Voisi osoittautua yllättävän vaikeaksi saada vastausta kysymykseen siitä, millä perusteella sellainen, joka ei ole koskaan opintojensa aikana eikä työssään miettinyt jotain tietynlaista, olisi pätevä esittämään siitä mielipiteitä. Psykiatreilla kuitenkin jostain syystä on maaginen kyky pystyä tuottamaan sellaisia lausuntoja, jotka voivat vaikuttaa asiantuntijamaisilta, mutta jotka eivät mitenkään selvennä sitä, miten johonkin näkemykseen on päädytty. Kukaan toinen viranomainen ei tyypillisesti käy kiistämään täten tuotettua lausuntoa, mikä on sinänsä perverssiä, sillä ainoastaan sellaista organisaatioita ja yksiköitä sisältävää kulkukaaviota, jossa esitetään kuinka jotain ihmistä kuljetetaan tutkittavana, älyvapaasti silmäilemällä voi päätyä ajattelemaan, että psykiatri on itsestään selvästi se taho, joka varmuudella tuottaa sellaisenaan hyväksyttävän lausunnon.

Asiantuntija-tittelin saa kun käy tietyn verran kouluja, mutta ei se takaa joka asian asiantuntijuutta, sillä muutoinhan maailmassa ei muita olisikaan kuin kaiken tajuavia. Ihan vielä ei olla ihmisten evoluutiossa sillä tasolla. Tavanomaisemmissa asioissakin potilas tai asiakas on usein se, joka kertoo miten asiat on ratkaistava tai tutkittava, joten psykiatrian työssään kehittymisen ja hyvien lopputulemien kannalta olisi lähestulkoon perusteltua, että valtio, kunta tai maakunta maksaisi potilaalle siitä, jos tämä tekee asiantuntijan työn asiantuntijan puolesta. Asiantuntijoilla on myös taipumusta karsia ylimääräistä mietittävää pois toteamuksilla, että jotain on tutkittu jossain toisessa yksikössä jossain aiemmassa vaiheessa, joten sitä ei ole tarpeen miettiä sillä erää, vaikka todellisuudessa kyse voisi olla asiasta, jonka tila voi muuttua yhden päivän aikana paljonkin. Ruokavalio olisi eräs tällainen asia, paljonkin aivotoimintaan ja muuhun elimistön toimintaan vaikuttava, mutta ei psykiatrian ydintä lähelläkään.

Huolestuttavaksi lähes kaikkien mahdollisten osapuolien kannalta käyvät sellaiset potilasta­paukset, jotka liittyvät jollain tavoin hyvinvointiyhteiskunta-uskon rapautumiseen kuten tilanteissa, joissa joku on kokenut rutkasti häirintää, poliisi on täysin viitsimätön tekemään asialle mitään ja potilas ilmaisee haluavansa vahingoittaa sellaista tahoa, jonka kertoo häirintään osallistuvan. Psykiatri saattaa tulla taktikoineeksi asian käsittelyä siten, että puoltaa näennäistä yhteiskuntarauhaa asettumalla potilasvastaiseksi, koska ymmärtää, että poliisi ei voi tehdä mitään ja potilas saattaa tosiaan toteuttaa uhkauksensa eli tällöin psykiatri määrää ns. rauhoittavaa lääkitystä ja pitkäaikaista seurantaa. Tämä tietenkin vahingoittaa hoitosuhdetta ja lyö merkkinsä potilaan mieleen, mutta tällaista voi pitää normaalina käytäntönä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa poliisin ei ole tarkoitettukaan puuttuvan niin yksityiskohtaisuuksiin meneviin ihmisten välisiin vaikuttamisiin kuin häirintään. Täten psykiatri osaltaan avustaa sosiaalista darwinismiakin, minkä hän varmasti hyvin tiedostaa, mutta kukaan muu ei tule häntä siitä syyllistäneeksi.

Teknologia, ihmisten välinen yhteistyö ja pahaenteiset spekulaatiot eivät tyypillisesti ole psykiatrien vahvimpia lajeja, joten jos potilas alkaa puhua siitä, kuinka

”Voidaan hyödyntää teennäistä perustetta sille, että pitää saada estettyä tai muokattua jotain Internetiin liittyvää, jotta saadaan asian valmistelemiseksi ja toteuttamiseksi esim. 80 eri alan ihmistä sekä omasta, että muiden organisaatioista. Kenenkään heistä ei tuolloin ole niin tarvetta epäillä tällaisen toiminnan syitä ja perusteita, koska sille on annettu jokin syy (esim. oikeuden päätös). Myöhemmin kun toteutus on tehty riittävän simppeliksi kustomointia varten, ei samaa ihmisjoukkoa enää tarvita samaan tarkoitukseen, vaan muokkaukset voi tehdä yksikin ihminen.”

kysyy psykiatri ensin miten potilas voi tämän tietää ja kun potilas ei voi olla asiasta täysin varma, saa psykiatri perusteen käyttää lausunnossaan ilmaisua luulosairas tai paranoidi, vaikka samaan aikaan Twitterissä olisi viljelty paljon linkkejä samantapaiseen asiaan liittyen linkkien kohteina vaikkapa sellaisia arvovaltaisia sivustoja kuin qz.com, theintercept.com, slashdot.com ja io9.com, artikkelien kommenttiosioissa käytäessä runsaasti asiaan liittyvää keskustelua ilman, että ehkä kukaan kutsuu ketään luulosairaaksi tai paranoidiksi. Ts. psykiatreilla on tavallaan eräänlainen lupa elää jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa, missä he voivat neppailla potilaan puheista pois kaiken sellaisen, joka ei sovi siihen tarinaan, jota lausunnoksikin kutsutaan. Jos psykiatrialta itseltään tiedustelisi, mikä on hänen osaamisensa taso jonkin asian suhteen, saattaisi tämä opiskelujensa aikaisten harjoitteiden mukaisesti kääntää asian siten, että ”nyt ei puhuta minusta psykiatriana, vaan keskitytään tähän sinun tilanteeseesi”. Potilaan kannalta olisi suotavaa, että hänellä ei ole liiemmin muita ongelmia elämässään tai terveydessään, sillä moniongelmaisuus ja vähän maksava asiakas eivät ole tervetullut yhdistelmä.