Mistä aineksesta mielenterveyshoitajat ovat koostuneet? Vai onko se väärä kysymys; pitäisikö pikemminkin kysyä, miksi psykiatrisen hoitolaitoksen työntekijät ovat koostuneet sellaisesta väestä kuin ovat? Kuinka nämä työntekijät ovat kokeneet oman tarpeellisuutensa? Onko heidän kovinkin vaikea sovittaa yhteen mahdollista tarpeen vaativaa kovuutta ja ajoittaista empatiaa? Onko siinä ympäristössä helpompi ohjata toimintaa käskyttämällä kuin joillain pehmeämmillä metodeilla? Miksi? Mihin perustuvat valinnat eri tilanteissa käskyttämisen ja neuvottelemisen välillä? Ovatko he liian arkoja tuomaan esiin omaa neuvottelutaidottomuuttaan?
Kuinka monelle hoitajalle tuo työ on vain yksi lisätienesti esim. sataman ahtaushommien lisäksi? Kuinka moni tekee ihan vaan "jotain työtä", jotta voi sitten loppuajan kasvattaa omia lapsiaan ja nauttia varsinaisesta elämästä? Kuinka moni naishoitaja taistelee naiseutensa ja kovuutensa yhteensovittamiseksi? Kuinka moni leipiintynyt hoitaja uskoo nähneensä ja tietävänsä jo kaiken, mahdollisesta liian paljolti sen perusteen vuoksi, että hän on ollut työssään niin pitkään? Kuinka paljon työviihtyvyyteen vaikuttaa osastovastaavan asenne, olemus ja tapa toimia? Kuinka se vaikuttaa potilaisiin ja antavatko he täten eri vaikutelman antaisivat toisenlaisen osastonhoitajan kohdalla (vastaus: kyllä)? Kuinka moni idealistinen ja hyvää tarkoittava hoitaja tulee vaiennetuksi?
Eräs asia mistä ilmeni (kertoo tapahtumista vuonna 2008), ettei henkilökunta nauttinut suurta palkkaa ja työnarvostusta, oli tietty koherenttiuden vaje heidän toiminnassaan. Toisin sanoen heidän toimintansa on monasti oman intuition varassa ja jos johonkin asiaan ei ole valmista toimintatapaa, intuitio tai spontaaninen reaktio johtaa johonkin persoonallisuuden vahvasti värittämään tapaan hoitaa jokin asia.
Selkeäksi kävi myös se, että hoitajat eivät kaikesta runsaasti käytössä olleesta ajastaan huolimatta pyrkineet saavuttamaan sitä oma-aloitteisuuden tasoa, jota esim. kirjassa "Aloittelijasta asiantuntijaksi" (Patricia Benner, julkaistu suomeksi vuonna 1989) kuvaillaan:
"Lääkärin määräykset antavat suuntaviivat monille hoitotyön toiminnoille, mutta sairaanhoitajien täytyy käyttää omaa harkintaansa niiden toteuttamisessa. Heidän on arvioitava, mitä heidän pitäisi tehdä hoitaakseen potilaita parhaalla mahdollisella tavalla eikä vain toteuttaa mekaanisesti annettuja määräyksiä, vaikka niihin liittyisi riskejä. Yksinkertaisimmillaan tämä taito merkitsee sitä, että sairaanhoitaja lakkaa noudattamasta sellaisia määräyksiä, joilla ei selvästi enää ole merkitystä potilaan hyvinvoinnille."
Käytännössä sairaalalääkärin (erikoistumassa olevan lääkärin) aiempiin sanomisiin ja tuleviin käynteihin vedottiin erittäin usein, oma-aloitteisuuden koostuessa standardiproseduureista ja joidenkin hoitajien fraasimaisista lausahduksista tyyliin "luottamus pitää lähteä rakentamaan nollasta", sekä "tämä on sairaala".
Sairaalalääkäri ei ollut joka päivä paikalla, vaan pyörähti vain pari kertaa viikossa, muistaen aina astella käytävillä siihen tapaan elehtien kuin hänellä olisi johonkin kiire. Epäilen, että hänellä ei oikeasti ollut kiire, vaan kyse oli vain showsta, jonka tarkoituksena oli esittää väittämä, että hänen tehtäviensä hoidossa ei olisi riittävästi ajallista redundanssia. Hänen kanssaan oli erittäin vaikea puhua siten, että omaan puheeseensa saisi ns. hyvän flown, koska ko. sairaalalääkäri ei ulkomaalaistaustastaan johtuen ymmärtänyt eikä puhunut vivahteikasta suomenkieltä. Hänen lisäkseen saattoi joskus nähdä vilaukselta ylilääkäriä, joka periaatteessa piti vahtia koko osastosta.
Sinänsä useimmat mielisairaalahoitajista olivat varsin leppoisaa porukkaa ja heidän kanssaan tulee ns. helposti juttuun. Siltikin, osa leppoisistakin hoitajista on hämmästyttävän huonoja lukemaan toisia ihmisiä. Silloin kun esim. jotain potilasta torutaan, viitataan aina johonkin "havaintotodisteeseen" kuten vaikkapa jonossa etuilemiseen, mutta tuolloinkin jää huomioimatta se mikä aiheutti etuilemisen. Itse tulin vahingossa antaneeksi luvan ottaa ruokaa minun vieressäni olleelle, vaikkei vielä saanut ottaa, minkä seurauksena hän sai torut, vaikka ilmoitinkin heti hoitajille, että vika oli minun.
Annoin mielessäni nimityksen Ms Kovis eräälle naishoitajalle, joka jo ensimmäisenä päivänä kehui minua: "hyväää! osasit laittaa biojätteet biojäteastiaan". Ahaa. No niinpäs osasinkin. Olen osannut jo monta vuotta.
Oleskelutilat ja liikkumisen muodostavat rajat myötäilet suunnilleen numeron kahdeksan muodostavat käytävät, keskellä ollen leveämpi alue, johon on mahdutettu ruokailutila, tv-tila ja lehtienlukutila. Käytävien laidoilla on potilashuoneet (3 per huone), wc:t, suihku, henkilökunnan tilat, "akvaario", vastaanottohuoneet, liinavaatetilat, varasto, keittiö ja sen sellaista. Kyse oli siis suljetusta osastosta, johon ei pääse kuin luvalla.
Oleskelutilat eivät varsinaisesti ole täysin epäviihtyisiä, ehkä johtuen käytäville ripotelluista vanhoista lipastoista ja kasveista, rauhallisesta värimaailmasta seinissä, sekä eräällä käytävällä olleista kuvataideterapian työnäytteistä. Potilashuoneet olivat melko kolkot, eikä tätä jokin yksinäinen ryijy paljon auttanut, varsinkin kun ikkunoissa on lukkomekanismi tai avaimen kolo on tukittu.
Laajakuvatelkku oli kaikkien yhteinen terapeutti. Sen edustalla oli kymmenisen nahkatuolia, joista kaksi erityisen löhömallista. Telkkarista sai katsoa mitä halusi. Myytinmurtajien piraattiaiheinen jakso oli varsin viihdyttävä. Siinä räjäyteltiin ja ammuttiin kaikenlaista. Yhteisesti katseltiin Avaran luonnon jaksoa, jossa darwinismia esiintyi geenivirheisen, värivammaisen virtahevon syrjinnässä. Two Pints -komediasarjassa oli kauhuteema, jossa lensi verta oli käveliä ruumiita. Se järkytti eräitä potilaista.
Ruoka oli ihan hyvää, vaihtelevaa, sitä oli paljon ja sitä oli säännöllisesti. Päivän lehdet eli Etelä-Saimaa ja Helsingin Sanomat, jotka ilmeisesti edustivat jonkinlaista "keskivertotosimaailmaa" tjs., kulkivat aamuisin henkilökunnan oleskelutilan kautta oleskelutiloihin, joissa niitä luki henkilökunta tai potilaat, kuka ehti tai viitsi.
Pingistäkin ehdin pienen ruinaamisen jälkeen käydä kahdesti pelaamassa hoitohenkilökunnan kanssa. Niin sanottuja ulkoilulupia minulla ei ollut, mutta pingispöytä oli vain yhden suljetun oven ja rappukäytävän takana, joten sentään sinne pääsi loppuaikoina.
Paikan ilmapiiriin vaikutti merkittävästi se millainen hoitohenkilökunnan kokoonpano milloinkin oli. Jossain kokoonpanossa ilmapiiri oli kovin kireä, toisessa ollen erityisen leppoisa.
<-- Lääkärin aito kykenemättämyys lukea potilasta ihmisenä
Sama nuori nainen sekä kanssaopiskelijana, että töissä psykiatrisella osastolla, jossa joutui oleilemaan -->