Psykiatrian luoma oireluokittelu on vain paradigma eli käyttöön otettu oppirakennelma ja toisiinsa suhteutettujen teorioiden kokoelma, joilla ei ole lähtökohtaisesti ole mitään kiinnikettä ihmisen (neuro)biologiaan. Kaikki väittämät ravintoaineiden vaikutuksesta aivolohkojen eroavaisuuksiin ovat täten eräänlaista spekulointia sille, mistä tosiasiallisesti on kyse. Diagnoosikriteerien väljyys muodostuu siitä, että niissä käytettyjä yleiskielen sanoja kuten "tarkkaavaisuus" ei voida suoraan yhdistää mihinkään täsmälleen tietynlaiseen aivojen toimintaan tieteellisen tiedon puutteen vuoksi, eikä sanaa "tarkkaavaisuus" voisi muutenkaan liitättää pelkästään yhdenlaiseen aivojen toimintaan, koska ihmiset ovat käyttäneet sanaa "tarkkaavaisuus" jo niin monia vuosisatoja useissa hivenen toisistaan eroavassa merkityksessä - vaihtelevalla huolellisuudella ja nyanssien tarkkuudella.
Täten, jos voitaisiin toteuttaa sellaiset diagnostiset kriteerit, jotka ovat kauttaaltaan monosemisiä eli yksimerkityksisiä, voitaisiin saavuttaa se, että erilaisten diagnoosien saaneiden joukkoon ei ajautuisi "vääränlaisia" ihmisiä, eikä niiden joukko, jotka luulevat omaavansa esim. jonkin oireyhtymän, olisi niin suuri. Lääkärikuntaan kuulumattomien ei ole helppo todeta, mikä nykyisillä luokitteluilla on niiden ihmisten osuus luulijoiden ja diagnoosin saaneiden joukossa, jotka eivät niihin sovi, mutta valtamedia ei ole motivoitunut tarjoamaan mahdollisuutta tällaisten päätelmien tekemiseen.
Jatkumot, asteikot ja pisteytykset ovat niitä keinoja, joiden avulla eri toimijat saadaan näennäisesti puhumaan samoista asioista, mutta monillekaan yksilöille ei tulla luoduksi optimaalisia hoitopolkuja tai valikoitua parhaimpia mahdollisia hoito-/tutkimuskeinoja, saati käydä kehittämään jotain täysin tai lähes uutta. Tulevaksi kaavaillut SOTE-keskukset tietävät jo ennalta varsin täsmällisesti sen, minkälaisia reittejä pitkin minkäkinlaisia ihmisiä kuljetetaan ja minkälaisia omia haluja ja tavoitteita heillä on, mikä mahdollistaa mm. ennusteiden tekemisen siitä, missä vaiheessa tutkimuksia tai hoitokokeiluja minkäkinlaiselta esim. perheeltä loppuu halukkuus käyttää enempää rahaa.
Kyynisesti ajatellen voi olettaa, että keskinäinen (pseudonymisoitu) tiedonvaihto tulevien maakuntien, valtion virastojen ja laitosten, yliopistojen, muiden SOTE-keskusten, erilaisten yrityksien ym. välillä melkeinpä takaa sen, että vaikkapa puoluetoimistoille ja mediataloille asti päätyy epävirallista, Tilastokeskuksen julkaisuja tarkempaa tietoa siitä, minkälaisia kehitysnäkymiä on odotettavissa terveydenhoidon suhteen ja mikä on nykytilanne. Koska yritykset ja instituutiot käyttävät laajalti prosessikaavioita ja vaikkapa sellaisia notaatioita kuten Business Process Model and Notation (BPMN) toimintansa mallintamiseen eri osapuolten yhteisesti ymmärtämällä tavalla, on yksityiskohtaisuuksiin menevään tietoon perustuen helpompi arvioida, missä kohdin prosesseja ym. toimintaa voidaan säätää halutunlaisten lopputulemien kannalta. Esim. yksi lisätutkimus voi olla liian kallis monelle; lääkäreiden ulkomaalaisasteen muuttaminen voi estää laadukkaan puheen avulla tapahtuvan asioista selittämisen; maininta tutkimushankkeesta tietyssä kohdin hoitopolkua johdattaa suuren joukon ihmisiä eksperimentaalisen kokeilun äärelle; yksi käypä hoito -ohjeistuksen ehdon löysytys avaa mahdollisuuksia uusiksi diagnosoitaviksi; yksi maininta valtamediassa johonkin oireyhtymään ja työttömien terveystarkastukseen liittyen stigmatisoi suuren joukon ihmisiä; yhden hoitokeinon poistaminen palvelutarjonnasta aiheuttaa riskin, että sadat ala-asteikäiset lapset syrjäytyvät jo varhaisellä iällä.
Yltiöpositiivisesti (naiivisti) elämään suhtautuva voi ajatella, että ei kai kukaan oikeasti haluaisi tai pystyisi tahallaan edistämään ihmisten elämässä edistymistä, mutta mitä silloin ovat kaikki ne puheet esim. kilpailuhenkisyyden kiristymisestä? Yhteiskuntaan on tervettä suhtautua hyväksymällä, että se on enemmän eri toimijoiden ohjailemaa kuin siten, että kahdessa tai useammassa virastossa, laitoksessa tai yrityksessä on esim. keskustalainen pääjohtaja. Ne pitävät sisällään paljon enemmänkin yhteisiä asenteita ja elämänkatsomuksia keskenään jakavia ihmisiä, eivätkä rajalinjat mene puolueittain.
Vaikka muuta väitetäänkin, tietyn diagnoosin saaneiden ihmisten joukosta voi muodostaa monenlaisia ihmispooleja ts. jos kaikki heidän ominaisuutensa kirjattaisiin ylös ja sijoitettaisiin yhdistettyyn pooliin, saataisiin pooli, jossa esiintyy useita kertoja tiettyjä ominaisuuksia, keskenään täysin ristiriitaisia ominaisuuksia, sekä ominaisuuksien negaatioita. Jos lisäksi vertailtaisiin heidän genotyyppiään (yksilön geenien kokonaisuus), huomattaisiin, että siltä osin, joilla heillä piti jonkin tutkimuksen mukaan olla jotain yhteistä geeneissään, tätä yhteistä ei heillä kaikilla ole. Saman diagnoosinimikkeen he kuitenkin saavat, mikä ohjailee merkittävästi sekä heidän omia luulojaan itsestään, että sitä mitä heille missäkin yhteydessä ehdotellaan (tutkimukset, kokeilut, tuotteet ym.).
Vielä suurempaa variaatiota ja diversiteettiä ilmenee niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät vielä ole jotain tiettyä diagnoosia saaneet, mutta jotka ounastelevat, että se jotenkin heihin itseensä liittyy. He ovat kaikki potentiaalista asiakaskuntaa palveluita ja/tai tuotteita tarjoaville yrityksille. Olisi mielenkiintoista pystyä arvioimaan sitä, minkälaisissa eettisissä toiminnan rajoissa suomalaiset yritykset ja muut tahot saadaan valvonnan kautta pidettyä eli jääkö median vaisuuden vuoksi epäkohdat ja hoitopolkujen kehittämisen hitaus julkisuudelta piiloon vai vastaavatko vaikutelmat toiminnan asiallisuudesta todellisuutta? Lienee kuitenkin syytä muistuttaa psykiatrisissa hoitolaitoksissa ilman erityisempää syytä tapahtuvista potilaiden seinille tönimisistä ja valtioneuvoston jääräpäisistä pyrkimyksistä tehdä vastoin sitä, mitä erilaiset etujärjestöt väittävät ihmisten kannalta erittäin haitalliseksi, jotteivat mielikuvat jäisi liian puhtoisiksi.
Sinänsä on kyllä totta, että Suomessa on käytössä varsin tiukka linja sen suhteen, minkälaisia esim. tuotteita markkinoille pääsee, mikä on sekä hyvä asia, koska se tekee tuotteet keskimäärin ottaen turvallisemmaksi monivaiheisen testauksen ja/tai valmistusprosessien hienosäädön kehittämisen vuoksi, mutta vähimmillään tämä ei takaa muuta kuin sen, että tuotteiden ainemäärät ovat tasalaatuisia, sivuoireet ovat siedettäviä, eikä ylimääräiä aineita pääse mukaan. Monien tuotteiden ollessa pitkälti toistensa kopioita siinä mielessä, että lähinnä ainemäärät ja valmisprosessi eroavat, on tuotekontrollissa se huono puoli, että sekin seikka tekee helpommaksi mallintaa ja ennustaa tuotteita tarvitsevien/haluavien ihmisten käytöstä. Niin kauan kuin ihmiset viitsivät ostaa tuotteita, joista ei saa ideaalista apua, ei tuotekehitykselläkään ole niin kiirettä. Esim. kalaöljyistä saa runsaasti erilaisia tuotevariaatioita aikaiseksi, joita voi optionaalisesti täydentää jollain aineella, johon on useissa yhteyksissä attribuoitu "aivojen verenkiertoa parantuvuutta". Kokeiltavaa luontaistuotteissa ja ravintolisissä siis riittää. Niissä ei välttämättä mainita suoraan sanallakaan jotain tiettyä oireyhtymää, vaan tietoisuus jostain tietystä tuotteesta voi tulla vastaanottokäynnin aikana, missä lääkäri tai muu ammattihenkilö ikäänkuin ohimennen mainitsee, että "monet ovat kertoneet saaneensa apua siitä ja siitä tuotteesta".
Jos ajatellaan ihmisenä olemista niin, että joku päivä tehokkaat tietojärjestelmät pystyvät mallintamaan ja simuloimaan ihmiselimistön toimintaa kauttaaltaan, kuten myös eri aineiden vaikutusta näihin virtuaalisiin simulaatioihin, ovat kaikki nykyiset terapiat ja tutkimukset tavallaan tiedonhankkimista ja valmistautumista sitä varten, että ihmisen vapaus filosofisessa mielessä on poissa, eivätkä tehdyt valinnat ole erityisen originelleja, vaan kaukaa ennalta arvattavia. Suomessakin on vahvaa halua saattaa kaikki ihmisistä kerätty terveystieto tutkijoiden tutkittavaksi sillä perusteella, että "se hyödyttää kansantaloudellisesti ja muuten" eli ihanko vain vaikkapa sen vuoksi, että saadaan tietää, mikä se sellainen Alzheimer tosiasiallisesti on, jotta voitaisiin alentaa terveydenhuoltojärjestelmälle ja potilaille aiheutuvia kustannuksia? Seuraavaksi kai väitetään, että kaikki mistä journalistit keskustelevat haastateltavan kanssa päätyy lukijoiden luettavaksi.
Ideaalisti olisi kai niin, että tutkimuksien lopputuloksia ei hyödyttäisi varmistella säätämällä tutkimukseen liittyviä parametrejä, koska vertaisarviointi ja kriittinen kommentointi poistaa epäkelvon tutkimuksen käytettävyyden, eikä lääkärikeskuksissa ym. jätettäisi noudattamatta sadoista eri tutkimuksista johdettuja suosituksia, eikä opettajiksi tai terapeuteiksi päätyisi epäpäteviä tai osaamattomia ammattihenkilöitä, mutta eihän näin tietenkään ole. Esim. SharpBrains kertoo vuonna 2014 [1] huomioista, joiden mukaan American Academy of Pediatricsin ohjeistuksia ADHD-potilaiden arviointiin ja hoitoon jätetään säännöllisesti noudattamatta (esim. todiste siitä, että ADHD-kriteerit olisivat täyttäneet, puuttui 1/3 tapauksista; opettajilta ei useinkaan näkemyksiä kysytty, vaikka olisi pitänyt; lääkitysmääräykset jyräsivät suositukset käytösterapiasta). Tietenkin tällainen olisi tässä yhteydessä sovitettava Suomen olosuhteisiin, mutta olennaista tässä on se, että kaikissa eri vaiheissa tutkimuksista käytännön toimenpiteisiin, on tietynlaista säätövaraa, jolla voidaan haluttaessa pelata ja saada aikaan halutunlaisia vaikutuksia ja seurauksia.
Kognitiivis-käyttäytymisterapiaan liittyvät tutkimukset tarjonnevat runsaasti variaabeleita säädettäväksi, jotka voivat vaikuttaa erittäin paljon tutkimuksen loppupäätelmiin. Tällaisessa tutkimuksessa voidaan esim. [13] opastaa tutkittavia pilkkomaan laajoja tehtäväkokonaisuuksia pienempiin ja hallittavampiin osiin; luomaan suunnitelmia ylivoimaiselta tuntuvien tehtävien käsittelemiseksi; arvioimaan häiriintymisen riskin kohoamisen alkamista ajan suhteen ym. Se miten tällainen tutkimus toteutetaan, miten tutkittavia ohjeistetaan, mitä seikkoja tutkittavien toiminnasta huomioidaan, miten ympäristöolosuhteiden merkittävyyttä on kontrolloitu, mistä tilanteesta tutkittavat saapuvat tutkittavaksi, viritetäänkö esille mielikuvia suoriutumisen merkittävyyden liittymisestä akateemiseen suoriutumiseen laajemmin (esim. tavoitteet pidemmällä tähtäimellä) ym. vaikuttavat siihen, mikä on tällaisen tutkimuksen hyötysuhde verrattuna pelkkään lääkitykseen. On monia tutkimuksia, joissa kognitiivis-käyttäytymisterapia ja lääkitys yhdessä ovat tuoneet parhaimmat tulokset, mutta jos pelkkä terapia itsessään toisi liian hyviä tuloksia, voisi se olla, kuvitellusti, epätoivottua tutkimuksen epävirallisesti tilanneen tahon kannalta (esim. lääkeyritys tai lääkekeskeisiä hoitoratkaisuja tarjoava yritys), jonka edustaja on sattumoisin hyvä ystävä tutkimuksen johtajan kanssa.
Kysely- ja seurantatutkimus, joka on puettavissa tieteellisesti validiin muotoon, on usein helpohko toteuttaa, minkä jälkeen tutkimus julkaistaan jotain kautta ja minkä jälkeen siihen voidaan viitata aivan tavallisissa verkkojulkaisuissa, joista sen löytävät ne, jotka voivat tutkimuksen olemassaololla perustella jotain vastaavaa kokeilua tai toimenpidettä. Esim. jos kirjaston johtaja haluaa muuttaa sisätilojen rakenteita, mutta tarvitsee rahoituksen saamiseksi tutkimuksien tuomaa puoltavaa vaikutusta lukurauhalle, keskittymiskyvylle ym., hän löytänee soveltuvia tutkimuksia helpostikin. Tämä ei tarkoita, että hän olisi "tilannut" tällaisen tutkimuksen, mutta ihmisten hakusanoilla hakemisen taipumuksista tietoinen suomalainen, lääkevastainen, erityisoppilaiden tarpeisiin soveltuvia sisustusratkaisuja tarjoava yritys on ollut ennalta tietoinen mahdollisista liiketoimintamahdollisuuksista. Kysehän olisi vain kysely- ja seurantatutkimuksesta, jonkalaiset pääsevät helpommin esille kuin armottomampaa vertaiskritiikkiä kohtaava, monimutkaisia matemaattisia oivalluksia sisältävä tutkimus. Kukapa kysely- ja seurantutkimuksien tuloksia on kritisoimaan muutoin kuin olosuhteiden, osanottajien määrän tjms. seikan osalta?
Tutkittujen ihmisten määrä tapaa olla helpoimmin esitetyn kritiikin kohteena ADHD-lapsia- tai -aikuisia tutkittaessa, niitä ollen väitetysti liian vähän. Toisinaan ei satakaan tutkittavaa riitä, mutta toisinaan osallistuneiden tutkijoiden kohtalaisen suuren määrän voi ajatella saattavan kompensoida tutkimuksen kelpoisuutta. Esim. eräässä ADHD-lääkityksen käytön hyötyä puoltavassa tutkimuksessa [12] on "vain" 22 ADHD-diagnoosin saanutta ja 31 verrokkia, mutta jopa 11 tutkijaa. Jättääkö tällainen lopputulemien ennalta ohjailulle tilaa esim. tutkittavien valikoimisen kautta ja mikä tuolloin olisi tavoitteena, sillä tutkimuksessahan ilmenee, että lääkitys paransi merkittävästi eri aivoalueiden keskinäistä viestintää?
Varsinkaan sellaisista tutkimuksista, joissa tosiaan on paljon koehenkilöitä, ei ole helppo esittää argumentteja, joiden mukaan tutkimukseen olisi tarkoitushakuisesti valittu juuri tietynlaisia henkilöitä, koska sellainen olisi vaatinut runsaasti esitietojen hankkimista tutkittavaksi mahdollisesti tutkittavaksi tulevilta. Nykyisin, kun kaikki on digitaalista ja ihmisistä kertyvää dataa on helpompi louhia ja analysoida automatisoidusti, tämä ei enää tunnu aivan niin mahdottomalta, mutta jo muutaman sadan ihmisen mittainen ADHD-tutkimus ravintoaineilla alkaa helposti vaikuttaa tieteellisesti pätevältä jo pelkästään tutkittavien määrän vuoksi. Tietynlaiset henkilöt olisivat täten esim. niitä, joihin kokeiltava asia ei suurella todennäköisyydellä vaikuttaisi.
Ravitsemus on eräs niistä aiheista, joita ADHD:stä keskustellessa tullaan herkästi sivunneeksi, mikä on sinänsä mielenkiintoista, koska ADHD:n sanotaan olevan jotain, johon on liitetty mm. aivoalueiden keskinäisen viestinnän laiskuutta (kehittyvillä lapsilla ja nuorilla), eikä ravitsemus sellaisenaan esim. lisää aivojen synapsirakoihin pidemmäksi aikaa jäävien dopamiinimolekyylien määrää. Siltikin, on paljonkin tutkimuksia, jotka vihjailevat tai ilmentävät varmuutta siitä, että ravitsemuksella [14,15,16,17,18,19,20,21] voidaan vaikuttaa niin aivosumuun kuin uneenkin eli vähintäänkin johonkin toissijaiseen, joka jollain tapaa kontribuoi siihen, miten aivot tai elimistön metaboliikka toimivat. Siltikin, tässäkin päädytään herkästi siihen, että jos ADHD-oireilu poistuu osalla ihmisistä pelkällä ruokavalion säätämisellä, miksi he ovat alunperinkään saaneet ADHD-diagnoosin?
Jos halutaan kaivaa esiin enemmän salaliittoteoriamaisia syitä, voitaisiin ajatella, että eräs syy ylidiagnosoimisessa voi olla siinä, että tällainen tarjoaa mahdollisuuden tehdä yksittäisten potilaiden hoitopoluilla alati halvemmaksi tulevaa aivokuvantamista, mistä tutkimuslaitos tai tutkiva yritys saa kerrytettyä tietoa muunkinlaisten ihmisten aivoista kuin niiden, jotka sopivat erityisen täsmällisesti joihinkin diagnostisiin kriteereihin. Täydentävä ymmärrys ihmisaivojen toiminnastahan kelpaa monella eri taholla. Ei kai EU:kaan muuten olisi hassanut valtavia summia aivotutkimukseen, jota yhdistää kansainvälisesti organisoituneiden tutkijoiden keskinäinen yhteistyö?
Tässäkin tekstissä monesti toistetuksi tulevan "löyhät diagnoosikriteerit jouduttavat diagnoosin saavien määrän kasvua" voi ottaa silkkana faktana, josta juontuu toinen tosiasia eli se, että tutkimuksien kohteiksi pääsee tai haalitaan hyvinkin erilaisen geeniprofiilin omaavia ihmisiä, joilla on lisäksi vaihtelevanlaisia elinolosuhteita ym. kuten "ruutuaika", käytetyt lisäravinteet, fyysinen aktiviteetti, unen laatu, herkkujen napostelu ja veden juonnin määrä. Lukuisten erilaisten tutkimusten kautta kertyvien, mahdollisesti ihmisenä olemiseen vaikuttavien geenien ja erilaisten käytösprofiilien määrä tulee täten olemaan suuri, kuten käy ilmi eräästä Kalifornian yliopiston yksikön tiedemiesten osittain johtamasta tutkimuksesta (2014) [2]. Siihen osallistunut psykiatrian professori, Stephen Sanders, toteaa autismiin tulleen kaiken kaikkiaan sovitelluksi jopa 1000 eri geeniehdokasta, joista heidän tutkimuksensa tuli väitetysti varmistaneeksi yli 100 geenimutaatiota, joista suurimman osan sanotaan olevan ei-periytyneitä eli ne ovat tapahtuneet jossain vaiheessa hedelmöittymisvaihetta (vaikutuksen liittyessä mm. synapsien muodostumiseen ja toimintaan). Nykyisin autismin jatkumolle on saatu sullottua myös Aspergerin syndrooma, joten erilaisia geeniehdokkaita erilaisissa kohdennetuissa tutkimuksissa arvioitavaksi on pitkälti toistatuhatta.
ADHD:n osalta ja erityisesti sen "pääasiassa tarkkaamattoman esiintymismuodon" (ei hyperaktiivisuutta) osalta, on tehty erittäin vähän pitkäaikaistutkimuksia, mikä jättää paljon mahdollisuuksia kaikenlaisille tarkoitushakuisille tutkimuksille. Aiemmin tehdyt ADHD-tutkimuksethan eivät muodosta mitään sellaista, mihin uudempia tutkimuksia voi varauksetta verrata, vaan sieltä löytyy paljon keskenään vastakkaiselta tuntuvia väittämiä kuten se, että ikävuoteen 18 mennessä ADHD kaikkoaa useimpien lapsien kohdalla (lähes 80%) ja se, että ADHD vaikuttaa haitallisesti pitkälle aikuisuuteen (vain 37% parani niistä). Pessimistisempi noista tutkimuksista on tehty vuonna 2013 [3] ja positiivisempi vuonna 2016 [4]. Myös autismin osalta on todettu erään tiedon mukaan [5], että jotkut autistisista lapsista kasvavat täysin pois autismistaan ja ovat täten verrokkeina toimineista tytöistä ja pojista älyllisesti eroamattomia. Eli autismissako siis sata varmistettua geenimutaatiota, jotka eivät sitten kuitenkaan erityisemmin vaikuta kunhan ikää vain tulee lisää?
Toisinaan tutkimus on jo lähtökohtaisesti kaupallisen sovellutuksen käyttökelpoisuutta arvioiva kuten esim. neuropalaute-laitteisiin liittyvät (eng. neurofeeback), tutkimustuloksien voidessa olla suotuisia kaupallistamisen mielessä, mutta pidättäytyviä arvioimaan esim. vaikutuksen pysyvyyttä. Näitä laitteita käytettäessä pään ihon kiinnitetään joukko elektrodeja (mahdollisesti vain 4 kpl), jotka mittaavat käyttäjän aivojen tuottamia aivoaaltoja (suuren neuronijoukon keskinäisestä synkronisaatiosta muodostuvia signaaleita), joiden avulla käyttäjälle voidaan antaa reaaliaikaista palautetta hänen suoriutumisestaan annetussa tehtävässä (esim. näyttämällä reaaliaikaiset aivoaaltokäyrät sellaisenaan näyttöruudulla). Yksinkertaisimmillaan käytössä ei ole edes minkäänlaista ohjainta, jolla pelata jonkinlaista peliä (esim. lentämistä graafisesti värikkäässä tunnelissa, missä keskittyneisyys määrää ohjatun aluksen etenemisnopeuden), vaan näyttöruudulla näkyy vain jotain visuaalista, jonka olemus muuttuu aivoilta saadun palautteen kautta. Suomalaisilla neurofeedback-sivuilla tavoitteiksi määritellään tavanomaisesti jotain rauhoittumista, keskittymistä ja tyyntymistä vastaavaa. Mitäpä muuta muutamalla pään ihoon asetetulla elektrodilla voisi mitatakaan, voisi joku kysyä. Eräs suomalainen yritys sanailee tavoitteen tällä tavoin: "Tavoitteena on että aivot pystyvät harjoittelun avulla saavuttamaan halutun, tasapainoisemman ja tehokkaamman toimintatason. -- -- pyritään lisäämään tervettä itsesäätelyä joka sitten voi vaikuttaa monipuolisesti hyvinvointia ja suorituskykyä lisäten". Epäselväksi useissa tietolähteissä jää se, miten muuten pitkäaikaisvaikutuksia on ajateltu saatavan aikaiseksi kuin sessiokertojen määrää lisäämällä eli minkälaisia ovat mahdolliset palkitsemisratkaisut? Joissakin lapsille tarkoitetuissa neurofeedback-terapioissa session aikainen hyvä suoriutuminen lisää mahdollisuuksia saada jokin erillinen palkinto session jälkeen, mutta teoriat sessioiden aikaisten palkitsevuuksien selittämiseksi olisivat varmastikin tervetulleita.
Samankaltaista epäilyttävyyttä kuin neuropalaute-laitteiden kohdalla voi ajatella ilmenevän myös ADHD:n tunnistamiseen tarkoitettua EEG-Based Assessment Aid (NEBA) -laitetta [10] kohtaan (käyttää pariakymmentä elektrodia), vaikka se U.S. Food & Drug Administrationin hyväksymä onkin. Sen sanotaan tunnistavan ADHD:n aivojen theta- ja beta-aivoaaltojen keskinäisen suhteen perusteella. Nämä aivoaallot muodostuvat oskilloivasta neuronien joukon aktivaatiosta (on rytmiltään erilainen kuin yksittäisten neuronien laukomisen rytmi), niiden laukomisaktiviteetin ollessa keskenään synkronoitua.
Sitä ei tietenkään voida aina suoraan osoittaa, onko tutkimusta jollain tapaa manipuloitu ja joskushan manipulaatio voi olla epäkapitalististakin eli se tulee korostaneeksi positiivisia mahdollisuuksia ilman, että kukaan tutkija siitä rahallisesti tai maineellisesti valtavasti hyötyy. Kuitenkin, se että yleensä on perustettu useampiakin yrityksiä [6,7,8,9], jotka tarjoavat väittämänsä mukaan geenitutkimusta siinä tarkoituksessa, että ADHD-diagnoosin saaneiden hoitoon tarkoitettu lääke olisi helpompi löytää ilman lukuisia epäonnistuneita kokeiluja, indikoi vahvasti sen puolesta, että saman diagnoosin saaneet todella ovat aivotoimintansa osalta erilaisia.
Kun joku sanoo tai jollekin sanotaan, että hänellä on se ja se oireyhtymä, ei tuo toteamus kerro mitään eksaktia, erityisen tarkkaa määritelmää tuosta henkilöstä, vaan se vain asettaa tietyt sumeat kehykset, jonka sisäpuolelle jää kaikki se minkä uskotaan voivan liittyä tuohon oireyhtymään. Todennäköisesti samassa yhteydessä käytetään sanoja, joita paljolti aihetta käsiteltäessä tapaa esiintyä, mutta koska tuo henkilö ei varmastikaan ole jatkuvasti esim. tarkkaamaton tai vireystilaltaan väsähtänyt, ei hänen identiteettinsä varsinaisesti selkiydy saadusta diagnoosista, vaan pikemminkin se aiheuttaa sen, että sumeiden kriteerien sisältämät avainsanat kaikkine moniselitteisyyksineen muodostuvat herkästi sellaiseksi, jotka hän myöhemmin näkemästään ja kuulemastaan herkästi havaitsevat, mikä taasen ohjaa hänen tekemiäänsä valintoja. Näissä valintatilanteissa hän ei käy uudestaan läpi kaikkea sitä, mitä hän tietää itsestään ja kuinka on eri ajanhetkillä kokenut itsensä, vaan hän tekee valintoja ns. mutulla. Varsinkin ensintuntumista hiukan eteenpäin päästyään voivat kritiikitön tekstimateriaali ja biasoitunut asiantuntija viedä hänen ajatuksiaan syvemmälle luuloihin, että jokin ongelmarykelmä tai oireilu on erityisesti johonkin tiettyyn oireyhtymään liittyvää, mikä tekee vaikeammaksi tavoittaa omasta mielestään eriäviä näkemyksiä, jolloin päädytään lähelle "no okei.. kokeillaan nyt sitten"-päätöksiä.
Tuntumaa siitä, miten näitä johonkin oireyhtymään liittyviä avainsanoja käsittää, sekoittaa lisää se, että media, kanssaihmiset ja usein myös erilaiset asiantuntijat puhuvat huolimattomasti niitä käyttäessään tai pelkistävät asioita liiaksi. Terävimmillään vivahteiden ja suoranaisten merkityserojen huomioimisessa on johonkin oireyhtymään tutustumisen alkuvaiheilla, siitä edespäin saattaessa alkaa pitkä vaihe, jolloin viimeksi luettu tai kuultu muistuu parhaiten mieleen. Riippuu toki paljolti koulutustasostakin ja kouluttautuneisuuden kautta hankitusta opista, miten hyvin pystyy jäsentelemään ajatuksiaan (esim. ammattikorkeakoulusta voi päästä läpi ilman, että koskaan kuulee oppitunnilla sanaa "korteksi"). Jonkinlaisen auktoriteetin aseman tiedon jakamisessa saavuttanut valtavirtamedia ei useinkaan auta sanojen hienosävyisyyden ymmärtämisessä, sillä lähtökohtaisesti se pyrkii puhuttelemaan ihmisiä, joilla ei ole akuuttia tarvetta miettiä elimistönsä toimintaa, joten ei-tieteellisissä jutuissa vaikkapa hyvästä muistitoiminnasta ohimennen puhuttaessa lennätellään ilmaisuja kuten "riittävä lepo", "laadukas yöuni", "hyvä ravitsemus" yms., mutta ei sitten sen tarkemmin. Toki journalisti voi poiketa tällaisesta milloin vain, mutta jutun pääpainon ollessa jossain muussa asiassa, ei luettavuus- ja tilankäyttösyistä mennä syvemmälle sellaisessa, mikä ei ole olennaista sillä erää.
Riippuu ystävistä, työkavereista, tuttavista ym. kuinka heidän mediasta saamansa tieto kiertää heidän mielensä kautta mukaan heidän kanssaan käytyyn keskusteluihin, joissa käytetään niitä sanoja, joita usein esiintyy vaikkapa tietystä oireyhtymästä puhuttaessa, vaikkei juuri se keskustelun aiheena erityisesti olisikaan. Sanojen merkityksellisyyksien hienoisista eroista johtuen ei ole ollenkaan tavatonta, että ajattelussa tapahtuu eräänlaisia "luiskahduksia" eli siirrytään puhumaan eri asiasta, samaa sanaa käyttäen, mutta ei huomata, että puhutaan eri asiasta, vaan koetaan, että eri väittämät, toteamukset ja ounastelut liittyvät samaan asiaan. Tämä johtunee siitä, että puhuessa ei tavoiteta (saada aktivoitua) mielestään sitä kaikkea, mitä johonkin asiaan liittyy, joten se mitä kahdesta eri asiasta tulee saaneeksi esiin, voi tuntua keskenään melko samanlaiselta. Esim. vireystilasta puhuttaessa voidaan tulla sekoittaneeksi keskenään kaksi erilaista muistikuvaa tilanteista, joissa vireystilassa oli jotain mainitsemisen arvoista, vaikka etiologiat (syyt) olivat erilaisia (toisessa riittämätön lepo ja toisessa ravintoainevaje).
Kaikki kuultu tai luettu on potentiaalisesti olemassa olevaa yksilön muistiverkostoa muovaavaa, mikä voi liiaksi ajatuksiaan sekoittavaa luettuaan ja kuultuaan aiheuttaa sitä, että aiemmin oppimaansakin on hankalampi soveltaa uuden, luetun tai kuullun äärellä - varsinkin jos ajatuksia sekoittaneiden asioiden kohdalla olisi ollut vaadittavaa suorittaa älyllistä prosessointia omassa mielessään, mutta ei tullut tehneeksi sitä. Tätä voi verrata esim. mainontaan, jota ei useinkaan erityisesti mietitä, vaan annetaan sen vain vaikuttaa. Ja kyllähän se sitten vaikuttaakin: se saa unohtamaan asioita, sekä se saa mielipiteitä ja asenteita muuttumaan.
<-- ADHD-aiheesta (6/10) - Waking Timesin yms. jakaman tiedon biasoituneisuudesta
ADHD-aiheesta (8/10) - hyvän älylääkkeistä keskustelun tavan metsästys II -->