Kun mediatalon radio-ohjelmalistaa selailee, voi jäädä vaikutelma monipuolisesta ”kattauksesta”. Kun tarkempaan tarkasteluun valitun radio-ohjelman menneiden jaksojen sisältötietoja silmäilee, voi jäädä vaikutelma monipuolisesta aiheen käsittelystä, mielenkiintoisin vierain. Kun yksittäisen radio-ohjelman jakson ottaa kuunteluun, huomaa, että radio-ohjelman tarkoitus ei ollutkaan selittää jotain aihetta eksaktisti, vaan rennon ymmärrettävästi, mikä taasen on vaatinut yksinkertaistamaan ja niiden tärkeiden vierailijoidenkin tarkoituskin on voinut jäädä shown profiilin noston tasolle. Riskinä on, että yksinkertaistukset jäävät liian hyvin kuulijan mieleen, eikä mikään kuulijan elämässä koko loppuvuonna paranna muodostunutta ongelmaa ja sama sitten monen muunkin kuulijan kohdalla.

Yksinkertaistukset ovat erilaisia verratessa 40 min kestävää puheenaiheen käsittelyä musiikki- ja läpänheittopainotteiseen, missä jokin aihe saa osakseen pari minuuttia jonkinlaista löpinää. Laatukriteerien käyttö radio-ohjelmaa tuottavalla taholla asettaa tietynlaisia vaatimuksia sille, miltä juontajan puhe voi kuulostaa, joten ajankäyttö mietintään, puhenopeus ja äänenkäytön varmuus saattavat joutua kätkemään alleen osaamattomuutta/tietämättömyyttä, jotta radio-ohjelman jaksojen välillä olisi tietynlaista yhtenäisyyttä pintavaikutelmien osalta. Aihetuntemus paljastunee herkimmin niissä kohdin, missä puhuja siirtyy valmistellusta osuudesta tajunnanvirtaisempaan selittämiseen – paitsi niissä tapauksissa, joissa puhuminen jostain aiheesta toimii kertojan omaa mieltä ”lämppäävänä”, minkä vuoksi tajunnanvirtamainen selitys voi olla se parempi osuus kuulijan kannalta.

Eräitä hankalimpia selitettäviä ovat psykiatriset diagnoosit, sillä niissä ajaudutaan aina jonkinlaisiin jaotteluihin selittämään erilaisia alityyppejä ja juuri sellainen on helposti kuulijan mieleen jäävää, vaikkei kerrotulla olisi vankkaa neurobiologista perustaa tieteellisen kuuloisuudestaan. Jaottelut kun tapaavat tällaisissa tapauksissa olla yhden tutkijakunnan tuottamia näkemyksiä siitä, miten jostain asiasta voitaisiin puhua, toisen tutkijakunnan jossain toisella puolen maailmaa ollessa hiukan tai paljon eri mieltä. Mutta puhujan yrittäessä ottaa huomioon joko monta erilaista kuulijakuntaa yhtä aikaa tai puhuen ikään kuin kuulijakunnattomasti, hän päätyy sellaiseen, mikä on kerrottavissa sanoilla ja lausahduksilla, jotka eivät sellaisenaan vaadi lisäselittämistä, vaikka aihe muuten vaatisikin.

Monta vuotta jollain alalla toimineet vierailevat asiantuntijat eivät välttämättä hekään saavuta sellaista kerronnan tasoa, joka suoranaisesti estäisi kuulijaa ajattelemasta asioista väärin, sillä psykiatriset diagnoosit ovat aina selityksien rykelmiin perustuvia, hienosteltuna sellaiseen muotoon, että suuri yleisö, media ja terveysala voisivat ainakin näennäisesti keskustella ikään kuin samoista asioista. Heti kun otettaisiin huomioon yksittäisen diagnoosin saaneiden neurobiologiaa, genomeita ja elämäntilanteita, huomattaisiin, että rajankäynti ei enää olisi ollenkaan selvää, sillä yhdellä olisi yhdenlaista muutosta ja erilaisuutta, toisella jotain toisenlaista ja kolmannella ei kumpaakaan edellisten tapaista. Tyydyttäessä sivuuttamaan liian hienoinen selittäminen, asioista keskustelusta tulee huomattavasti helpompaa, jolloin kertojille ja kuulijoille jää paljon parempi mielikin.

Yhteinen (vajeellinen) käsitys, jonka kuulijat ja kertojat jakaisivat, saattaisi olla pitkälti sama kuin mihin poliitikot vetoamuksensa perustaisivat vaatiessaan, puolueensa ja omaa imagoaan ryydittääkseen, lisää tutkimuskehitysrahoja, parempia hoitopolkuja tai täydentävää henkilökuntaa. Ja mikä olisikaan yksittäisen poliitikon kykeneväisyys ns. ottamaan aihe haltuun ja perustelemaan vetoamuksiaan jossain toisessa radio-ohjelmassa? Vai tarvitseeko hänen hallitakaan aihe kaikelta mahdolliselta laajuudeltaan, sillä poliitikon toimintaahan ohjaavat pitkälti painotukset sopivissa kohdin, missä konsultaatioapua saa siltä taholta, joka on jollain tapaa virallinen auktoriteetti asiasta paremmin kertomiseen?

Voitaisiin täten ajatella, että irtautuminen konventionaalisista tavoista puhua psykiatrisista diagnooseista täytyisi olla lähtöisin sellaiselta taholta, jolla on riittävästi auktoriteettia sellaisesta puhumiseen ja jolla olisi myös valmiutta pitäytyä puhumaan asioista toisin, mutta voisiko esteeksi muodostua se, että tällaiseen hetkellisesti halukkaat kehittyvät eri syistä poispäin halusta uusien ongelmien aiheuttajaksi? Eihän ole edes jokavuotista, että uutisissa mainittaisiin siitä, kuinka joku suomalainen terveysalan asiantuntija kyseenalaistaa jonkin vallitsevan käytännön ja joltain toiselta alaltahan olisi mahdollisesti vielä hankalampaa yrittää muuttaa terveysalan käytäntöjä, vaikka IT-ala saattaisikin juolahtaa mieleen.