Näköalojen muodostettavuuden mahdollistamisella on paljon yhteistä kehittämiskelpoisuuden ja toiminnan analysoitavuuden kanssa, sekä siitä juontuu tavoite saavuttaa mahdollisimman stressitön toiminnan hallittavuuden ja johdettavuuden taso. Modernissa maailmassa tämä tarkoittaa sitä, että lukuisista erilaisista ideoista ja mahdollisuuksista, joita toiminnan kokijan roolissa olevat ihmiset saattaisivat odottaa heiltä, on luovuttava ja keskityttävä mieluummin toiminnan säilyvyyden ja jatkuvuuden varmisteluun. Näin varsinkin sen vuoksi, että harvempi yhteiskunnallinen toimija yrityksistä instituutioihin pystyisi edes teoriassa tekemään, mitä haluaisi, sillä toiminnan vapautta rajoittavat mm. edellytykset pitää erilaiset sidosryhmät ja kumppanit tyytyväisenä, sekä velvollisuus noudattaa hyviksi määriteltyjä toimintatapoja ja lainsäädöksiä. Ts. jos valtio sanoo, että erilaisten tajusteiden kirjoa ei saa laajentaa, eikä niitä saa myydä samalla tapaa vapaasti kuin irtokarkkeja, niin sitten niitä ei tuoda maahan, niitä ei valmisteta, eikä erilaisista spekuloitavissa olevista vaihtoehdoista juurikaan edes puhuta.

Vakautta ja stabiiliutta hakevassa yhteiskunnassa on sekin täydentävä ongelma, että ihmiset yleensä eivät pidä mahdollisena saada pienistä ideoista kehkeytymään sellaista keskustelua, joka johtaisi sellaisiin toimenpiteisiin, jotka muuttaisivat sitä, minkälaista on elää. Tällöin päädytään ”kuitenkaan onnistu”-fiiliksiin, yhteiskunnan muuttumattomuuden pysyttäytyessä sitä todennäköisempänä, mitä useamman enemmän tai vähemmän merkittävän toimijan pitäisi osallistua muutoksien aikaansaamiseen. Niiden välillehän pitäisi saada aikaan vuoropuhelua. Tavoitteisiin liittyvän viestinnän levinneisyyden edistämisessä ja tunnettuuden lisäämisissä tavalliset ihmiset ovat tärkeässä asemassa, mutta heissä esiintyy paljon ”näinkin on ihan hyvä”- ja ”estänpä tuon idean lentoonlähtöä, niin saan hyvät kompensaatiot”-asenteita, joten heidän kohdallaan viestinnän eteneminen joko tyrehtyy tai viestinnän vastaanotettavuutta jalostetaan esim. verbaalisilla dekoraatioilla.

Monenlaisia, vähän tunnistettuja salaliittoteorioita yhteiskunnan järjestäytymiseen liittyen olisi keskusteltavaksi ja niiden jatkoksi ideoita asioiden kehittämismahdollisuuksista, mutta suomessa ei ole erityisempää ”salaliittoteorioiden kulttuuria”. Tämä voi johtua kasvatuksen vaikutuksesta tai vaikkapa siitä, että julkisten toimijoiden viestintätaidot ovat niin hyvät ts. medialle ja kansalaisille ei jätetä kriittistä keskusteltavaa kuin tahallaan. Lisäksi, salaliittoteoriointiin on attribuoitunut liiaksi ulkomailta peräisin olevia suurpiirteisiä, verbaalisia hyökkäyksiä sellaisia tahoja kohti kuten Big Pharma, MSM (mainstream media) ja viihdeteollisuus, mikä jo sellaisenaan vahingoittaa mahdollisuuksia saada keskusteltavaksi mitään kovin monimutkaista ja laajaa.

Suurpiirteisesti selostavat salaliittoteoreetikot voivat toki olla oikeilla jäljillä erilaisissa väittämissään, mutta olisi tietoa vastaanottavan ja arvioivan kannalta erittäin mielenkiintoista, jos spekulointeihin ja selostuksiin saisi ympättyä mukaan sen, kuinka massiivisia suunnitelmia kontrolloidaan, miten niistä tietävät ihmiset viestivät keskenään, mistä mitkäkin aikomukset saavat alkunsa, miten toimintaa kehitetään ja testataan yms. Tekojen ja toiminnan valmisteluun, toteutukseen, seurantaan ym. tarvitaan erilaisia ihmisiä erilaisine kykyine ja taitoineen, mutta salaliittoteorian kohdistuessa johonkin toimialan kokoiseen entiteettiin kuten viihdeteollisuus, voi aiheesta viestiessä jäädä vaikutelma, että joku korkeassa asemassa ollut henkilö olisi vain yksinkertaisesti päättänyt, että jotain pitää tapahtua ja sitten se vain tapahtuu. Ja tämä ilman mitään epäilyn luomista sitä kohtaan, että toiminnan massiivisuus on usein juuri se tekijä, mikä aiheuttaa häilyntää aikomuksien toteuttamiskelpoisuuteen ja toteutumismahdollisuuksien ennakoitavuuteen.

Erilaisia stabiiliuksia ja toiminnan jatkuvuuksia hakevassa yhteiskunnassa, jossa koulutetut ihmiset antautuvat mieluummin kaikenlaisen jo olemassa olevan ylläpitämiseen ja näpräävään kehittämiseen kuin osallistuisivat persoonallaan ja uramahdollisuuksiaan uhkaavalla tavalla yhteiskunnalliseen keskusteluun, on helppo saada vietyä esim. yhteiskunnan hallittavuutta ja turvallisuutta parantavat muutokset toteutukseen. Tapahtumien tarinallisuus tavallaan kaapataan heidän keskusteltavakseen, jotka keskustelukokemukseensa pohjautuen osaavat viedä näytelmää eteenpäin siten, että erilaisista mukaan sijoiteltavista käänteistä huolimatta päädytään lopulta sellaiseen lopputulemaan, mihin oli tarkoituskin päätyä. Kukin voi kysyä itseltään, kuinka monen ihmisen ja tahon rohkenee ajatella toimivan yhteistuumin jonkin tavoitteen edistämiseksi, vaikka he näennäisesti vaikuttaisivatkin olevan toisiaan tai toistensa esittämiä mielipiteitä ja näkemyksiä vastaan?

Kun yhteiskunnan toiminta on vakiintuneisuudestaan johtuen riittävän hyvin tunnettavissa ja erilaisiin lupauksiin luotettavuuden aste on korkealla tasolla, voidaan tehdä jopa sitä, että kymmenvuotiaalle lapselle voidaan luvata, että ”sinä päivänä tulevaisuudessa, kun kello lyö 14, on torstai, naapurimaan pääkaupungin väkiluku on 980000, olet sakset käsissäsi tuntiessasi leikkaamassa uuden tavaratalosi avajaisten merkiksi juhlanauhaa poikki”. Tällaisen lupailtavuuden varmistaminen vaatii ihmisten välisten sopimuksien lisäksi paljon erilaisia tietomalleja ja kaiken simuloitavuutta, mutta ehkä ennen kaikkea se vaatii hyvämuistisia ihmisiä, sillä lupailtavuuden toimivuus vaatii tuekseen valheiden verkostoa, jonkalainen ei voi pysyä yllä, jos osalliset eivät muista, mistä piti valehdella kenellekin ja millä ajoituksella.