Kaikenmaailman väärämieliset pitää saada pois hötkyttelemästä yhteiskunnan kehittymisien ajoittumista ja olemaan pyrkimättä saada muita ihmisiä kokemaan yhteiskunnassa olevan vallankumousta vaativasti jotain vialla, ajattelevat tavoitteiden asettelijat ja vilunkipeliin valmiit. Opettajistokaan ei liiemmältä koe heidän tehtävänään olevan ihmisten muutoshalukkuuksien lämppäilyn ja sellaista varten tarvittavien ajatusten työkalujen opetuttamisen.

Tavoitteiden asettajat, ”näin on kiva”- ja ”kyllähän tätä vielä jonkin aikaa kestää”-ihmiset, vilunkipeliin valmiit ja ongelmatapaukset

Päättäjätahot, joiden toiminnan seuraamuksina on vuosien edestä vaikutusta jonkin yhteisön elämään ja joka joutuu näissä päätöksissään ottamaan huomioon useita sidosryhmiä, kokevat joutuvansa kaiken harkitsevuutensa ja imagonmuokkaamisensa keskellä pitäytymään karkeissa ihmisryhmämääritteissä, jotta heidän ajattelussaan voisi olla linjakkuutta, liian monien seikkojen huomioonottamisen aiheuttaman ajatuspörinän sijaan. Päätöksiin liittyvä aikeilu, odotusvaiheet ja niistä viestiminen, sekä eri päätöksien yhteensovittaminen kangistaa ajattelua lisää, eikä sitä paljoa paranna, vaikka ajoittain erilaisia ihmisryhmiä ja -yksilöitä tapaakin, jos haluaa myös vaalia sellaisten kanssatekijöiden käytösolettamia, joita ohjastaa [tietynlainen] asenne.

Tällainen johtaa helposti ihmisten jaotteluun, missä suurijoukkoisimmat ”näin on kiva”- ja ”kyllähän tätä vielä jonkin aikaa kestää”-ihmiset ovat niitä, joiden toivotaan olevan riittävän tyytyväisiä heidän tekemisiinsä, mutta joka jättää aina joitain ihmisiä liian vähän huomioiduksi suunnittelu- ja toteutusvaiheiden yksityiskohtaisuus- ja monenlaisten seikkojen yhteensovittamisvajeen vuoksi. Tai suorastaan sen vuoksi, että juuri se on tavoitteena, että ihmisissä olisi jatkuvasti läsnä henkilökohtaisella tasolla vaikuttava ”tätä elämäntilannetta on pakko parantaa jotenkin”, mikä sitten johtaa teoreettisesti vaikkapa työn tekemisen ja yrittämisen kautta tapahtuvaan elämänlaadun parantamiseen, missä yhteiskunnan ns. turvaverkkoja ei kuluisi niin paljon. Ei tarvitse olla edes tyypillisesti karski politiikassa larppaava henkilö voidakseen argumentoida persoonaan sopivasti, että yksilön on itse pidettävä itsestään huolta, sillä sekin riittää, että lainaa Kokoomuksen Häkkäseltä heilumattoman motoriikan ja kasvojen jämäkän elekielen, eikä ulotu äänenvoimakkuuden käytössä Ben Zyskowiczin äänenkäytön voimakkaimmalle tasolle.

erilinjaiset tavoitteiden asettajat voivat kokea olevan suotavaa liittoutua siltä osin, että tietyt ongelmatapaukset saataisiin sellaisen käsittelyprosessin alaisuuteen, ettei heistä olisi uhkaksi tai haitaksi heidän toiminnalleen

Näiden päättäjätahojen, joista voisi käyttää ilmaisua ”tavoitteiden asettajat”, pyrkimykset voivat olla sillä tapaa toisistaan riippuvaisia, että jotain tietynlaista ei voi tapahtua ennen kuin jotain muuta on tapahtunut tai saatu alulle, mistä seuraa heidän kannaltaan uhka siitä, että ”ongelmatapauksiksi” luokiteltavat voivat ajan kanssa ehtiä saamaan puolelleen liikaa ihmisiä sekä ”näin on kiva”-ihmisistä, että muista ”tavoitteiden asettajista”, mikä saattaa johtaa siihenkin, että erilinjaiset tavoitteiden asettajat voivat kokea olevan suotavaa liittoutua siltä osin, että tietyt ongelmatapaukset saataisiin sellaisen käsittelyprosessin alaisuuteen, ettei heistä olisi uhkaksi tai haitaksi heidän toiminnalleen – mikä niistä sitten milloinkin on enemmän valtaa hallitsevana.

Avustajinaan tavoitteiden asettajilla, ongelmatapauksia vastaan, on vilunkipeliin valmiita ihmisiä, joista monet ovat kasvaneet persoonansa vilunkipeliin valmiiseen rooliin suurimman osan elämäänsä, sillä vilunkipelistä vihjailevuutta tai siitä suoraan muistuttavaa, ellei jopa opettavaa, esiintyy viikottain, ellei jopa päivittäin, useissa eri konteksteissa mediasta opiskeluympäristöön ja virastoasioinnista valtioiden välisiin kahnauksiin.

Ei ole aivan selvää, onko täysin vilunkipeliin valmiiden ihmisten toiminnasta johtuvaista, että ”näin on ihan riittävän kiva”-ihmisissä ilmenee niin mitättömän vähän ilmeistä halukkuutta sellaiseen, minkä tavoitteiden asettajat kokisivat ongelmalliseksi heidän kannaltaan, mutta ottaen huomioon Suomen koulutustason yleisen laadun, on heidän joukossaan oltava sadoin tuhansittain ihmisiä, jotka tunnistavat median, poliittisten toimijoiden ja muiden tavoitteiden asettamiseen osallistujien yhteispelin. Sitä voi olla hyvätasoisella koulutuksellakin vaikea arvioida, missä mikäkin tavoite on saanut alkunsa, missä tahoilla sitä on käyty sovittelemassa yhteen minkäkin agendan kanssa ja keitä pidetään ns. in-the-loop tapahtumien edistymiseen liittyen, mutta silti edes pari vuosikymmentä ei saa moniakaan ”näin on ihan riittävän kiva”-ihmisiä konvertoitumaan enemmälti ns. ongelmatapaukseksi, jotka pyrkivät ajamaan muutoksia tai penäämään sitä, missä ne luvatut yhteiskunnalliset muutokset kupeksivat. Joitakin sellaisia yksilöitä voi löytyä, jotka harjoittelevat muiden ihmisten johtamista vaatimalla linja-autolippuihin 10 sentin alennusta iltaisin tai jotka mökyävät sosiaalisessa mediassa näennäisten syiden vuoksi eli laajentaakseen osaltaan sen porukan määrää, jota tarvitaan antamaan vaikutelmaa, että jollain politisoituneella väittämällä on kannatusta tai puoltavuutta ihmisten joukossa.

Sitä voi olla hyvätasoisella koulutuksellakin vaikea arvioida, missä mikäkin tavoite on saanut alkunsa, missä tahoilla sitä on käyty sovittelemassa yhteen minkäkin agendan kanssa ja keitä pidetään ns. in-the-loop tapahtumien edistymiseen liittyen.

Se, mikä ”näin on kiva”-ihmisille on riittävän kelpoisaa, on suhteellista, sillä he ottavat huomioon sen, minkä ovat kulloinkin orientoituneet ottamaan huomioon omassa elämässään ja muualla, eivätkä kaikki osaa edes kuvitella minkälaista elämä voisi olla vaikkapa ammattikorkeakouluopintojen jälkeen, ensimmäisen pitkäkestoisen työsuhteen aikana, Dubain valmistumassa olevassa The Museum of the Futuressa käynnin jälkeen, ollessaan mukana Afrikkaan lentomatkalla olevassa delegaatiossa tai saatuaan vihdoinkin sellaisen perusterveydenhuollon, joka ei ole niin höperösti komponentisoitu, huonosti toimiva, ihmisten sairastelevuutta hitaasti lisäävä ja toipumisaikoja pitkänä pitävä. Suomen kansanedustajat vaikuttavat ainakin näennäisesti ottavan huomioon useita ihmisten elämään vaikuttavia seikkoja valiokunta- ja edustakuntatyöskentelynsä kautta, mistä jää erinäisiä jälkiä pöytäkirjoihin ja metritolkulla pitkiin lakiteksteihin kaikkine pykälineen, joten illuusio siitä, että ”eiköhän ne poliitikot kuitenkin johonkin sellaiseen pyrkine, että näin on kiva -ihmiset voivat rohjeta kehittää elämäänsä eteenpäin edes jonkin matkaa” pysyy yllä. Valtavirran mediatalot avustavat kyllä, jos ”näin on kiva”-ihmisten mielialoja täytyy muokata poispäin halusta lähettää sosiaaliseen mediaan vielä toinenkin kevyt tuohtuneisuuden osoitus. Aidosti kriittiseksi attriboituneita julkaisuja Suomessa ei taida monia ollakaan, mikä sinänsä kuvastaa hyvin onnistunutta ihmisten ”paimentamista”.

Sellaiseen luonnonmullistukseen, joka tulisi estämään kaikenlaisen elämän mahdollisuuden, on oletettavasti vielä jonkin aikaa, joten sillä välin tavoitteiden asettajat ja heidän ihmisten elämään vaikuttavia tapahtumia skriptaavat tahot laittavat toteutukseen kaikenlaista, joka saisi elämän sisällön tuntumaan vaihtelevalta, olivat he sitten passiivisesti siinä mukana olevia tai aktiivisemmin status quon ylläpitävyyteen osallistuvia eli vaikkapa vilunkipeliin osallistuvaisia. Pikanttina seikkana voi pitää sitä, että on ilmeisen paljon helpompaa toimia ns. ongelmatapauksia vastaan kuin olla isona ryhmänä oikeasti kilpailuhenkinen muita ryhmiä vastaan sillä tavoin, että siinä voisi ajoittain aiheutua jonkinlaista takapakkia. Tällaista kilpailuhenkisyyttä ei täten edustaisi sellainen, missä tiedetään jo ennalta, etteivät kahnauksien osapuolien osapuolien toiminnasta julkisuuden kautta tiedon saaneet, pysty muodostamaan käsitystä oikeassa olevuudesta, vaan pikemminkin he joutuvat kokeilemaan molempien tahojen tuotteita ja palveluita ennen kuin ovat kykeneväisiä muodostamaan mitään jostain asiasta.

saadaan ihmiset hyväksymään rajoitettu elämänsä normaalina

Narratiiveja, joilla pyritään ylläpitämään ihmisten maailmankuvaa, rajoittamaan heidän kiinnostuneisuuttaan tavoitella erinäisiä asioita tai tietoa, muodostamaan vaikutelmia väärinajoittelijoista/-toimijoista ym., ohjailevat tahot eivät ole kokoaikaisesti tavoitteiden asettelijoita, ”näin on kiva”-ihmisiä tai vilunkipeliin valmiita, eivätkä hekään säästy narratiivien vaikutuksilta, sillä heijastusvaikutuksia ilmenee sellaisilla ajoituksilla ja sellaisille viiveillä, ettei niiltä voisi välttyä siten, että on vain tiettyihin aikoihin lukematta tai kuulematta jotain uutisointia.

Ihmisiin vaikuttaminen sanallisen, kuvallisen ja auditiivisen viestinnän kautta ollessa eri tavoin tavoittavaa kuin sähkömagneettisten aaltojen, voivat mielensä käyttökelpoisena pitämisestä kiinnostuneet valita olla ahnehtimatta liiaksi median tarjontaa, sillä päivittäismedioiden suoranaisena tarkoituksena on uudelleenohjelmoida ihmisten käsitetajua ja rapauttaa ihmisten kyvykkyyttä päätyä intuitiivisen ajattelun kautta muihin mietteisiin kuin minkälaiseksi median sisältöä ohjaavat algoritmit ovat tarkoittaneet, että he voisivat ensimmäisten ajattelun hetkien aikana päätyä.

Kansalaisaloitteiden käyttöön tarjoamisen ollessa johtamatta siihen, että voitaisiin huomata ihmisiin kertyvän paljon sellaista muutoshalukkuutta, joka ei edustaisi jotain yksinkertaista kuten ”valtion luvattava varma työpaikka opinnoista valmistumisen jälkeen” hienoisempien poikkitieteellisten, mutta ihmisten ymmärrettävien vaatimusten muotoon sanailtujen sijaan, voidaan todeta kaikenlaisen saavuttamattomissa pidetyn toimineen hyvänä halujen hillitsijänä ja vähään tyytymiseen tottumisen hyvänä ajattelun yksinkertaisena pitävänä. Sosioekonomisesti paremmin pärjäävät voivat kyllä ajoittain kulkea samalla linja-autolla kuin köyhemmät ihmiset ja käyttää pyöräillessä samoja kulkuväyliä eli eivät sinänsä koe tärkeäksi pitäytyä erossa huonommin pärjäävästä kansanosasta, mutta kaikesta elämänsä enemmästä leppoisuudestaan huolimatta, he eivät silti koe syytä käyttää leppoisammin toimivaa mieltään osallistuakseen futuristien maalailemien tulevaisuuskuvien tuomiseen nopeammin lähemmäs nykypäivää, vaan he antavat asioida tapahtua ”omalla ajallaan”.

Ei tarvitse olla kliinisesti sairas, jotta voisi päätyä ajattelemaan menneitä tapahtumia ja aiempia mietteitään vajaasti tai vaikeasti tavoitettavasti, ellei jopa välttelevästi niistä juontuvien muiden ajatusten ja tuntemusten vuoksi, sillä sopivan verran yhteiskunnan laajuisesti vaikuttavia stressitekijöitä vaikkapa vuosia kestävän virusepidemian ja samanaikaisten tiukan julkisen taloudenpidon vaatimusten muodossa, saa ihmisiä priorisoimaan ajatteluaan tavoilla, joka toivon mukaan takaisi varmemmin selviytymisen tai leppoistumisen mahdollisuuksia yksilölle itselleen ja hänen läheisilleen. Ei niihin ajatuksiin mahdu mukaan muiden ihmisten huomioimista ellei se ole trendikästä, varsinkin kun päivittäislehdet ovat jo useamman vuosikymmenen pitäneet lehtiensä sivuilta poissa sellaisen aineksen, joka saisi ymmärtämään paremmin muita ihmisiä kuin ihanteista tai epävirallisen kelpoisista johdettuja sellaisia. Mediatalot ovat menneet jopa niin pitkälle algoritmisessa sisällöntuotannossaan, että ne ovat heivanneet syrjempään suuren määrän mm. viihdealan toimijoiden huomioimisia, jotta tietyille valituille muille jäisi viikkotasolla parikymmentä uutisslottia enemmän.

opettajiston päätösvalta tavoitteiden asettajien tuottamisessa

Jos hyväksytään se tosiasiaksi, että sosioekonomisesti paremmin pärjäävät eivät suurpiirteisesti ottaen koe heidän tehtäväkseen osallistua muiden ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamiseen, niin näin ei kai liene opettajiston kohdalla, jonka edustajista monet tekevät päivätyönään eräänlaista ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamista? Tosin, kysymyksenasettelu saattaa vaatia tässä hiukan täsmennystä, sillä vaikka yleisesti ottaen koulutus on hyödyllistä sen saajille ja mistä voidaan johtaa toteamus, että tietenkin opettajisto tekee työtään ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamiseksi, opetustyön ohessa ja aikana voi tapahtua kaikenlaista, joka muokkaa heille altistuvien ihmisten mielialoja, kyvykkyyksiä joko hyvänlaisesti tai vähemmän hyvänlaisesti.

Se, mikä ”näin on kiva”-ihmisille on riittävän kelpoisaa, on suhteellista, sillä he ottavat huomioon sen, minkä ovat kulloinkin orientoituneet ottamaan huomioon omassa elämässään ja muualla.

Opettaja voi tehdä opetustyötään ohjekirjan mukaisesti ja tarkastaa tenttivastauksia samalla rutiinilla vuodesta toiseen, mutta tämä ei poissulje sitä mahdollisuutta, että opettaja osallistuu työnsä ohessa vilunkipeliin valmiiden koululaisten ja opiskelijoiden kanssa sen hetkiseen yhteiskuntaan vähemmän sopivien ongelmatapausten elämän mielekkyyden pilaamiseen. Oppilaitoksen kokoista yksikköä tarkastellessa voitaisiin päätyä huomaamaan, että monivuotisen koulutuksen aikana tiettyjä opiskelijoita voidaan ohjailla hyvinkin spesifisesti kehittymään sellaisiksi, että he ovat valmistumisvaiheessa vielä kaukana mahdollisuuksista toimia tavoitteiden asettajan asemassa, päätyen lähitulevaisuudessa mitä todennäköisesti ihan tavalliseksi ”näin on kiva”-ihmisiksi, joista saa ihan kelpo työkalun johonkin yritykseen ja joilla ei ole mitään kiinnostusta kehittää innovaatioita, joilla olisi ennalta hallitsemattomia vaikutuksia muiden ihmisten elämään, saati että heissä kytisi kiinnostusta muokata muiden ihmisten mieltä yhteiskunnan toimintaa vaarantavien muutosten aikaansaamiseksi rauhanomaisen keinoin.

terveydenhuoltojärjestelmän päätäntävalta ongelmatapausten kahlitsijoina

Yhteiskunnan, jonka toimivuus perustuu rahankiertoon, ei haluta olevan sellainen, että kaikki tutkimustieto, parhaimmat välineet, osaavimmat ammattilaiset ym. tarjottaisiin myös vähävaraisten käyttöön, sillä sellainen tyrehdyttäisi ihmisten motivaation itsensä kehittämiseen parempaan asemaan pääsemiseksi, jotta he voisivat siirtää lisääntyneitä rahavarojaan muille vastineeksi saamastaan palvelusta. Kilvan ihmisten puolella olevista poliittisista puolueista yksikään ei tohdi kiiruhtaa liiaksi sellaista terveyteen liittyvää kehitystä, joka saisi ihmisiä laajassa määrin pysymään terveenä tai saamaan nopeammin hoitoa (parannellun) perusterveydenhuollon asiakkaana pysyttäytyen, sillä se voisi vaarantaa heitä äänestävien alan ammattilaisten toimeentulon.

on ilmeisen paljon helpompaa toimia ns. ongelmatapauksia vastaan kuin olla isona ryhmänä oikeasti kilpailuhenkinen muita ryhmiä vastaan sillä tavoin, että siinä voisi ajoittain aiheutua jonkinlaista takapakkia

Tällaista lääketieteen ammattilaisten aitiopaikoilta vuosia seurattuaan, käyvät viimeistään monen päällikkötason henkilön asenteet fakkiutumaan sellaiseksi, minkä nojalla koetaan, että jos vain milläkin tavoin voidaan heikentää jossain vaiheessa parannellun perusterveydenhuollon toimintaa, niin täytyy tehdä, silä tällä tavoin lääkärit yms. näyttäytyvät yhteiskunnassa välttämättöminä toimijoina, joita mikään ei voi syrjäyttää tai tavallistaa helposti unohdettavaksi asiaksi.

Lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset voivat tulla yksikkökohtaisesti mieleltään sillä tapaa toksisiksi, että sosiopaattien määrä lisääntyy ja potilaita kohtaan suunnattu asiaton käytös suorastaan normalisoituu. Lääkärikunta pitää itsensä puolta, vähemmän koulutusta saaneiden sairaanhoitajien ym. avustuksella, ettei kovin usein tarvitse julkisesti uhrata ketään sen näytelmän esittämiseksi, että ”huono aines” on täten saatu pois ja potilasturvallisuus on jälleen taattavissa. Ts. kollegoita ei ilmianneta, eri koulutuksen saaneiden huonoon käytökseen totutaan, riskialttiita selitteitä/haittatapahtumia ei kirjata ylös tietojärjestelmiin ja kaikenlaiset potilaiden eri tahoille tekemät muistutukset ja huomautukset vesitetään.

Kun terveydenhuolto on täten saatu hallintaan, on vielä jäljellä potilaskohtaamistilanteisiin varautumiset, missä potilaiden esittämät spekulaatiot ja väittämät pitää pystyä ottamaan vastaan ja käsiteltyä siten, että ne saadaan sovitettua, valikoidulta, jatkoon päässeiden seikkojen osalta, lääketieteen nykyparadigmoihin, tautiluokituksiin, käytäntöihin ym. jotka eivät salli niiden ulkopuolelta tulevien selittävyyksien toimimista paremmin potilaan oireita ymmärrettäväksi tekevänä. Vaikkeivat lääkärit, terapeutit ym. useinkaan osaa selittää vastaanottotilanteissa, miten oirekuva tarkemmin ottaen täsmää lääkkeen/hoitokeinon deskriptiivisiin vaikutuskohteisiin, minkälaisia muutosprosesseja ne saavat aikaan tai miten ne toimivat yhteen aivojen/mielen pyrkimyksiin vastustaa vaikutusta, alansa asiantuntijat toimivat kuin heille olisi koulutuksessa opetettu, kuinka saada itsensä kuulostamaan siltä kuin tajuaisivat, mistä puhuvat.

Terveydenhuoltojärjestelmä ei ole suunniteltu pelkästään pitämään ihmisiä terveempinä tai tarjoamaan eri hintaisia palveluita, vaan se on myös osa sitä koneistoa, jolla pyritään lieventämään, ehkäisemään ja poistamaan yhteiskunnalle ongelmallisten ihmisten vaikuttamisen mahdollisuuksia, minkä muut instituutiot tunnistavat mm. omissa prosessikaavioissaan, joista voisi lukea, kuinka tietyllä tavoin ongelmalliset viedään ”varmuudeksi” terveydenhuoltojärjestelmän möyhennettäväksi. Ongelmallisuus voisi tuolloin olla tekoselitys sille, että saadaan ongelmatapauksesta tiedettäväksi ja vilunkipeliin valmiiden käyttöön esim. aivokuvantamisen tulokset, lääkärinlausuntoja, psykologisten testien tuloksia ym., sekä optionaalisesti ohjattua hänet käyttämään toimintakykyä heikentävää/muuntavaa lääkettä, mikä taasen voisi turruttaa hänen haluaan jatkaa sitä tavoitteiden asettelijoiden kannalta ongelmallista toimintaa, mikä oli varsinaisena syynä hoitoon ottamiseen.

esittävätkö vilunkipeliin valmiit ajoittain natseja, äärioikeistolaisia yms.?

Natsit, äärioikeistolaiset ja moottoripyöräläiset saavat niin vähän mediahuomiota, että niistä uutisista lukeva voi kokea yllättyneisyyttä siitä, että niiden määrä on lisääntynyt prosentuaalisesti paljon, sillä missään mediakentällä ei esiinny mitään sellaista, joiden kautta muodostuisi ajantasaista tuntumaa siitä, mitä tällaisten toimijoiden osalta jossain päin tapahtuu ja miten vakavaa se on. Silloinkin kun niistä jotain mainitaan, jää tuntuma, että asiaan liittyvä tapahtuma on kuin tilaustyötä esim. jotain ajankohtaista lainsäädäntötyötä varten, mikä taasen jättää avoimeksi mahdollisuuden, että esim. natsismi (tai fasismi) on jotain, jota pidetään olemassa keinotekoisesti eräänlaisten näyttelijöiden avulla, joita yhdistää jokin illuusiota vahvistava yhdistys tai muu järjestäytyneeksi muotoiltu toiminta.

Yksittäinen ryhmäkuva kotimaisista fasisteista kerran kolmeen vuoteen ei ole kummoinenkaan todiste siitä, että mitään fasismia edes olisi. Jos heillä on vaikkapa jokin blogi tai muu sosiaalisen median tarjoama julkaisu, se voi olla laiskasti päivittyväisen oloinen, varsin rajattuine aiheineen ja jättää vaikutelman, että jos sitä natsismia/fasismia harrastettaisiin tosissaan, silloin aiheiden kirjo olisi aivan toisenlainen. Kaikki näihin digitaalisiin julkaisuihin jätetyt kommentoivat viestitkin voisivat olla automaattisesti jonkin tietokoneohjelman generoimia, mihin joukko ihmisiä olisi leikkimielessä lainannut kasvokuvansa käyttöön. Kaikista miljoonista suomalaisistakin saadaan ehkä vain 30 tyyppiä kuljeskelemaan kaduilla jonkin soveltuvan tapahtuman aikaan. Tällainen olisi eräs todiste siitä, kuinka mm. koulutusjärjestelmä aloittaa jo varhaisessa vaiheessa ihmisten kasvattamisen ”näin on ihan kiva”-ihmisiksi, joista osa saa sitten ajallaan tehtäväksi vilunkipeliin valmiin ihmisen roolin esittäessään ajoittain esim. natsia tai fasistia. Asiaan liittyvät yhdistykset voivat olla olemassa senkin vuoksi, että ajoittain suuntaansa ja orastavaa samanhenkisyyttä etsivät yksilöt saattavat suurella todennäköisyydellä päätyä olemaan yhteyksissä niihin, mistä saa vuosien mittaan hyödyllistä tilastotietoa päättäville tahoille jaettavaksi, sekä potentiaalisia tilaisuuksia muokata sopivan muokkauskelpoisia yksilöitä halutunlaisiksi.

poliisiviranomaiset vihanpurkausten selittävyyksien väärinymmärtäjänä

Terveydenhuoltojärjestelmän voi ajatella arvioivan ihmisten toiminnan haitallisuutta yhteiskunnan tavoitteiden asettajien kannalta toissijaisesti, poliisien ajatellessa tällaista ensisijaisesti ja käyttäen terveydenhuoltojärjestelmää välineenä yksilöiden disruptoivaan toimintaan puuttumiselle, vaikkei se aivan tältä vaikutakaan jalkatyötä tekevien poliisien hakiessa yksilön kotontaan tarkempaan syyniin, sillä heidän päätäntävaltansa on suht mitätön. Yhteistä kenttäpoliisien ja lääkärien toiminnassa on se, että molempien kanssa on varsin hyödytöntä keskustella siitä, kuinka vihanpurkaus oli laitettu muiden ihmisten toimesta alulle jo viikkoja, ehkä jopa vuosia ennen tapahtuma-ajankohtaa, sillä huomio halutaan mieluummin kiinnittää siihen, mitä aistein havaittavissa ollutta tapahtui. Vaihtoehtona olisi, että käytäisiin yrittämään ymmärtää, millä keinotekoisin teoin yksilöön käytöstä on pyritty systemaattisesti muuntamaan.

Kyse vihanpurkauksessa tai tuntien mittaisessa tunteiden hillitsemisessä, jonka aikana vahingoittaa esim. ampuma-asein muita, voi olla siinä, että kaikkea esim. vahvuuteen, voimakkuuteen, iskevyyteen ym. maskuliinisuuteen ja vastavoimia murskaavuuteen liittyväistä on pyritty tekemään hänen mielessään sellaiseksi, jonkalaiseksi hän ei haluaisi muuntua, joten hän on hillinnyt itseään siinä määrin kuin on pystynyt, mutta kokenut lopulta, ettei vaikuttamiselle ole ilmeisesti tulossa loppua, joten hän lähtee hakemaan avunpyynnön tapaista huomiota aseilla ammuskelun muodossa, mikä sitten saattaa riistäytyä hiukan hallitsemattomaksi kaiken aiemman tunteiden turruttamisen jälkeen.

Syynä yksilöön vaikuttamiseen voi alun perin olla ollut sen harjoituttaminen, kuinka yhteiskunnassa saadaan pidettyä halut muutoksien ajamiseen sellaisissa rajoissa, etteivät ne sisältäisi väkivaltaa ollenkaan, paitsi silloin jos kyse on illuusion luomisesta jotain lainsäädäntötyötä tai vihapuhetyöryhmää varten. Jotkin harjoituksen kohteena olevat yksilöt saattavat joutua kokemaan paljon enemmän töykeää vaikuttamista kuin toiset, jotta äärimmäisen vaikuttamisen seuraamukset saataisiin paremmin esille ja analysoitavaksi. Lehdistö ja poliisi yhdessä naamioivat mielellään ampumatapaukset mustasukkaisuuskohtauksiksi, sillä täytyyhän niistä viestiä myös englanniksi, ulkomaisille lukijoille, koska ei haluta antaa vaikutelmaa, että Suomi olisi jotenkin tyypillisen vaarallinen maa. Tilanteet nähneitä haastateltuja (vilunkipeliin valmiita) saadaan tarvittaessa sanomaan mitä soveltuvaa vaan.