaksi ensimmäisen asian, mistä löysi jotain loukkaamisen kohdetta. Tämän voi tulkita myös jonkilaiseksi egoilevaksi kokeiluksi, jossa hän testaa haastaisinko minä jonkinlaiseen argumentointikamppailuun vai antaisinko asian olla. Olennaista tässä on kuitenkin se, että siinä ajassa missä hän nuo kolme erillistä lausahdusta peräjälkeen sanoi, hän olisi ehtinyt kääntää puheensa "suunnan" aivan johonkin toiseen suuntaan, mutta hän halusi tietoisesti kehittää jotain loukkaavaa. Kyseiset ryppyiset paperit taisivat olla jotain koulun omia esitteitä, sisältö printattuna valkoiselle paperille. Ja hän oli siis se, joka myöhemmässä vaiheessa oli päättämässä siitä, tehdäänkö pyyntö laittaa minut tarkkailtavaksi psykiatriselle osastolle.
Edellisenä uusintakoepäivänä valvoja tuli tyköni ja puhutteli minua kuin älyllisesti hidasta tiedustellessaan: "onhan sinulla tässä nyt rauhallinen paikka tehdä koetta". Sinänsä mielenkiintoiset sanavalinnat opettajalta, joka ei ole koskaan tavannut minua aiemmin, varsinkin kun tilanteessa ei esiintynyt mitään erityistä hälinää, eikä hänellä ollut minulle mitään muuta asiaa kerrottavana.
Kyse oli siis kahdesta luokkatilasta, joiden välistä oli poistettu sermi, jotta tila saataisiin yhtenäiseksi kokeentekopaikaksi. Minä olin jo istunut hetken aloillani valitsemallani paikalla suunnilleen luokkien välissä, pulpetin äärellä. Jos tämä minulle entuudestaan tuntematon opettaja olisi vain ohimennen huikaten kysynyt huumoripitoisella äänensävyllä, että "pystynkö keskittymään näiden hälisevien nuorten keskellä", olisi hänestä syntynyt aivan eri vaikutelma kuin siitä, että hän tulee pulpetin eteen, asettaa toisen kätensä pulpetin toiselle reunalle ja toisen toiselle reunalle, nojaa hiukan eteenpäin ja sitten kysyy hitaasti ja selkeästi ääntäen: "onhan sinulla tässä nyt rauhallinen paikka tehdä koetta".
On kovin harvinaista, että aikuinen opettaja ensitapaamiselle käsittelee toista aikuista sillä tapaa, eikö? Miten muuten sellaisen voi tulkita kuin siten, että ko. henkilö halusi tarkoituksella vääristää minusta syntyviä vaikutelmia näille kyseisille nuorille? Enhän ollut antanut kenenkään muunkaan opettajan läsnä ollessa vaikutelmaa, että ”minulle pitää puhua hitaasti ja selkeästi”, joten hän ei voisi käyttää selityksenä teolleen mitään sellaista, minkä joku toinen opettaja oli hänelle kertonut. Olisi hänen tilannetajunsakin pitänyt saada hänet kertomaan asiansa toisin, jos niin olisi ollut. Täten, en voi nähdä muuta perustetta hänen teolleen kuin silkan tahallisuuden.
Tätä ympäristössä olevien ihmisten vaikutelmiin vaikuttamista olin kokenut havaitsevani liian usein siinä yhteisössä ja kun sen tekee opettaja (minä siis tuolloin vanhempi iltalukiolainen ja muut enimmäkseen nuoria päivälukiolaisia), niin vaikea sitä oli siinä yhteydessä muuksi tulkita kuin opettajan pyrkimykseksi heikentää minun sosiaalista asemaani.
Taannoin ihan ajatusleikkinä mietin kuinka nopeasti opiskelijoiden mieli oikeasti toipuisi, jos koulussa tapahtuisi ammuskelutapaus, jossa kuolisi puolisen tusinaa oppilasta. Vaikutelmani on, että jos tapahtuma olisi aamupäivällä, eikä rakennukseen itseensä jäisi merkkejä tapahtuneesta, hyvin harva jo kahden päivän kuluttua kouluun palattuaan löytäisi itsestään mitään suurempia tuntemuksia tapahtunutta kohtaan.
Sitä en pohtinut kirjoituksessani, vaan pelkästään mielessäni tuolloin kelailin uutisissa kerrottuja nuorison tekosia täälläpäin maailmaa ja muualla: "Nuorten tyttöjen joukko pahoinpiteli vanhuksen", "Koulutoverit ajoivat nettihäiriköinnillä nuoren pojan itsemurhaan". Näitä en yhdistänyt sellaisenaan tuon koulun oppilaisiin, vaan ajattelin asiaa niin päin, että jos näitä uutisia tulee runsaassa määrin vastaan mediasta (perinteinen ja Internet), sekä teinikauhuleffat ovat vuosikymmenen aikana raaistuneet aika lailla, niin missä oikeastaan menee raja sen suhteen, että minkälainen tapaus täytyy ilmentyä, että se "oikeasti jossain tuntuisi".
Sanoinkin tekstissä ikään kuin täydentävästi, että ”Edellisellä tarkoitin viitata siihen, että joskus ennen muinoin vaikuttaneesta hyvä/paha -jaottelusta on tullut hauskaa/ei tunnu missään -jaottelu.”, mutta mitä ilmeisimmin se ei ollut riittävää.
Viestini kirjoittamiseen vaikuttivat mahdollisen provosoinnin lisäksi myös se, että tuolloin oli meneillään filosofian kurssi 2, jossa aiheena moraali ja etiikka.
aina kun kohtaan uuden opettajan, laitan kellon raksuttamaan ja odotan kuinka kauan menee ennen kuin hän ensimmäisen kerran pettää minut jollain tapaa.
Myönnän, että se kokonaisuutena kirjoitukseni oli varsin helposti tulkittavissa niin sanotusti "hälyyttäväksi", mutta vain sen vuoksi, että se tuntui vahvistavan jotain tulkintaa, ei sen vuoksi, että siinä suoraan olisi sanottu jotain tapahtuvan.
Sinänsä kuitenkin erittäin tökeröä käytöstä oli siinä, ettei viitsitty konsultoida vaikkapa filosofian tai psykologian opettajiani ja tiedustella onko minulle ihan tyypillistä kuvitella erilaisia skenaarioita ja "kirjoittaa läpi" erilaisia teorioita tai muuta sellaista.
Toisaalta, rehtorilla on tietty vastuunsa ja valintojen aiheuttamat paineet. Hän voi ajatella mitä seuraamuksia hänelle itselleen voisi olla, jos hän ei tekisi mitään ja "sen seurauksena jotain tapahtuisi". Siitähän se riemu repeäisi, kuten sanotaan. Toisaalta, ei voida jättää huomioimatta sitäkään vaihtoehtoa, että he – ketkä kaikki (oikeasti) päätökseen lähettää psykiatriselle osastolle sitten osallistuivatkaan.
<-- Koulun kemian keskustelufoorumille postitettu teksti tarkkailuun ottamisen perusteena
Itsensä syväjäädytystä epäilevän kuljetusketjusta -->