Kuvasta 1 voi ensinnä todeta, että L1:stä ei välttämättä päädytä esim. S1:een. L1 on eräs mahdollinen ajatus, kuten on S1:kin, mutta kuten tiedetään, ihminen ei voi ajatella kaikkea kaiken aikaa, joten eri ajatuksiin voidaan teorisoida päädyttävän jonkin todennäköisyyden mukaan. Ajateltakoon, että asiaa L1 (mielle, käsite, episodinen tilanne tms.) ei ole ajateltu pitkään aikaan ja kun sitä sitten tulee ajatelleeksi, se triggeroi todennäköisemmin esille assosiaatiot A1, B1 ja C1. Tai saattoi se olla jotain sellaistakin, joka tapaa aina johtaa samoihin assosiaatioihin. Aivan välttämättä ei päädytä tietoisessa mielessä nähtäviin kuviin tai edes tuntemuksiin siitä, että jotain assosiaatioita ilmeni, jolloin voidaan puhua valmistelevasta esiaktiviteetista.

Kummin vain, L1:n triggeroituessa ajattelemisen kautta, ovat ajatuksista A1, B1 ja C1 juontuvat assosiaatiot mahdollisia tulla aktiiviseksi näiden kolmen eri reitin kautta niin kauan kuin L1:llä riittää vaikuttavuutta. Tätä vaikuttavuutta esim. L1:n ja A1:n välillä kuvaa alkuarvo 0.7 (todennäköisyysarvo, max 1.0), jonka voi selittää laskevan ajan kuluessa jonkin kaavan mukaan. Ihmisajatteluhan harvemmin jää sillä tapaa “jumiin”, että jonkin assosiaation herätessä, se vain “jäisi siihen” viikkojen ajaksi. Sama pätee jokaisen kuvassa esitetyn ajatuksen kohdalla, joita voi verkostomaisessa esityksessä myös noodeiksi kutsua.

Q1 ja C1 on merkitty kuvaan eri värillä sen merkiksi, että niiden tultua L1:n ja A1:n kautta aktiiviseksi, ne ovat toimineet eräänlaisina kriteereinä, jotka täsmäävät erääseen K1:n aktivoitumisen mahdollisuuteen. K1 taasen on ajatus siinä missä L1:kin ja sillä on omia assosiaatioyhteyksiä mm. B1:een, M1:een ja N1:een. Koska B1 on ollut aktiivisena jo L1:n toimesta, B1:n vaikuttavuuden todennäköisyyden voi teorisoida vahvistavan B1:n vaikuttavuuden todennäköisyyttä. Eli mikä B1:n todennäköisyysarvo (p-arvo) olikaan, se ei tässä teoriassa ainakaan nollaan vähenisi lisäaktiviteetin seurauksena.

Kuva 2 selventää sitä, miksi Q1, C1 ja F1 pystyvät yhteisvaikutuksellaan tuottamaan K1:n aktivoitumisen. Sen logiikka on sinänsä yksinkertainen, mutta sen ymmärtäminen voi tuntua hankalalta edellä kerrotun jälkeen. Olennaista siinä on kuitenkin se, että eri ajatuksilla ollessa monesti samankaltaisia “piirteitä”, aiheutuu näiden piirteiden eräänlaisesta yhteensummautumisesta signaalia eteenpäin vievyyttä. Kuvassa 1 L1:n piirteitä olisivat sekä esille piirretyt, että piirtämättämöt assosiaatiot (myös konnotaatiot, denotaatiot ym.), kuten olisi myös mm. A1:n ja C1:n kohdalla. Kuvassa on sääntönä: ”vähintään kaksi signaalia sisään, jonka jälkeen kaikki ko. noodin ulostulot aktiiviseksi”. Kuvassa 2 sisääntulevia signaalireittejä on vain yksi sen vuoksi, että enempää ei ole selkeyden vuoksi piirretty.

Helpointa ulkopuolisten on tietää, mikä assosiaatio johtaa mihinkin mielteeseen, kun he ovat itse olleet niitä luomassa tai muokkaamassa olemassa olevia assosiaatioverkostoja. Jos edelläkuvattuja sääntöjä hiukan tarkentaisi mm. siltä osin, millä kaavalla aktivoitumisen todennäisyysarvo laskee, ja ottaisi mukaan muutaman tuhatta yksittäistä asiaa vastaavaa noodia, joilla olisi aitoja assosiaatioita vastaavat yhteydet, voitaisiin verkoston ilmiöitä simuloida tietokoneohjelmassa ja tilastoida sitä, mitkä noodit aktivoituvat eniten jonkin tietyn ajan sisään. Tuolloin saatettaisiin tulla huomaamaan ehkä jopa sellaista, että vaikka aktivaatio alkaisi mistäpäin verkkoa tahansa, tietyt samat kymmenen noodia ovat aina ensimmäisenä saavuttaneet eniten aktivaatiota jonkin tietyn lyhyen ajan kuluessa. Mistä sellainen kertoisi?