Stigmaattisuuden poistajana kansanedustajien, julkkisten ja mielenterveyskampanjointiin osallistuvien tunnustukset aiemmista ja nykyisistä mielenterveysongelmistaan toimii hyvin, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö tällaista myönnyttelyä ja esiintuontia olisi ollut jo vaikkapa parikymmentä vuotta. On silloinkin ollut kansanedustajia ja muita tahoja, joilla olisi ollut keinoja luoda painetta niille, joiden työllä, teoilla, palveluilla, välineillä tjm. voidaan auttaa niitäkin, joiden mielipiteet ja toiveet eivät päädy laajempaa huomiota saavaksi.

Missä tuolloin aikoinaan olivat vaatimukset esim. potilastyön parantamisista holistisen kokonaiskuvan muodostavaan suuntaan, vaatimukset kotimaisen tutkimustyön lisäämisestä, visioinnit kaupallisten toimijoiden hienostuneemmasta erikoistuneisuudesta ja ihmisten elämään vaikuttavien tekijöiden paremmasta tunnistamisesta? Ja missä niitä vaatimuksia nyt esiintyy?

Voisi luulla, että jos kansanedustaja tai joku ns. julkkis ottaa osaa (usein tarkemmin määrittelemättömään) huoleen terapiapalveluiden riittävävyydestä ja saatavuudesta, tällainen taho on joko itse tai hänen avustajansa on tehnyt tai edes joku hänen edustamastaan puolueesta tjm. on tehnyt jonkinlaista kartoitusta siitä, minkälaisia palveluita on tarjolla ja minkälaista kehitystyötä tehdään jossain startup-yrityksessä tai jo pidempään alalla toimineessa terveysalan keskikokoisessa tai konsernin kokoisessa yrityksessä, täten hankittu tietämys päätyy jossain muodossa sanailuksi niihin yhteyksiin, missä niitä terapiapalveluitakin lisää kaipaillaan, mutta eihän sellaista tapahdu.

Kaikenlainen jo olemassa olevan kritiikitön uudelleenlämppäily esim. siten, että sanomalehti laittaa pitkästä aikaa lehteensä lyhykäisen artikkelin vaikkapa ADHD:stä ja kuvituskuvaksi jonkin nätin, yleisesti hyväksyttävän näköisen tyttösen (kuten Etelä-Saimaa 12.7.2020), joka kertoo "voivansa vaikka yöllä saada puuhastelun halun", ei luo toiminnan kehittämisen painetta kenelläkään. Edes joku kaupunginvaltuutettu ei saa sellaisesta inspiraatiota ryhtyä johonkin toimenpiteisiin, tyytyessään aistiskelemaan vaikutuksia yhteisiin ilmapiireihin ja toteamaan itselleen, että kaikenlainen hyväksyntä mielenterveysongelmille ja lieville neurobiologisiksi luonnehdituille häiriöille pitää yhteisön ihmisten asenteet "sopivassa balanssissa", joten häneltä ei oletettavasti edes odoteta erityisempiä toimenpiteitä tai julkilausumia. Saattaa tosin erikseen ja optionaalisesti lehtikirjoittelusta riippuvaisesti muistuttaa jossain yhteydessä "laajasti jaetusta huolesta" sen suhteen, kuinka nuoret ja vaikka minkä ikäiset, "mutta varsinkin nuoret" eivät saa tarvitsemaansa apua silloin, kun sitä tarvitsevat ym.

Terapiapalveluiden tarjonta on tuottoisaa liiketoimintaa ja tuottoisa liiketoiminta tarkoittaa yleensä sitä, että kukaan poliittinen päättäjä sidosryhmädilemmoineen ei haluaisi uhrata kunnan tai valtion taloutta edistävää liiketoimintaa tai sen osaa "yleisen hyödyn nimissä". Tällainen uhraushan olisi perusterveydenhuollon kehittämistä joiltain osin sellaiseksi, että sitä kautta saisi erinomaisena ja huokeahintaisena palveluna jotain sellaista, joka maksaisi vähemmän varakkaalle useamman vuoden säästämiset, jos vastaavanlaiset hankkisi yksityiseltä palveluntarjoajalta. Uhraamisen korvikkeena voisi toimia myös perusterveydenhuollon toiminnan parempi koordinointi eri toimijoiden välillä ja muutaman täydentävän palvelun ymppääminen sinne joukkoon, mutta sekään mahdollisuus ei ole vaikuttanut erityisen vetoavalta.

Ihmisiä vaatimuksiin innoittavana tekijöinä voisivat teoriassa toimia lehdistö, mutta jostain journalistit eivät ole kykeneväisiä tuottamaan artikkelia tai muuta juttua hoidon priorisoinnin eettisyydestä siten, että samaan juttuun otettaisiin mukaan huomioitavaksi tekoäly ja muut hienostuneet/uudenlaiset mahdollisuudet tarjota parempaa/nopeampaa palvelua useammalle. Ts. lehdistö tapaa villitä ihmisiä ajattelemaan, että maailmassa tulee aina olemaan kilpailua ihmisten välillä ja joskus toisten vain täytyy pärjätä huonommin tai jopa kuolla, jotta muilla voi olla kivempaa. Seuraavana päivänä samassa julkaisussa voi olla juttu tekoälyn avulla tehtävästä oireiden tunnistamisesta johonkin elintasosairauteen liittyen, minkä voi nähdä positiivisena uutisena, mutta jos edellisenä päivänä on ollut samassa sumpussa jonkin julkkiksen esittämistä tarpeettomana ihmisenä (esim. Tauski), hoidon priorisoimista yksille ja kansanmurhaa jossain muualla, niin ei siinä yksi ehkä joskus laajempaan käyttöön tuleva keksintö ihmisten jo pidempään juurtuneita asenteita suuremmin muuttele.

Monien työyhteisöjen julkiset ilmoittelut siitä, miten heillä terveys ja mielenterveys ovat ihan ykkösasia ja siinä samalla liiketulostakin parantava tekijä, ovat hyvää imagonluomisen kannalta, mutta saavatko tällaiset ilmoittelut ja muut ehkä jo tarpeettomatkin asenteiden pehmentäjät aikaan edes sitä, että terveydenhuoltoalan opiskelijoissa viriäisi inspiraatiota käydä valmistuttuaan muokkaamaan olemassa olevasta jotain uudenlaista taikka tarjoamaan tai kehittämään sellaista uudenlaista palvelua, jonka lähtökohtainen pyrkimys on tarjota viitseliäille, mutta vähävaraisille ihmisille mahdollisuus olla paras versio itsestään, jotta voivat sitten myöhemmin korvata tämän edistämällä jollain muulla tavoin yhteistä hyvää? Mitä se sitten tarkoittaisikaan. Siinä samalla voisivat sitten ihan muuten vaan vähävaraisetkin hyötyä heidän palveluistaan.

Vaikka tilastojen mukaan terveydenhuoltoalan henkilökunnasta reklamoidaan enemmän kuin koskaan, saako tällainen ketään terveydenhuoltoalan opiskelijoihin lukeutuvaa löytämään itsestään alaan rakentavan kriittisesti suhtautuvan vai siintääkö sellaisen mielessä todennäköisemmin näkemys siitä, kuinka voisi olla kaikkia nykyisiä käytäntöjä tunnollisesti noudattava työntekijä riittävän hyväpalkkaisessa työssä siinä ja siinä yrityksessä, joka mahdollistaa taloudellisen vapauden hänelle ja hänen läheisilleen? Saattavatpa jotkut lääkärit ehtiä vaikka emeritusprofessoriksi ennen kuin ensimmäisen kerran jonkinlaista kritiikkiä tulevat esittäneeksi. Johan se tarvehierarkiakin sanoo, että ensinnä turvataan oma elämä ja eihän se olisi turvattu, jos alkaisi esittämään kritiikkiä liian aikaisessa uran vaiheessa?

Lehdistö ja muut paljon ihmisiä tavoittavat välineet ovat sillä tapaa avainasemassa, että ne voisivat luoda painetta eri tahoille vähintään toimintansa normalisoimiseksi vastaamaan heiltä odotettua laatutasoa, mutta lehdistöäkin on nykyään niin helppo ohjata niitä itseään suuremmilta(?) päättäjätahoilta pitämään tietynlainen ihmisiä villitsevyys pois lehtien sivuilta, ettei niiltä voi odottaa kuin kritiikin kohteiden kannalta turvalliseksi luonnehdittavaa kriittisyyttä eli vaikutukset ovat jo helposti ennalta mallinnettavissa ja ennakoitavissa.

Yksilötasolta lähtevästä vaikuttamisesta sellaisessa tapauksessa, jossa vaikuttavuutta etsiskelevä henkilö kokee vaikkapa Akavan sairaanhoitajat ja Taja Ry:n voivan olla soveltuva taho tekemään laajemmalle yleisölle tiettäväksi tai mietittäväksi, mikä joissakin diagnoosikriteereissä itsessään tai niiden tulkinnassa on pahasti pielessä, sekä vaikkapa miten ihmistä ei tutkita riittävän holistisesti, joutuisi varmastikin huomaamaan, että vaikutusyritys ei saa ollenkaan nostetta alleen. Lähihoitajien SuPer, palvelualojen PAM, Lääkäriliitto..? Ei varmastikaan kiinnostaisi edes vähän helpompienkaan muutoksien ajamiset kuten tietojärjestelmien kehitystyöt potilaiden parempaan ymmärtämiseen tähtäävästi? Eihän sellainen kiinnosta edes terveydenhuoltoalan koulutuksesta vastaavia yliopettajia, lehtoreita tai muita, joihin yksilö ottaisi yhteyttä huomattuaan, ettei vastaanottokäynneillä annettu palaute, joka perustuisi tietoteknisen koulutuksen antamaan ymmärrykseen tietoverkoista, tietojärjestelmistä ja niiden käytettävyydestä, hyödytä tai vaikuta mitenkään. Aivan kuin päätöksiä asioiden kehityskuluista tehtäisiin pitkälle ennakkoon erilaisissa kamareissa/komissioissa ja alalla työskentelevät sitten vaan tekevät, mitä heiltä vaaditaan.

Personoidut lääkkeet ja yksilöity terveydenhoito ovat ilmaisuja, joita ei koskaan ole kuultu sellaisilta kansanedustajiksi haluavilta tai sellaisena pysyttelemään haluavilta, joilta muutoin kuulee puhetta "heikoimpien auttamisesta" ja "kaikkien huomioimisesta". Saattavatpa muutenkin jättää yksityiskohtaisuuksiin menevät vetoomukset terveydenhuollon toiminnan muuttamisesta jonkin hoitajakertoimen käyttämiseen, eikä edes usein terveysaiheisiin debatointeihin mukaan kutsutut terveysalalle kouluttautuneet poliitikot tule käyttäneeksi sellaista julkisuusaikaa hyväkseen vaatiakseen tai tuodakseen esille jotain, mikä saa alkunsa juuri siinä, vaan pitäydytään mieluummin jonkin toisaalla jo esilämppäillyn, turvallisen aiheen tavanomaisen luonteisessa huomioimisessa.

Miten käykään opiskelijoiden myöhemmälle ajatustensa järjestyneisyydelle ja tavoitettavuudelle ja tekeekään hoitotyötä vielä hitaamman kehittyväksi, kun pitkittynyt etäopiskelu aiheuttaa häiriötä opiskelun mahdollisuuksiin? Riittääkö myöhempi tietämys- ja osaamisvajeen paikkaaminen, mille tarve voi tulla esille vasta jossain työelämän tilanteessa, saamaan ajatukset samantapaiseen käyttökuntoon kuin minkälaiset niistä olisi tullut enemmän normaalin opiskelun myötä? Jo pelkästään asioiden oppimisjärjestys orientoituneisuuksineen ja tunteiden/motivaatioiden läsnäolevuuksineen tekee monesta oppimiskokemuksesta mitä tahansa onnistuneesta huonosti menneeseen, eikä virtuaalinen ihmisten kanssa yhdessä olo kait ole kovinkaan paljon samanlaista kuin fyysisesti samassa opiskelutilassa oleminen? Varsinkaan, jos samojen seinien sisällä on ollut viimeiset kaksi viikkoa vaikkapa pandemian vuoksi määrättyjen ulospääsykieltojen vuoksi.