Työvoimaviranomaisten kannalta psykologin ja psykiatrin palveluiden käyttö asiakasta profiloivassa tarkoituksessa olisi siinä mielessä ymmärrettävästi perusteltavissa, että heillähän ei välttämättä ole soveltuvaa tietotaitoa kuin sosiaalihuollon ja työvoimapalveluiden osalta, mutta riittävätkö muutamat asiantuntijoiden "ei oo sitä eikä sitä"- ja "ehkä sellaista ja vähän sellaista"-näkemykset mihinkään? Nämä näkemykset voivat olla myös jossain määrin biasoituneita, johonkin suuntaan pyöristettyinä ilmauksineen, ellei jopa jotain suorastaan valheellista tai vääriin mielikuviin johtavaista. Tällaisestäkin huolimatta, yhteiskunnan halutaan ajatella toimivan sillä periaatteella, että lääkäri tai muu pitkälle koulutettu terveydenhuollon ammattilainen ei koskaan valehtele - vaikka ihmisiä ovatkin.

Jos asiakas itse olisikin kiinnostunut selvityttämään itseään paljonkin ja tarjoutuisi menemään mielellään ostopalveluna hankitun psykologin tai muun terveysalan ammattilaisen pakeille, tämä ei todennäköisesti käykään, vaan vaihtoehdot olisi löydettävä sairaanhoitopiirin tai työvoiman palvelukeskuksen tarjonnasta (pitkäaikaistyöttömät). Jos sairaanhoitopiirin rekrytoinnista vastaavat eivät ole halukkaita palkkaamaan sellaista työväkeä, joka ei olisi jotenkin sopivasti potilasvastaista, työttömällä työnhakijalla ei ole ns. kovinkaan herkkua.

Eräänä esimerkkinä asiakasprofiloinnin lähtemisestä väärille urille on vaikkapa sellainen, missä joskus kauan sitten tehdyt tutkimukset ovat voineet tuottaa diagnoosin, joka tavataan attribuoida jo lapsuudesta asti vaikuttaneeseen asiaan kuten Aspergerin syndroomaan, vaikka siihen liittyvä tutkimus ja diagnosointi olisi ollut hapuilevasti aluillaan terveydenhuollon kentällä niihin aikoihin, kun diagnoosi langetettiin, mutta silti sitä voidaan käyttää henkilöä määrittävänä vuosikymmeniä myöhemmin kuin se pätisi yhtä hyvin kuin mitä yleisissä luonnehdinnoissa aiheesta kerrotaan. Tällaisesta saattaa tilannekohtaisesti selvitä riittävällä määrällä vastaansanomisia ja yksittäisin demonstraatioin tyypillisimpiä oireita kumoten.

Jos sairaanhoitopiirin palvelutarjonnassa onkin rajansa, niin ei se siitä ainakaan liiaksi laajennu, jos otettaisiin tarkasteluun, mitä palvelutarjontaa olisi saatavilla vaikkapa maakunnan laajuisesti. Tämän varmistaa palveluntarjoajien tilauskirjojen täynnä olevuus kuukausien edestä ja se, että erilaisten mieleen ja ajatteluun vaikuttavaksi tarkoitettujen terapiavaihtoehtojen tarjonta on vähemmistönä tavallisemman kuuloisten yksilö-, pari- ja perheterapioiden joukossa. Varmastikaan mikään palveluntarjoajista ei sano suoraan verkkosivuillaan, että heidän palveluistaan on hyötyä sellaisissa tilanteissa, missä terapiasta toivotaan apua erilaisen häirinnän mieleen vaikuttamisiin. Jos potentiaalinen asiakas päättää tiedustelujen kautta käydä omatoimisesti selvittämään, olisiko lähialueen kognitiivisen psykoterapian ammatinharjoittajilla sellaista osaamista, että heidän kanssaan voisi saada aikaiseksi hyvälaatuista vuoropuhelua siitä, kuinka yksilön ajatteluun voidaan vaikuttaa suggestoivasti, aisteihin vetoamalla tai olemassa olevaa tietämystä ajatusten herättiminä käyttäen, vetää tällainen kaikki palveluntarjoajat hiljaiseksi.

Olisi myös höpsismiä kuvitella, että sairaanhoitopiirin lääkärit olisivat varautuneet minkään niin epäkonventionaalisen selvittelyyn kuin häirinnän aivojen HPA-akseliin vaikuttavuus tai stressin vaikutus otsalohkon eksekutiivisiin toimintoihin, vaikka moinen onkin ainakin jossain määrin osana lääkärien ja psykologien koulutusta.

Sairaanhoitopiirin palveluissa yleensäkin on pihdattu sellaisen palvelutarjonnan hienostamisesta ja kapasiteetin lisäämisestä, joka auttaisi selvittämään ihmisten ongelmia paljon paremmin kuin lakoonisen puisevalla koululääketieteellä eli esim. ravitsemusterapeutti ei tiedä "hölkäsen pöläystä" ruoan ja aivojen toiminnan yhteydestä, psykiatri ei tajua elimistön ulkopuolelta suuntautuvien aisti- ja tajuamiskokemuksien vaikuttavuudesta yksilön ajatteluun/käytökseen, vaan tekee erotusdiagnostiikkaa lääketieteen vanhahtavaan paradigmaan perustuen, eikä yleislääkäri tiedä ravitsemusasioista yhtään mitään ja psykologi käsittelee vaikuttavia elämäntekijöitä lähinnä niiden suurpiirteisen pelkistetyssä muodossaan.

Sinänsä psykologin käyttäminen työvoimapalveluiden avuksi on hyödyllistä silloin, jos sitä kautta saa vastauksia vaikkapa siihen, minkälaisia ongelmia yksilön käytöksen ja ajattelun systemaattiseen muokkaamiseen pyrkivä häirintä voi aiheuttaa työelämässä, jos kyse olisi vaikkapa käsitetajun muokkaamiseen pyrkivä häirintä, mutta ongelmaksi voi muodostua se, että psykologin hankkima kouluosaaminen ei tarjoa riittävää pohjaa ymmärtää muunlaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden vaikutusta yksilöön kuin tavallisempien sellaisten. Siitäkin voisi olla jotain hyötyä työvoimavirkailijoiden käyttöön, jos psykologilla asioitaessa ei mietittäisi tietynlaisen työn tekemistä liian spesifisesti, vaan vertailtaisiin erityyppisten töiden yleistä luonnetta keskenään ja arvioitaisiin erilaisten riskien valossa sopivuutta. Riittävän itsenäisesti ajatteleva asiakas voi olla miettinyt tällaiset asiat ennaltakin ja voi viestiä niistä työvoimavirkailijalle ilman psykologilla käyntiäkin. TE-palveluilla voi olla käytössä oma vakiopsykologinsakin, mutta hänelle ei välttämättä saa aikoja kuin vasta puolen vuoden päähän, jolloin asiakkaalle arvottaisiin joku sairaanhoitopiirin palveluksessa oleva psykologi-nimikkeinen, jolla ei välttämättä ole mitään erikoistuneisuutta työelämään liittyen.

Aiemmista päättely- ja muistamistoimintojen käytöstä voi löytyä niin paljon hyviä kokemuksia, ettei ole niin tärkeää pyrkiä selvittämään, minkälaisissa tilanteissa ja minkälaisista syistä niiden osalta tulisi esille rajoitteita, joita ei pystyisi ylittämään taikka kiertämään, vaan pikemminkin niiden käytettävyyteen liittyvä häilyvyys on se, mihin pitäisi saada selvyyttä.

Tutkittava saattaisi olla toiminut strukturoidun ja kulultaan ennalta tiedostettavan palaverin tai neuvottelun kuljettana, mikä vaatisi häneltä sekä aiemman tietämyksen hyödyntämistä, nopeiden synteesien tekemistä, muiden ihmisten näkemyksien huomioimista, monenlaisten valintojen tekemistä ym., eikä hänen päättely- ja muistamistoiminnoissaan olisi ilmennyt mitään heikentymäänpäin suuntautumista, vaan lähinnä sitä häilyvyyttä, mikä osaltaan nakertaa varmuutta siitä, miten myöhemmät samankaltaiset tilanteet mahtavatkaan sujua.

Tutkittava saattaisi olla täysin kyvykäs uppoutumaan suunnittelemaan, toteuttamaan ja testaamaan kymmeniä tuhansia ohjelmointikoodirivejä sisältävää verkkopalvelua, ymmärtäen helposti siihen liittyvän ohjelmistoarkkitehtuurin ja käytetyt ohjelmistotekniikat, mutta tulisi ajoittain hämmästelleeksi sitä, kuinka hän ei aivan kuin tavoittaisi omia asiaan liittyviä mietteitään ja jotkin oleelliset termit, konseptit, piirrossymbolien merkitykset ym. ovat jotenkin liian vaivalloisesti mieleen juolahtavia.

Tutkittava saattaisi olla rajautuvainen keskustelemaan jostain asiasta ja sen ympäriltä, jos vain keskustelunaiheella itsessään on riittävästi vetovoimaa, ollen samalla ns. hyvä kuuntelija muiden näkemyksille, mutta tullen toisinaan huomanneeksi, että keskustelut voivat velloa aiheesta toiseen varsin vapaasti, eikä hän käy toivomaan niissä pysyttävän mukavuusalueen rajoissa, vaan hän pystyy vaivattomasti tai ainakin luontevan rennosti vaihtamaan jutustelevasta keskustelumoodista syvemmin aiheisiin paneutuvaan, eikä koe erityisempää vaikeutta palauttaa mieleen jo pidemmän aikaakaan sitten keskustelussa käsiteltyjä asioita.

Johtuen siitä, miten terveysalan asiantuntijoita koulutetaan ja millä vapaudella heidän annetaan erikoistua, ei näennäisesti ongelmakuvan ymmärtäjäksi soveltuva asiantuntija sitten kuitenkaan aivan välttämättä ole se taho, joka pystyy tuottamaan hyviä vastauksia, sillä perimmäiset syyt voivat juontua aivan muualta kuin vaikkapa psykologisista syistä, niihin sisältyen vaikkapa monenlaista ulkoista vaikutinta, ruokavalion ravintoaineiden saantimääriä, hormonaalisia prosesseja, mausteiden aiheuttamia vaikutuksia aivoissa, huoneilman laatua ym. Oman lisänsä päätelmien tekemisen hankaloittamiseksi tuovat myös mahdollisesti käytetyt/kokeillut luontaistuotteet, joilla on markkinointiväittämien mukaan virkistäviä, energisoivia yms. vaikutuksia, mutta joiden toimivuus voi riippua kymmenistä yksittäisistä seikoista, jotka eivät välttämättä pysy samoilla kaavamaisuuksilla selitettävinä (esim. unen määrä voi vaikuttaa niiden toimivuuteen).

Tutkivan tahon on helpompi asettaa päämäärä, mihin tutkittavan kanssa pyrittäisiin, jos sitä varten voidaan luoda jonkinlainen lyhykäinen tarina, joka luonnehtii tavoitetilaa. Se voisi olla vaikkapa tällainen: "Kykenevä luottamaan siihen, että pystyy opiskelemaan 2-vuotiset maisterin opinnot toisessa kaupungissa, mikä vaatisi mahdollisuutta viihtyä tuolloisissa kotioloissa, motivaation ylläpysymistä opiskeluun, häirinnän poissa tai siedettävissä olemista, opintojen venymättömyyttä, sosiaalinen viitseliäisyyden pysymistä normaalina ja mielen hyvin toimimista." Liian monia tavoitteiden yhtäaikainen tavoittelu voi käydä liian sekavaksi, mutta sopivan lyhykäiseksi muotoiltu tavoitetila voi tavallaan sisältää useampiakin tavoitteita erilaisissa tilanteissa esiintyvien samankaltaisuuksien vuoksi ja syitä selittävistä spesifisistä syistä voi johtaa toimintaohjeita moneen aiempaan häilyväistä kyvykkyyttä ilmentäneeseen tilanteeseen.

Itseään mielellään kehittävä, tutkivasta otteesta kiinnostuneen asiantuntijan ei pitäisi tyytyä siihen, että hän vain lukee jonkin kolmannen osapuolen raportin tutkittavasta, jotta joitain vaikuttavia syitä voitaisiin poissulkea, eikä aiheuttaa tutkimisien viivästymistä yrittäessään löytää yhteistä tapaamista jonkinlaiselle "verkostopalaverille", missä olisi mukaan parin eri alan asiantuntijaa ja tutkittava, vaan olisi parempi jos hän laajentaisi omaa ymmärrystään hankkimalla sellaista spesifistä tietoa, joka parantaa kokonaiskuvan luomista tutkittavasta. Tämä on jonkinlainen kipukohta monelle asiantuntijalle, sillä monet heistä haluavat pitäytyä koulutietämyksensä varassa vuodesta toiseen. Käytännössä käykin helposti niin, että lähestyi tutkittava päättely- ja muistamistoimintoihin liittyvien ongelmiensa kanssa mitä tahansa asiantuntijaa, tutkittu tulee delegoiduksi asiantuntijalta toiselle, kunnes hän on taas jonkin saman psykologin tai lääkärin pakeilla, eikä uusia etenemisreittejä ole enää tarjota (sairaanhoitopiirin toiminnan puitteissa).

Voi hyvinkin olla käynyt niin, että tutkittava on voinut jo paljonkin aiemmin lähestyä mielenterveystoimistoa siinä tarkoituksessa, että haluaisi kokeilla tarkkaavaisuushäiriölääkkeen vaikutusta aiempien positiivisten vaikutusten vuoksi sen kokeiluttamiseksi, josko se auttaisi tällaisiin ongelmiin: "työläys aloittaa hyödyntämään aiempaa osaamista", "työhaastatteluissa ei muista mitä osaa ja miten osaa", "keskustelutilanteissa ajatusjumia", "rakenteilla olevat ajatuskokonaisuudet epäkoherentteja ja herkästi hapertuvaisia". Jos sairaanhoitopiirin psykiatrit ovat niin jääräpäisiä tai töykeitä, etteivät lähde kokeiluttamaan tarkkaavaisuushäiriölääkkeitä muille kuin lomakevastauksien perusteella selkeästi tarkkaavaisuushäiriöisille tapauksilla, joilla on jo lapsuudestaan asti ollut merkittävää, vastaavanlaista oireilua, jää potentiaalisten hyötyjien joukkoon valtavan suuri joukko ihmisiä, joille tarjotaan lähinnä arjesta tuttuja keinoja unenlaadusta lenkkeilyyn ja stressin vähentämisestä ikävien asioiden ajattelun vähentämiseen.

Tutkittava itse voi kokea intuitiivisesti, että ei pitäisi olla kovin vaikeaa tunnistaa, mitkä asiat hänen kyvykkyyksiinsä häilyttävästi vaikuttavat, kun kuitenkin on niin, että on usein pitkiä aikoja, jolloin ajattelu tuntuu kaikin puolin kelpoisalta, mutta sitten toisinaan ei niinkään. Tätä voi ilmetä esim. työhaastatteluissa, joissa tulee ikäänkuin kadottaneeksi itsensä ja osaamisensa, eikä saa itsestään esille, sitä mihin todella kykenee.

Kun työtön työnhakija on riittämiin mietiskellyt terveyteensä ja elämäänsä haitallisesti tai jotenkin muokkaavasti vaikuttavia asioita, joilla kokee olevan jonkinlaista keskinäistä toisiinsa vaikuttavuutta, hän on todennäköisesti saapunut monen sellaisen hetken äärelle, jossa hän ei pysty johtamaan hyviä selittäviä vastauksia nykytietämyksestään, eikä tarjolla ole simppelin triviaaleja vastauksia, vaan olisi hyödynnettävä soveltuvaa erikoisasiantuntijaa hyvien vastauksien antajana. Jos hän olisi vähempään tyytyvää sorttia, hän voisi selailla netistä Livestrongin tai Be Brain Fitin lyhykäisiä terveysaiheisia artikkeleita ja tuntea henkilökohtaisella tasolla saavansa joihinkin erityiskysymyksiin terveydestä muutaman kelpo artikkelin edestä tuntumaa, mutta jos kyse olisi lausunnon tuottamisesta jollekin kolmannella osapuolella, sitä suuremmalla syyllä pitäisi saada jokin paremmin kelpaava auktoriteetti tuottamaan näkemystä TE-toimistolle tai työvoiman palvelukeskukselle.

Työttömyysjaksonsa voi lohkoa sellaisiin osiin, että niistä erottuu milloin on hyvinvoinnin osalta ollut jotain pahasti rempallaan ja milloin on ollut hyvälaatuista, pitkään kestänyttä hyvää, reipasta oloa. Hyviä oivalluksia siitä, mikä saa olotilat päätymään jompaan kumpaan suuntaan näistä, saa parametrisoimalla ruokavaliotaan, lenkkeilyjään, untaan, käytettyjä lisäaineita yms. Pelkällä mutulla pähkäily johtaa helposti siihen, että ajateltavaa on liikaa ja tuolloin tehdyt virhepäätelmät kirjautuvat omaan mieleen siinä missä hyvätkin päätelmät, mutta ne tajuaa virheelliseksi vasta sitten joskus myöhemmin. Tarpeeksi monta kertaa virheellisten luulojen kanssa eleltyään, saa sotkettua omaa ajatteluaan varsin tehokkaasti, mutta tästäkin selviää kun vain käy taulukoimaan ja visualisoimaan asioiden välisiä yhteyksiä. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, että elimistön sisäisestä toiminnasta ei ole helppoa tai halpaa saada sellaista tietoa, että voisi varmistua kaikista mahdollisesti ounasteluistaan, joilla voisi olla jotain tekemistä hyvinvoinnin kanssa.

Siinä missä asiansa osaava lääkäri kykenisi tunnistamaan luonnehdituista ajatteluun vaikuttavista oireista, kuinka tiettyjen aivojen välittäjäaineiden toiminnan osalta olisi jotain normalisoitavissa olevaa, voisi ravitsemukseen liittyvästä oireryppäästä tehdä myös hyvän päätelmän siitä, minkälaisesta oireita yhdistävästä ongelmasta on kyse ja mahdollisesti tuottaa siinä samalla näkemyksen siitä, kuinka huomioitu ajatteluun liittyvä eri oirerypäs liittyy ravitsemusongelmiin.

Valitettavasti sairaanhoitopiirin toimintatapoihin kuuluessa raamittaa tutkittava ongelma jonkin paradigman mukaisesti, tullaan tuottaneeksi tutkimustuloksia, joiden mukaan mitään vikaa ei löydy. Lopulta lääkäri plänttää jokin tulostamansa ohjeen mukaan, joka on suoraan Käypä hoito -suosituksista ja lähettää potilaan matkoihinsa. Monien helposti hankalaksi muodostuvien miettimisten osalta kuten "mausteiden vaikuttavuus aivoihin" hän välttäisi sanomasta mitään, mutta verikokeiden tuloksien lukemiseen asiakkaalle hän saattaisi käyttää kokonaisen minuutin, vaikka ne kaikki olisivat normaaleissa raja-arvoissa.

Potilas varmastikin haluaisi ympättävän huomioitavien ja mietittävien asioiden mukaan sen, miksi lenkkeily on hänelle niin tärkeää eli miksi hänelle on niin suuresti hyödyksi suorittaa päivittäin vähintään muutaman kilometrin mittainen suht tehokas lenkkeily, jossa on kovaa alustaa ja edes hiukan jyrkähköä ylämäkeä. Ei häntä lämmitä se, että hänelle kerrotaan hänen ravintoaineiden saantinsa olevien hänen omien taulukointiensa osalta hyvää ja huolellisesti tehtyä, sillä kyllä hän sen tietää jo entuudestaankin. Ja kysymyksen siitä, miten lenkkeilyn koostumus, käytetty ravinto, unenlaatu ja tietynlainen häirintä vaikuttavat siihen, että häneltä lähtee hiuksia päästä, voi myös unohtaa, sillä olisi myös liian spesifiseksi käyvää. Juuri tällainen spesifisyyteen menemisen välttelevyys saa perustellusti kysymään, mikä on julkisen terveydenhuollon funktio tässä yhteiskunnassa?

Muistuma 1: "10 km rauhallistahtista hölkkäilyä, sen päätteeksi 2 km kävelyä, lenkkeillessä syke aika tasaiset 160. Vauhti ja jaksavuus parani huomattavasti loppua kohden. Lenkkeilyn päätteeksi kaikinpuolin mainio olo (kiva ryhti, jaksavuutta runsaasti jäljellä, ajattelu tuntuu "puhtoiselta", aistihavainnot terästyneet. Takaisin päästyä syöty makaronia ja kananjauhelihaa (100 g), missä mukana hiukan lisättyä rypsiöljyä ja paseerattua tomaattia, päälle ripoteltu 80 g mozzarella-juustoraastetta. Kiinteämmän ruoan jälkeen juotu kaakaota, mutta ennen kuin sen juomista oli saanut loppuun, olotila alkoi muuttumaan huonommaksi: hengittäminen muuttui tukkoisammaksi, silmiä kävi kuivamaan, ajatuksenkulku muuttui kömpelöksi, kylmähikoilua, levottomuutta, jalkojen heiluttelun tarvetta, tunnelatteutta ja jonkinlaista välinpitämättömyyttä mistään". Koska kyse olisi siis kerralla esiin tulevista oireista, potilas saattaa kuvitella, että niiden aiheuttajana olisi jokin yksittäinen perimmäinen syy, jonka pystyy saamaan esille pelkän päättelemisen avulla, mutta eihän se tietysti niin menisi. Potilas kai kuvittelee keskustelevansa tekoälyn kanssa, joka hankkii lisätietoa päättelyjensä tueksi sitä mukaa, kun kokee sitä tarvitsevansa.

Työllistymisen näkökulmasta ruokailuteemaan on liitettävissä sekin seikka, että potilas/asiakas ei aiempina vuosina ollut hahmottanut sitä, kuinka paljon ruokavalion ja lenkkeilyn yhteentoimivuudella on merkitystä hyvinvointiin, sekä kuinka paljon ja millä tavoin erilainen häirintä voi vaikuttaa mm. ruoansulatusjärjestelmän toimintaan ja sitä kautta ajattelujaksavuuteen ja mielialoihin.

Työtön työnhakija voi kokea ajautuneensa puolustamaan mieltään niin lenkkeilyn hyvien vaikutuksien avulla kuin erilaisilla luontaistuotteilla, joista voi markkinointinimellä "adaptogeenit" rajata joukon sellaisia aineita, joilla luonnehditaan ja voi hyvin ollakin vaikutuksia, joiden vaikutuksista voi käyttää kuvailevia ilmaisuja kuten energisoiva, stimuloiva, rentouttava, rauhoittava, valpastuttava, keskittymiskykyä lisäävä ym. Tällaisia aineita ovat esim. tulsi, brahmi ja ashwagandha. Aikaansaavuuden kannalta käytetty aine voi kaikessa rauhoittavuudessaan olla sillä tapaa positiivisesti ongelmallinen, että se saa aikaan "mielikuvissaan lillumista" ja "mentaalisille aikamatkoille ajautumista", ellei käy jopa niin, että se mitä aineella saa aikaiseksi on pelkkä lievä päänsärky ja seuraaviin uniin asti kestävä ajatusjumi. Lähtöolettamuksena voi pitää, että näihin aineisiin liitetyt attribuutit eivät ole pysyviä väittämiä, vaan ne ovat otanta käyttäjien kertomista kokemuksista, joilla ei välttämättä ole sen enempää yhtäläisyyttä kokemisolosuhteiden osalta kuin lääkkeiden käyttäjilläkään. Lääkkeiden mukanahan tulee usein pitkä lista kaikenlaisia oireita, jotka on luokiteltu jonkinlaisen vakavuusasteen mukaisesti muutamaan eri listaan. Monet eivät koe niistäkään oireista tai tuntemuksista yhtäkään.

Saattaapa olla useankin adaptogeenin tapauksessa niin, että niiden pohjustukseksi on hyvä käydä lyhykäisellä teholenkkeilyllä, välttää huonoa unta ja huolehtia riittävästä ravintoaineiden saannista, minkä osoittaa hyvinkin konkreettisesti vaikkapa se, kuinka eri tavoin vaikkapa stimuloivat aineet vaikuttavat silloin, kun on väsynyt ja miten paljon paremmin ne toimivat, kun on jo valmiiksi pirtsakka. Väsyneenä elimistö on niin kuormittuneessa tilassa, ettei se jaksa käsitellä saamiaan aineita ja niiden käytöstä seuraavia reaktioita elimistölle normaalilla tavalla.

Joillakin aineilla on vaikutuksia, jotka voivat semanttisista syistä johtuen tuntua paradoksaalisen vastakkaisilta keskenään. Teaniini on eräs tällainen aine, sen vaikutuksen ollessa tilanteesta ja pyrkimyksestä riippuen mieltä tyynnyttävä ja rauhoittava, mutta toisaalta se toimii myös energisoivana ja keskittymiskykyä lisäävänä, mitä voi hyödyntää vaikkapa siten, että ottaa sitä annoksen juuri ennen lenkkeilemään lähtöä. Vaikutuksen lenkkeilyssä huomaa siitä, kuinka tehokkaaseen vauhtiin itsensä saa ampaistua. Vaikutuksen kestävyys ei ole mitenkään ennalta määritettävissä johonkin tuntimäärään ja hyvien ominaisuuksien käytettävyys voi hiipua pois korvaantuakseen negatiivisilla oireilla, jos yrittää saada siitä enemmän hyötyä kuin mihin esim. elimistön glukoosivarannot riittävät.

Lenkkeily pelkästäänkin on mielen puolustamiseen soveltuva ja parempaan toimivuuteen avustava siinä missä erilaiset adaptogeenitkin, sillä olennaisella poikkeuksella, että elimistö on luontaisesti tottunut sen käyttöön ja osaa paremmin reguloida sen käytön vaikutuksia. Luontaistuotteethan, kuten lääkkeetkin, voivat pyrkiä toimimaan väkisin, vaikkei elimistöllä olisikaan sille tuolloin sopivia valmiuksia.

Vaikka mielenterveystoimistossa tavattujen sairaanhoitajan kanssa käydyt keskustelut saattavat johtaa sellaisten merkintöjen kirjaamiseen potilastietoihin kuten "potilas on ennalta varustautuva, harkitsevainen ja ongelmiaan huolella jäsentelevä henkilö", ei se johda erityisempään hyötyyn siinä yhteydessä, missä tapaa psykiatrin, jolta haluaisi tiedustella lisätietoa siitä, miksi jotkin luontaistuotteet toimivat niin hyvin ja miksi niiden vaikutuksessa on paljon samansuuntaista kuin jollain aiemmin kokeillulla aivojen dopamiinivälittäjäaineisiin vaikuttaneella lääkkeellä, koska lääkäri ei tyypillisesti halua perustaa myöntöjään lääkekokeiluista hänen omiin päätelmiinsä, vaan mieluummin erilaisiin monivalintakaavakkeisiin, joilla lasketaan soveltuvuuspisteitä. Voidaan myös tuoda tiettäväksi, että olisi vaadittavaa käydä jopa 4 - 6 kk:n mittainen tutkimusprosessi, mikä kuulostaa lähinnä eri asiantuntijoiden työllistämisen tarkoituksessa kehitellyltä, vaikka noin pitkät ajanjaksot koostuvat varmastikin paljosta seuraavien vastaanottoaikojen odotteluajoista. Ei ole ollenkaan tavatonta, että jonkin tietyn prosessin läpikäymistä aletaan tuputtaa liiaksikin, sillä sairaanhoitopiirin työntekijöille sellainen mahdollistaa helpomman rajautumisen johonkin vähemmän totunnaisuudesta poikkeavaan, mitä voi siis kestää pitkäänkin.

Huomionarvoisena voi pitää sitä, että vaikka potilas kuvailisikin, että tietyllä luontaistuotteella on hyvin paljon samankaltaisia vaikutuksia kuin jollain tietyllä lääkkeellä kuten vaikkapa keskittymiskykyyn liittyvät sellaiset, lääkäri pyrkii kategorisesti kieltäytymään luontaistuotteiden vaikutuksien arvioinnista ja sivuuttaa siinä samalla spesifiset tiedustelut siitäkin, mitä vaikutuksia ihminen voi odottaa, jos jokin aine vaikuttaa spesifisesti vaikkapa D2-dopamiinireseptoreihin. Aivan kuin lääkäri pyrkisi huolehtimaan siitä, ettei hänen tietämättömyyteensä tulisi siteerattavan selvästi esille. Kovan kohtalon kokisivat myös kysymykset siitä, olisiko mielen puolustamisen tarkoituksessa parempi käyttää stimulantteja vai vaikkapa kognitiivis-behavioraalisista terapiaa, sillä siitä huolimatta, että sairaanhoitopiirin ja lähistöllä tarjolla olevien ostopalvelutarjonnan puitteissa, lääkärillä ei välttämättä ole hölkäsenkään vertaa tietämystä siitä, mitä ajatteluun vaikuttavaksi tarkoitetut terapiat pitävät sisällään. Työtön työnhakija, joka olisi lähtenyt hakemaan keinoja huolehtia mahdollisuuksistaan luoda itselleen parempaa elämää, jäisi täten vastaanottokäynnin ihmettelemään sitä, miksi sekin psykiatri on edes olemassa vai onko hänen tarkoituksensa olla lähinnä jonkinlainen dekoraatio sairaanhoitopiirin palvelutarjontalistassa?

Kun tietyissä oikeistolaisissa puoluetoimistoissa nyhdetään irti fiktiivisen työttömän tilannetta selittäviä tekijöitä, päädytään nakkelemaan tunnettujen puolueen kansanedustajien lausahdeltavaksi sellaisia tokaisuja kuin "kyse on yksilön omasta viitseliäisyydestä, työtä löytyy kyllä, jos vain ryhtyy etsimään sellaista" ja "jos haluaa pysyä terveempänä ym. on varmaan parempi mennä töihin kuin olla yhteiskunnan elättinä". Toki he ilmaisevat tunnistavansa, että jotkut yksilöt vain yksinkertaisesti ovat niin sairaita, ettei heistä ole työelämän käyttöön, jotteivat tulisi tarjonneeksi liian helppoa vastaansättimisen mahdollisuutta muilta puolueilta. Erikseen ovat sitten elinkeinoelämän edustajien työttömiä halveeraavat anekdoottiset lausahdukset, joista iltapäivälehtien lukijat ehtivät nähdä häivähdyksen jossain otsikossa ennen kuin kääntävät sivua (tai skrollaavat alaspäin) kokiessaan tietävänsä, mistä jutussa on kyse. Näitä täydentää Helsingin Sanomien kolumnistien joihinkin tiettyihin vihjailevasti tutuksi tehtyihin yksilöihin kohdistuvat tölväisyt, jotka on muotoiltu sumputtamaan lukijan ajatuksiin jokin tietty henkilö ja jokin kuvalla konkretisoitu, samanpäiväinen tutkimustulos. Yksittäisellä työttömällä voi olla lukuisia, toisiinsa rihmoittuvia, vähemmän konventionaalisia ja aivan päteviä selityksiä sille, miksei hän ole työllistynyt, mutta erilaisiin palveluihin komponentisoitu ja hitaasti muuntuviin instituutioihin perustuva yhteiskunta on luonnostaan vähät hienoisista selityksistä välittävä.

Työtön yksilö tulee tunnistaneeksi vähemmän konventionaalisten syiden selittämisen hankaluuden parin ensikokeilun jälkeen, ensin ehkä työvoimavirkailijoille ja sitten vaikkapa jollekin lääkärille. Aikarajoite eli häneen käytettävissä oleva aika asettaa varsin tiukat raamit sille, minkämoisen selityksen voi tuottaa ja millä keinoin hän itseään ja itseensä liittyviä asioita ilmaisee. Jo piankin hän tiedostaa, että mitä enemmän hän tuottaa sisäistettäväksi tarkoitettua aineistoa, sitä mahdottomammaksi systeemin säännöillä pelaamattomuus käy eli hän ei voi vain jättää kaikkea tuottamaansa aineistoa läpikäytäväksi, vaan hänen täytyy ottaa huomioon mm. se, että kohdattu taho voi vedota roolinsa luonteesta juontuvaan tietämättömyyden mahdollisuuden käyttämiseen. Systeemin säännöillä pelaaminen tarkoittaisi tässä sitä, että koska haastattelun kautta tapahtuva tilanneselvitys on määritetty huomioimaan vaikuttavia seikkoja vain johonkin tarkkuustasoon asti, eikä systeemissä ole mukana sellaista feedback-mekanismia, missä asiakas/potilas vaikuttaa uudenlaisen tiedon esiintuomisella systeemin myöhempään toimintaan, liian tarkaksi menevä selittäminen jää jonkinlaisen viihteen asteella, millä saa aikaa kulumaan. Toki selityksen laatu voi vaikuttaa siihen, minkälaista kohtelua saa osakseen, sillä ihmisille on luontaista suhtautua kivemmin sellaisiin ihmisiin, joita he pitävät jollain tapaa fiksumpananaan. Toisaalta, jos roolinpitäjä ottaa ulkopuolisilta ohjeita siitä, miten johonkin haastateltavaan pitää suhtautua tai mitä hänelle pitää sanoa milläkin hetkellä, ei tuolloin ole niin merkitystä sille, miten itseään ilmaisee tai edes miltä näyttää näin tehdessään, sillä roolinpitäjä kokee tällöin tärkeimmäksi bongailla sopivia tokaisujen hetkiä, joiden paikkeilla hän voi ujuttaa keskustelun sekaan jotain juvelaa.

Häirintä voi olla jotain, joka vaikuttaa monessa asiayhteydessä työnhausta asunnollaan olemisen terveyttä normalisoivan vaikutuksen estymiseen. Häirityksi tullut voi olla kirjoitellut aiheesta blogiinsa, tuottanut kaavioita siitä muille selittämisen avuksi, käynyt tutkituttamassa itseään lääketieteellisesti ja koettanut löytää keinoja sopeutua ongelmallisiin tilanteisiin.

Suosituin häirinnällä vaikuttamisessa käytetty keino on psykologisen priming-ilmiön käyttöön perustuva (aiempi ärsyke tai ajatus vaikuttaa edistävästi yhden tai useamman myöhemmän ajatuksen esille tulemiseen). Sillä on yleisemminkin koettu olevan helpompi vaikuttaa vaivihkaa kuin enemmän vaivalloisella artikuloinnilla, argumentoinnilla ja retoriikalla. Kun tietojärjestelmäavusteisuus otetaan mukaan, voidaan tehdä hyvinkin tarkkoja esisuunnitelmia siitä, minkälaisilla ärsykkeiden kombinaatioilla ja ärsykkeiden aiheuttamisen rytmityksellä tms. saavutaan se, että jonkun kohdeihmisen mieleen juolahtaa jokin tietty asia tai että tämä jopa suorittaa juuri tietynlaisen päätelmän tai suorittaa tietynlaisen eleen tai sisällyttää puheeseensa jonkin tietyn ilmaisun tietyllä tapaa ja tietyllä ajoituksella sanottuna. Tälloin puhutaan jonkinlaisesta taiteenlajista, mikä yhdistää informaatioteknologiaa, neurotieteitä ja monia luonnontieteitä. Wikipediassa priming-efekti on kuvailtu väärin siinä mielessä, että siellä annetaan ymmärtää, että aiempi ärsyke vaikuttaa vain yhteen myöhemmän ärsykkeen aiheuttamaan vasteeseen, vaikka todellisuudessa se vaikuttaa useaan.

Siitä miten monimuotoista häirintä voi olla, puhutaan julkisuudessa niin vähän tai olemattomasti, ettei kehkeydy sellaista momentumia, mikä johtaisi hienompipiirteisen häirinnän käytön arvottumiseen sosiaalisesti ala-arvoisten ihmisten tekemäksi. Kysehän on usein vakiotemplaattien käytöstä, joita voi varioida loputtomasti hieman toisistaan eroavien häirintäkertojen toteutukseen, mihin yhdistyy runnovuutta ja laiskaa ennalta harjoittelua, mutta joka saa hohtonsa siitä, että sitä tehdään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Jostain yhteistyö on jotain sellaista, joka saa kaiken sälän muuntumaan jotenkin hienoksi ja kelpoisaksi, vaikka se muuten olisi jotain, joka menettäisi kiinnostavuutensa muutamassa päivässä. Nämä häiritsemään osallistujat eivät enää välitä klassisesta asioiden laaduttomuudesta ja sitä kautta ihmistä määrittävyydestä, vaan heihin vetoaa esim. Goldbergin koneen tapaisesti etenevä toiminta, missä jotain laitetaan tiedustelutietoon perustuen alulle ja missä sitten eri välivaiheiden kautta päädytään johonkin oletettuun lopputulemaan. Siihen välille mahtuu esim. ihmisiä ottamaan vastaan visuaalisia vihjeitä siitä, milloin on heidän vuoronsa tehdä jotain ja digitaalisuuteen perustuvia triggereita, jotka saavat jotain erityistä tapahtumaan seuraavaksi saatuaan jonkinlaisen sykäyksen. Harvassa ovat sellaiset psykiatrit, jotka viitsivät käydä ymmärtämään yksityiskohtaisella tasolla, miten johonkin yksilöön vaikutetaan häirinnän avulla, mutta karsittuaan huomioitavien parametrien ja seikkojen joukosta pois liikaa, heille ei jää riittävästi aineistoa hyvien päätelmien tekemiseen. Selityksen hyvyys jääkin täten häirinnän kokijan vastuulle, mitä hän voi parantaa tai tulla huonontaneeksi selityksen annostelulla, vaiheistamisella ja jäsentelyllä.

Työvoimavirkailija on siinä mielessä tavallaan hankalassa asemassa, olettaen, ettei hän ole retkumainen ja tahallaan asiakasta haittaava, että lain mukaan työnhakijalle ei pitäisi tarjota liian kivaa kohtelua ts. ajoittaisista univaikeuksista huolimatta häneen pitäisi suhtautua kuin keneen tahaansa muuhunkin työhön kuin työhön kykenevään työnhakijaan. Eettisesti helpompaa perusteltavaa olla tekemättä ihan mitä tahansa työhönosoituksia, on sellainen, missä asiakkaan unenlaatuun ja muihin mahdollisiin oireiluihin vaikuttaa jokin sellainen taho, jonka suoranaisena pyrkimyksenä on häiritä hänen hyvinvointiaan ja kenties elämää laajemminkin, mutta ongelmallista tämä silti on, sillä lainsäätäjät eivät ole viitsineet ottaa huomioon sellaista mahdollisuutta, että työntekemiseen liittyen voisi olla jotain muutakin huomioitavaa kuin työssä tapahtuva näkyvä kiusaaminen ja jonkinlainen syrjintä. Häirinnällä voi olla hyvinkin monenlaisia vaikutuksia kohdeyksilöön, millä taasen on muuntava vaikutuksensa siihen, miten elimistö käsittelee sen kautta kulkevia aineita, miten yksilön mieli käsittelee ajatuksia/tunteita ym. Jos tällaisten asioiden huomiointia ei voida tai haluta säätää lainsäädännön kautta, on työvoimavirkailijan avustavine kollegoineen oltava se, joka tekee ne päätelmät, jotka kansanedustajat ja ministerit jättivät tekemättä. Jos työnhakija selvästikin on motivoinut toimimaan työelämässä, mutta ei itse löydä varmuutta siihen, miten saisi unensa ja muut mahdolliset oireensa normalisoitua, eihän siitä rankaistakaan pitäisi.

Työtön työnhakija voi myös haluta olla joutumatta osatyökykyiseksi sen mahdollisesti stigmatisoivan statuksen vuoksi, joten hän voi kertoa totuudenmukaisesti lenkkeilevänsä päivittäin ja pyrkivänsä tarvittavien ravintoaineiden saamiseen taulukkolaskentaa hyväksikäyttämällä, mutta silti vaikkapa unen laadussa on jotain sellaista ongelmaa, josta hän ei aivan saa tolkkua. Tämä jättää tulokseksi sen, että hän on sinänsä työkykyinen, mutta toisinaan on unettomuutta, joten työttömyys jatkuu ennallaan kaikkine työtarjouksien riskeineen.

Häirinnän käsitettä käytetään tässä suhteellisen laajasti, sillä se ei ole vain joukko yksittäisiä häirintäkertoja vailla mitään erityistä tarkoitusta, vaan tarkoituksena voi olla aiheuttaa kohdehenkilön mielessä suhteellisen tarkasti kohdennettuja muutoksia, jotka muokkaavat joko hitaasti tai jyrkän muutoksen aiheuttaen kohdeyksilön persoonallisuutta, ajatusmaailmaa, assosiaatioverkostoja, taipumuksia, skeemoja, skriptejä, käytöksenpiirteitä, tunnemaailmaa, maailmankuvaa ym. Häirintätoiminnan systemaattinen luonne pohjautuu mm. tietokoneavusteiseen kohdeyksilön mielen ja elimistön toiminnan mallintamiseen ja analyysiin. Syötetietona voidaan käyttää kohdeyksilön terveystietoja, hänestä kerättyjä havaintotietoja, aiheutettuja häirintöjä ym. Toisinaan häirintään sisältyy myös markkinointia siinä mielessä, että osallistujat pääsevät tuomaan toisten osallistujien tiettäväksi esim. osaamistaan, yhteistyöhalukkuuttaan, asennettaan tai edustamaansa yritystä.

Häiritsemällä vaikuttavat tahot pyrkivät usein pureutumaan kaikkiin kohdeyksilölle merkittäviin elämän osa-alueisiin, mikä tekee häirinnästä erittäin uhkaavaa. Näitä osa-alueita ovat mm. viihteen käyttö, työn hakeminen, omaehtoinen opiskelu ja erilaisten aikomusten suunnittelu. Noheva työnhakija voi pyrkiä selittämään erilaisten kaavioiden avulla sitä, kuinka häirintä yleistettynä osallistuu monelle elämän osa-alueella ja kuinka häirintää pyritään harrastamaan erityisesti silloin, kun elimistöni ei ole normaalitilassa. Näistä kaavioista voisi lukea, että häirintä osallistuu esim. uuden oppimisen tilanteisiin, tietokoneella pelaamisen aikaan, osaamisen kehittämisen hetkillä ym. ja se vaikuttaa erityisesti mm. eksekutiivisten toimintojen käytettävyyteen (emootiot, päättelykyky, muistaminen ym.).

Nykyaikainen häirintä ei aina ole välitöntä häirinnän kokemista, vaan kyse voi olla kokonaisten käsitteiden muuttamisesta "psykologisen keinoin" sellaiseksi, ettei niitä voi käyttää ajattelussaan ollessaan jossain tietyssä kontekstissa tai suunnilleen tietynlaisen orientaation vallassa - varsinkin, jos on juuri hetki sitten ärsytetty minuuttitolkulla kestävällä voimakkaalla äänellä, jota ei ole voinut paeta. Häirinnän vaikutuksia ovat myös mm. aivojen välittäjäainereseptorien tuho, hippokampuksen vahingoittuminen, hermosolujen tuhoutuminen ym. mikä ilmenee vaikutuksiltaan viiveellä, kunnes yhtenä päivänä huomaa, ettei enää tavoita mielestään, minkälaista elämänsä oli jonakin ajanjaksona. Psykiatrisessa tutkimuksessa ei tyypillisesti välitetä vähääkään siitäkään, minkälaista todennäköistä vahinkoa häirintä aiheuttanee verisuonille ja valtimoillekin.

Ei välttämättä ole ollenkaan tavatonta ja heti mahdollisuuksista pois suljettavaa, että häirintään osallistuu mm. osa mediatalojen toimituksien henkilökuntaa, osa sosiaalisten verkostojen alustoja kehittäviä insinöörejä, lukuisat paikalliset ihmiset, osa kaupungin toiminnallisesti tärkeiden yksiköiden henkilökuntaa, osa kampuksen opettajia ja opiskelijoita, osa kirjeiden ja pakettien kuljetuspalveluita tarjoavien yritysten henkilökuntaa ja alihankkijoita, osa paikallisten kauppojen henkilökuntaa, osa erään lukion opettajia ja opiskelijoita, osa paikallispoliitikoista, osa sukulaisista, lukuisat paikallisten yritysten työntekijät, lukuisa anonyymien ja nimellään esiintyvien ihmisten epäyhtenäinen joukko Internetissä, osa iltaravintoloiden henkilökuntaa, osa terveyskeskuksen ja keskussairaalan työntekijöistä ym. Vai pitäisikö muka heti rajata häirinnän mahdollisuus yksittäisten muiden henkilöiden tekemäksi vailla mitään erityisempää tarkoitusta kuin jokin yksittäinen mielenjuolahduksen aiheuttama oikku, joka sattumalta muistutti jotain häirityn tunnistamaa kaavamaisuutta?

Häirintä on harvemmin jotain sellaista, joka vain yhtäkkiä alkoi olemaan, kaikkine osanottajineen, tavoitteineen ja suunnitelmallisuuksineen. Häirinnän käytön eri aspektit variaatioineen vetoavat erilaisiin osanottajiin eri tavoilla ja osanottajien joukossa voi olla myös jonkinlaista klusteroituneisuutta latteahierarkisen ja kaiken tietämyksen keskenään jakavan, verkostoituneen yhteisön sijaan. Joitakin osanottajia viehättää osallistuttavuus johonkin, josta ei puhuta mediassa. Joitakin osanottajia kiinnostaa osallistua enemmän intellektuellisen häirinnän suunnitteluun, vähemmästäkin mieltyvien voidessa olla täysillä mukana banaalin runnovassa häirinnässä, sellaisen antaessa juuri heidänlaisillaan sopivanlaisia kiksejä. Joillakin osallistuvilla voi olla primäärejä päämääriä, joista eivät pukahdakaan monille muista ja he malttavat odottaa sopivan kypsää ajankohtaa. Usein kyse on kuitenkin asenteesta, jota voi luonnehtia sanoilla "kun on kerran aloitettu, niin eihän sitä viitsi keskenkään jättää" eli kaikenlaiset ideologiset ja muut väittämät häirintätoiminnan perusteluiksi voivat olla pelkkää muiden osallistujien harhautusta, mitä muut eivät edes yritä kumota, koska hekin haluavat häirinnän sosiaalisuutta ylläpitävyyden jatkuvan, tällaisen varmistella heidän asemoituneisuuttaan sosiaalisessa hierarkiassa/verkostossa.

Jos erilaisia syitä häirinnälle leväyttäisi esille, saattaisi niiden joukosta pilkistää mm. tällaisia syitä: vaikuttamisen harjoittelu, antiesimerkkinä käyttäminen syrjäytymisprosessia kiihdyttämällä, poliittiset syyt, elämänhallinnan vaikeuttaminen, elämässä etenemisen hidastaminen/estäminen, yhteistoiminnan harjoittelu, pelillisyys, koventuneet asenteet, neuraaliverkkojen harjoituttaminen, tietoteknologia-avusteisen häirinnän automatisointi, "kun kerran aloitettu, niin eihän sitä keskenkään viitsi jättää"-asenteet, mielen toiminnan opiskelu, muiden huijaaminen osallistumaan häirintään, häirintätoiminnan skaalattavuuden valmistelu, yhteiskunnan penetraatiotestaaja (saako häirinnän kohde estettyä häirintäänsä yhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia käyttäen).

Häirintätoiminnan takaisinmallintaminen ja tulkinta voi toisinaan johtaa yhteensopimattomiin näkemyksiin, yritettäessä muodostaa jonkinlaista loogisenoloista selitystä, sillä häirintätoiminnassa voi olla mukana paljon varmistelujen varmistelua, kokeilemista ja epäuskoa tietokonesimulaatioiden antamia toimintaehdotuksia kohtaan. Monet häirintään osallistujista myös kokevat, että heidän on suotavampaa pitäytyä näkymättömissä ja antaa joidenkin muiden suorittaa häirinnän tavoitteiden saavuttamisessa vaadittavat teot, mutta koska heillä ei aina ole käytettävissä sellaisia häirintään osallistujia, joilla olisi viitseliäisyyttä harjoitella häirintäosuuttaan taiturimaiseen suoritukseen kyetäkseen, joutuvat enemmän intellektuellimpaa häirinnän vaikuttavuutta toivovat tyytymään johonkin sellaiseen, minkä häirinnän kokija voi kokea tumpelointina ja laadun osalta hölmöläisten puuhalta.

Tässä viitattu häirintä ei useinkaan ole nopeaan fyysiseen vahingoittamiseen pyrkivää, vaikka sitäkin voi esiintyä, että häirityn huomiointikykyä kuormitetaan niin paljon, että jotain vaarantavaa jää huomioimatta. Esineiden ja tavaroiden rikkominen saattaa olla tavanomaisempaa, mutta ei ehkä kovinkaan toistuvaa, sillä se saisi häirintään osallistuneen tuntemaan itsensä liian primitiivisiksi ja sitä kautta inhomaan itseään ja toisiaan. Kohdeyksilön terveyden ja mielen rikkominen on kuitenkin täysin eri asia, sillä sellainen voi olla suorastaan tavoitteena vaikkapa siitä syystä, että sillä tavoin voidaan harjoitella hidasta vaikuttamista sellaisten kaavamaisien yhteistoiminnan harrastamisen kautta, jotka eivät vielä olisi keinoina stabilisoituneet varmuudella jotain tiettyä aikaan saavaksi. Jokseenkin löperöä toimintaa on se, missä tavallaan myönnetään, ettei saada riittävää vaikuttavuutta aikaiseksi, jos ei ensin ole kuormitettu kohdeyksilön mieltä ja elimistöä. Jos tätä vertaa vaikkapa johonkin lean-periaatteella toimivaan tahoon, missä pyritään löytämään parhaimpia keinoja nopeasta ja kokeillen, niissä on mitä todennäköisimmin saavuttaa sellainen taso, mikä näyttää ja tuntuu hyvältä myös ulkopuolisista, mutta häirintätoiminnassa päädytään hyvin herkästi "kuhan nyt jotain"-tasolle.

Jos pitäisi nostaa esille jokin yksittäinen syy häirinnälle, missä ei ole niin väliksi huomioida, mikä on häirinnän laatu, voisi se olla "aivan liian paljon hyvää ja hyödyllistä liian monelle"-puoltajien vastustaminen. Yhteiskunnat tapaavat muovautua sellaiseksi, että kaikilla aloilla, joilla voidaan harjoittaa liiketoimintaa, pitää voida venyttää liiketoiminnan mahdollisuuksia mahdollisimman kauan tulevaisuuteen ja luoda tiekartta tätä varten jo kaukaa ennalta. Nykyisin kun yrityksien työntekijöitä halutaan sitouttaa yrityksien toimintaan "oon vaan töissä täällä"-asennetta vahvemmin, voi se tarkoittaa sitäkin, että yrityksien välille muodostuu sosiaalisia verkostoja, joiden eräs tehtävä on käyttää tai hankkia keinot estää jotain tiettyä yksilöä kehittymästä sellaiseksi, että siitä voisi olla haittaa kenellekään tähän verkostoon kuuluvalle.