Ajatellessa olevan jokin taho ikään kuin vastakkaisena sille, jonka elämä on muiden vaikuttamisyritysten kohteena, saatetaan päätyä pitäytymään ajatuksessa, että tämä jokin taho olisi jotenkin muuttumaton ja samoista henkilöistä koostuva, vaikka kyse voi olla myös siitäkin, että yhden tahon aiempia suunnitelmia ja toteutuksia ovat jotkut myötäilleet, ehkä konsultoineetkin, mutta nämä jotkut ovat käyneet viemään eteenpäin jotain omanlaistaan, johonka ovat saattaneet sitten jonkin ajan kuluttua kyllästyä ja josta jotkut muut taasen ovat käyneet jatkamaan ja johon on tullut mukaan muita, joista taasen jotkut toiset ovat saattaneet olla olleet mukana jo siinä suunnittelussa, jota jotkut myöhemmät ovat lähteneet myötäilemään.
Mennyttä aikaa takaisinpäin silmäillessä, voi monia seikkoja luokitella tavoitteiden asettajien ja muiden osallistujien jatkoideoinneiksi tai aiempien tekosien vaikutuksia yhteenkytkeviksi, sekä eräänlaisten varhaiden todisteiden jättämiseksi siitä, että on pystytty ennakoimaan, minkälaisia valintoja ym. kohdehenkilö myöhemmin elämässään tekee. Olkoonkin, että tarvittiin avustavia ihmisiä, jotka varmistelivat, että joihinkin ”uomiin” varmasti päädyttiin, eikä täten jätetty algoritmien ja muiden laskelmien varaan päätelmiä siitä, mitä tulee tapahtumaan.
Vaikka yhdenlaisella lähestymällä kohti 90-lukua palaillen päätyykin ounastelemaan, että jo silloin saattoi olla hyvinkin normaalia, ainakin joissakin piireissä, käyttää priming-ilmiötä ja 1- tai monikriteeristä asioista vihjailua luontevasti hyväkseen muiden ihmisten ajattelun ohjailemisessa, ei silti ole helppo löytää mielestään selviä merkkejä siitä, että esim. monessa kohdin elämänvaiheita tavattu Jani ja hänen sukulaisensa olisivat käyttäneet moisia metodeita luontevasti hyväkseen kohdehenkilön ”pään menoksi” jo 80- ja 90-luvun vaihteen tienoilla eli niillä paikkein, kun kohdeyksilö, kuten Janikin, kävivät vielä yläastetta kumpikin omissa kouluissaan.
Kohdeyksilön vuonna 1992 aloittamien ammattioppilaitosopintojen alkuvaiheilta pitkälle nykypäivään asti sisältyy kuitenkin paljon, moneen eri skenaarioon sopivia viitteitä siitä, kuinka heissä kävi ilmenemään rutiininomaisen totunnaisuuden tason saavuttanutta kyvykkyyttä hyödyntää sellaista psykologista vaikuttamista, jonka hyötyjä ei välttämättä ollut tarkoituskaan korjata heti talteen, vaan vasta vuosia tai jopa kymmeniä myöhemmin. Samaa ilmeni myös kohdeyksilön sukulaisissa, jotka olivat sattumoisin monista kohdin historiaa Janin ja varsinkin hänen sukulaistensa kanssa verkottuneita. Paljoltikin siitä syystä, että monet heistä ovat asustelleet suuren osan nuoruuttaan ja lapsuuttaan vain parin omakotitalon etäisyydellä toisistaan.
Tässä kirjoituksessa palataan monessa yhteydessä siihen, miten Jani liittyy mihinkin tapahtumaan tai seikkaan, mihin on sekä kirjoitustekninen syy (sidostaa tekstiä ja pitää sitä koherentimpana), että se tosiasiallinen syy, että Janin muut tuttavat, hänen sukulaisensa, hänen sukulaistensa perustamat yritykset, yhteiset ystävät ym. vain sattuvat antamaan niin paljon syytä ounastella, että heillä on ollut jonkinlaisia yhteneviä intressejä vaikuttaa kohdehenkilön elämään. On myös parin vuosikymmenen edestä viitteitä siitä, kuinka kohdeyksilölle paljolti tuntemattomaksi jäävät ihmiset eivät teorioidensa mukaan avusta pelkästään sellaisen assosiaatioverkon ylläpitämisessä, jolle olisi vastineensa kohdeyksilön mielessä, vaan siitä olisi versionsa myös monen sellaisen ihmisen mielessä, jotka eivät varsinaiseen vaikuttamistyöhön ole edes osallistuneet. Tällainen viittaa vaikuttamisen pelillistämiseen ja osallistuvien tahojen tunnettuusajan hankkimiseen pysyäkseen päällimmäisenä muiden tapahtumista tietoisina olevien ihmisten mielissä.
Ala-asteen samanluokkalainen Mika-Pekka ei tainnut tietää, ettei Jani ollut kohdeyksilölle vain joku sellainen, jonka oli jossain tavannut ja jonka kanssa oli hengaillut jossain, sillä hän totesi ensin meidät tulleen nähdyksi jossain tilanteessa, jota ei enää edes muista, ja kysyi sitten siinä samalla ”miks sie sen kans oot?” kuin olisi puhunut henkilöstä, joka ei olisi erityisen suosittu ihminen. Kohdehenkilö vastasi reagoivasti, että ”ei se nyt niin kauhee oo”, mistä voi päätellä, että olin itsekin jollakin hetkellä huomannut hänessä piirteitä, joita saattoi luonnehtia närkästyttäväksi ja jotka kysymys toi mieleen, mutta jos olisi pyydetty luonnehtimaan Jania, en varmaankaan olisi löytänyt mainittavaksi mitään ns. negatiivista. Jos tässä kirjoituksessa esiintyy jotain, joka jättää hänestä huonon vaikutelman tai jotain, hän kestää sen kyllä, sillä hänellä on perhe, omakotitalo rakennettuna, korkean diversiteetin ystäväjoukko, vakityöpaikka ICT-alalta ja ne kaikki kummallisen monet, jotka avustavat häntä kohdeyksilöön vaikuttamisessa.
Kohdeyksilön ei tarvinnut ala-asteen ja yläasteen aikoihin muuttaa toisaanne kuin vasta kahdeksannella luokalla, kun hänen äitinsä ja hänen avopuolisonsa halusivat kerrostaloasunnosta omakotitaloon, Janin oltua vain kohtalaisen vähän aikaa lähistöllä asustelemassa kunnes hän, hänen äitinsä ja hänen äitinsä avopuoliso löysivät omakotitalon lyhyen pyörämatkan etäisyydellä (Uus-Lavola). Siellä sitten usein mittailtiinkin heidän keittiössään viivoittimella,että molemmat saavat Trio-jäätelöpaketista täsmälleen samankokoiset puolikkaat ja syötiin ties kuinka monetta kymmenettä kertaa koko ruokapöydän täydeltä hänen äitinsä kokkaamia ruokia ja mahdollisesti lähdettiin hetken kuluttua Helsingintien toiselle myymään totovetoja raviyleisöllä ellei menty takaisin yläkertaan pelailemaan tietokoneella tai lautapelejä.
Janin toiset isovanhemmat, jotka olivat vieneet meidät ainakin kymmenisen kertaa mökilleen (jokunen vuosi ennen mopoiluikää), tulivat eräässä tilanteessa todenneeksi Janille, että eivät kokeneet hyväksi, että Jani näkee Markoa niin monissa paikoin eli Kuuselassa (heidän asuinsijaintinsa), Mattilassa (hänen toisen isoäitinsä ja kohdeyksilön isovanhempien omakotitalot) ja Uus-Lavolassa (Janin asuinsijainti). Eivät he noita sijainteja erikseen maininneet, mutta olivatpa jotain kautta päätyneet tietämään, että tulemme nähneeksi toisiamme monin paikoin, mistä kai lienee johdettu ajatus siitä, että kohdeyksilöstä tulisi jonkin teorian mukaan liian tärkeä ihminen Janille pelkästään kohtaamiskertojen ja eri kontekstien määrien vuoksi. Jani oli tuolloin pyydetty Kuuselan omakotitalon keittiöön tuota toteamusta kuuntelemaan, mutta heiltä jäi ilmeisesti täysin huomioimatta se, että kohdehenkilö kuuli tuon keskustelun olohuoneeseen, varsinkin kun hipsi lähemmäs kuuntelemaan. Vuosia myöhemmin, kun tästä tapahtuneesta mainitsi, Jani kielsi sellaista keskustelua käydyn, mutta kyllä se tapahtui ja sen voi ottaa eräänä varhaisimmista merkeistä siitä, että kohdehenkilöä yksilönä arvioitiin monen enemmän tai vähemmän hänelle tutun ihmisen toimesta.
90-luvun puoliväliä lähestyttäessä eli kohdehenkilön ollessa mopoilu- ja autoiluiän välivaiheilla, Jani tarjosi hyvää viihdykettä tarjoamalla tuolloisten kerrostaloasuntojensa (yksi kerrallaan) huoneistoissa mahdollisuuden hakeutua pelailemaan tietokonepelejä tuttavallisten nuorten miekkosten kanssa, joiden taustat eivät koskaan tulleet erityisen hyvin kohdeyksilön tiedetyksi, mutta joiden vaihtuvuus oli sen verran vähäistä, että heitä saattoi sanoa oppineensa tuntemaan. Jani vietti heidän kanssaan aikaan muissakin yhteyksissä. Se, mikä Janin käytökseen oli tullut kohdeyksilölle uutena piirteenä olivat sellaiset hänen toistojen kautta tehdyt muistiinpainamiset, jotka olivat kohdistettuja suoraan ja pelkästään kohdeyksilölle.
Jani toisteli kymmenin eri kerroin mm. ”my bitch”, mikä on äänneasultaan samankuuloinen kuin ”my pitch”, sekä ”petomaani”, mitä on vaikea tulkita mitenkään muutoin kuin synonyyminä pedofiilille, mikä taasen olisi ollut, jos sitä olisi noina aikoina tarkemmin ajatellut, omituinen tokaisu, koska kysehän oli ihan tavallisesta teinistä, jolla oli tavanomaiset omanikäisiin tyttöihin kiinnostumisensa. Suunnilleen näitä aikoja oli tapahtunut sitäkin, että Janin kanssa oltiin Jarin serkun (Jari Perälä) kyyditsemänä linnoituksen vallirinteillä, molemmilla sussut mukana, joten ”petomaani”-sanan toistelu toisessa yhteydessä oli tällaisenkin vuoksi jokseenkin outoa. Hiukan myöhemmin kohdehenkilö tultiin esitellyksi Janin ystävän (Teemu) ystävän (Olli) entiselle tyttöystävällä, Sirulle (baarissa, ei Jania mukana), muttei sekään lopettanut kyseisen petomaani-sanan käyttöä. Jossain vaiheessa monia siirtyilyitä Sirun ja hänen kahden kämppiksensä asunnolle päin, kyseisen sanan käyttö lopulta loppui.
”Petomaani” ei ollut edes tietokonepelien pelaamisen tyyliä luonnehtiva sana, joten ainoaksi tulkinnaksi jäi se, että kyseistä sanaa pyrittiin juurruttamaan mieleen, jotta sitä vastaaviin hermoverkkoihin saatettiin sitten myöhempinä vuosina kytkeä jotain muuta. Tästä ei ollut kuin pari vuotta siihen, kun Janin Kari-isä läimäisi ”sinusta ei kyllä ikinä tule mitään”-kommentilla 90-luvun lopulla oltuaan ollut hetken siinä kohdeyksilön isovanhempien pihassa autollaan siihen tulleena, painaessaan toista jalkaansa auton puskuriin ja antaen kommentin päätyä myös vieressä olleen Jarmo-enon kuultaviin, joka ei mitenkään käynyt korjaamaan moista pitkäaikaisen ystävänsä kommenttia, vaikka muutoin on antanut olettaa olevansa ns. kiva ihminen. Kohdeyksilö oli tuolloin parina viimeisimpänä vuotena harrastanut yritystoimintaa myymällä omia koodailutuotoksiaan netissä, sekä käymällä omalla autolla sekalaisissa töissä ahtaajana, totomyyjänä ja rakennuspurkajana.
Janin kahdenkuuloiset tokaisut ”my bitch” ja ”my pitch” sopivat sellaiseen skenaarioon, missä kohdehenkilö olisi jotenkin tyypillisesti sellaista tekevä, mitä jotkut muut haluavat, että sellainen, jonka on jotenkin tärkeää saada jotain sanottavaksi ja muiden ihmisten tajuntaan asti vietäväksi. Toki joku liian nopsaan lukija voisi esittää mahdollisuutena, että kyseiset sanat voi tulkita muillakin tavoilla, mutta on tärkeää huomioida, että ne sanottiin aina johonkin hyvin kuultavaan kohtaan ajoitettuna ja suoraan kohti katsottuna, ikäänkuin varmistellen, että kohdeyksilö tuli ne kuulleeksi ja että meni tajuntaan asti. Vaihtoehtoisia selityksiä voi toki yrittää hakea vaikka siitäkin, että ne olisivat enemmänkin muulle kuulijakunnalle tarkoitettuja sanoja, niiden käyttöä vältettäessä silloin, kun oltiin harvinaisesti kahden kesken, mutta voisiko”my bitch” tarkoittaa mitään hyvää, jos se olisi vain muiden kuulijoiden ymmärrettävissä?
Karo Hakoma, joka olisi usein paikalla, kun jonkinmoisen porukan kanssa tietokoneilla pelailtiin (ja juotiin optionaalisesti alkoholia ja polteltiin tupakkaa ulkoilmassa), tuli hänkin kohdentaneeksi muutaman sellaisen sanan, joiden selittyvyys aukeni paremmin muille kuin kohdeyksilölle itselleen, vaikka juuri häneen viitattiinkin. ”Suitsait” oli toinen niistä sanoista, joita hän oli alkanut muiden kuullen käyttää osoittaakseen huomioineensa kohdeyksilön saapumisen ja vaikkei siinä äänensävyn osalta ollut mitään vähättelevää tms., kyseinen sana tuntui jotenkin merkityksillä ladatulta. On tulkinnanvaraista, rajoittuiko merkitys toisinaan esiintyneeseen impulsiiviseen päätöksentekoon vai oliko kyse myös monen erilaisen mieleen juurtuman aikaansaamisen yrittämisestä? Suitsait-sanan voi nähdä myös sisältävän sekä sanat ”asun sai”, että ”suicide” eli itsemurha.
Toinen Hakoman toistelema, muttei aina kohdeyksilöön kohdistama sana oli ”sheriffi”, mikä kuulosti slangisanalta, jolla viitattiin ihmisiin, jotka häärivät muiden ihmisten läheisyydessä, mutta jotenkin eri maailmoissa kuten sellaiset, jotka kuljeskelivat pitkin katuja ja kauppojen käytäviä ilman mitään selvästi nähtävää tarkoitusta sen kuljeskelun lisäksi. Olisi teorisoitavissa, että Hakoma ym. tiesivät jo tuolloin, minkälaiseksi ihmiseksi kohdeyksilöä pyritään ohjailemaan ja että se tulisi johtamaan siihen, että kohdeyksilö kokisi kotikaupungissaan ja yhteiskunnassa muutenkin olevan paljon korjattavaa ihmisten asenteista kaupunkikehitykseen ym., jolloin ”sheriffi”, ”my pitch” ja ”petomaani” ym. luonnehtisivat yhdessä sitä myöhempää aikaa, jolloin demonisoidun yksilön oljenkorreksi muodostuisi saada muut ihmiset tekemään jotain sille kaikelle, mikä maailmassa on vikana ja puhdistaa siinä samalla maineensa.
Kaiken ja paljon muutakin huomioon ottaen, voisi pitää mahdollisena, että kun kohdeyksilöltä kysäistiin vuoden 1998 paikkeilla ottaisiko hän itselleen R-kioskilla myymättä jääneitä aikakauslehtiä, hän ei arvannut niitä lehtien olevan niin paljon, että hänen arvattiin haluavan viedä suurimman osan niistä 40 litran vetoisen laukun täyttävistä lehdistä mukanaan muiden varusmiesten luettavaksi kunhan taas viikonlopun jälkeen sinne takaisin palaili. Olihan siinä neljä tuvallista nuoria miehiä, joiden saattoi olettaa haluavan käydä etsimässä runsaanlaisesta valikoimasta uusia ja monenaiheisia lehtiä jotain lukemista kyseiselle illalle ja vähän seuraavallekin. Olisikohan minuutin käyttänyt lehtien otettavissa olemisesta mainitsemiseen, mistä kahden minuutin kuluttua kaikki lehdet oli jo käyty hakemassa. Kyseinen duffel-tyyppinen laukku oli ollut todella painava kantaa asunnolta linja-autopysäkille ja perillä vielä muutaman sataa metriä, joten oli sinänsä erittäin mukavaa, että lehdet maittoivat, vaikka idea olikin jossain vaiheessa hiukan riskialttiilta tuntunut.
Tuo lehtienkantotapaus jätti kuitenkin sen verran selkeät muistijäljet, monen aistin kautta huomioiduksi tullessaan, että olisi kutkuttavaa ounastella, josko oli tarkoituskin luoda mieleen jonkinlainen kognitiivinen viitepiste esittämällä kysymys siitä, toisiko hänelle R-kioskilla myymättä jääneitä aikakauslehtiä, mikä sitten johtaisi ennakoitavasti lehtien kuljettamisen kokemiseen ja jakamiseen ollessaan sellaisessa roolissa, joka poikkeaa lehtienjakajista yleensä eli sotateemaan attriboituvasti, vaikkakin varusmiehen siisteihin ”viikonloppuvaatteisiin” pukeutuneena. Tätä voi ajatella niin, että jos ideana on ollut johdattaa kohdehenkilön elämää siihen, että hän kokee käyvänsä eräänlaista sotaa kaikenlaista vääryyttä vastaan, niin viestintähän siihen väistämättä tulee toimintaan mukaan, eikä se välttämättä ole digitaalista, sillä jos elämää sopivasti rukataan, alta katoaa asunto ja sitten on jäljellä pari reppua omia tavaroita ja yksi pussillinen sitä viestintään tarkoitettua ainesta, jota jaella ohikulkijoille.
Kyseisten aikakauslehtien kelpaavuudesta kysyjänä oli ollut Janin nykyisiin sukulaisiin sisältyvä Koskijärven Jani, jonka kanssa on myös ollut aikoja, jolloin on oltu erityisen hyvissä väleissä ja sitten on aikoja, jolloin ei voi sietää koko ihmistä (kohdeyksilö tapasi hänet ensi kerran mopoiluiässä, hänellä ollen meneillään jonkinlainen erilaisten värkkien, kaarojen ja vempeleiden rassailun aika). Kirjoitushetkellä elellään tätä jälkimmäistä vaihetta, mitä taitaakin olla kestänyt lähemmäs kymmenisen vuotta.
Vuoteen 2004 kevääseen mennessä kohdeyksilö oli jo kaikki entiset tuttavansa, kaikista kolmesta eri tuttavapiiristä, taakseen jättänyt, sillä siihen mennessä tulevaisuudenaikeet olivat jo alkaneet selkeytyä, eikä niihin enää sisältyisi sekatyömiehyyttä, vaan amk-opiskelua ja sitä kautta toivottavasti valitun alan töihin keskittymistä. Opinnot veivät toiselle puolen Suomea, mitä takaisinpäin tullessa ja vähän sitä ennenkin kohdeyksilö tuli kokeilleeksi ottaa uudelleen kontaktia aiempiin tuttaviinsa mm. aikoinaan paljon käytetyn, tekstipohjaiseen viestintään käytetyn IRC-sovelluksen ja siihen avattujen tuttujen kanavien kautta. Näennäisesti tämä oli toimivaa ja vastaanotto oli monen ihmisen kohdalla ns. ihan mukavaa, mutta tätä onnea ei kestänyt kovin kauan, sillä ihmiset käyttäytyivät proaktiivisesti kohdeyksilön mieleen kaikenlaista epämukavaa jättääkseen.
Vuosi tuon vuonna 2005 tapahtuneen toisaanne muuton jälkeen saattoi pitää eriskummallisena sitä, että kukaan enemmän tavatuista ystävistä tuttaviksi tai vielä vähäisemmiksi muuntuneista (Tuomosta Anttiin ym.) ei ottanut millään tavoin yhteyttä tiedustellakseen edes sitä, ”mihin äijä on kadonnut”, vaan ihan mitään kenellekään ilmoittamatta saattoi irtisanoa vuokra-asunnon, ottaa vastaan opiskelupaikan toiselta puolen Suomea, muuttaa sinne asumaan, opiskella siellä syksy- ja kevätlukukauden ja käydä seuraavana kesänä Lappeenrannassa kuten joinakin viikonloppuinakin kenenkään aiemmin tuntemansa tulematta millään tavoin elämään mukaan.
Jos he ounastelivat, että tämä irtiotto heistä oli tavoiteltua ja he halusivat antaa sen onnistumiselle mahdollisuuden, he jättivät ottamatta yhteyttä sen vuoksi, mutta toisaalta, jos heidän mieltä valmistelevuutensa oli systemaattisen toiminnan osana, heidän eräänlainen hätistelynsä muualle muuttamaan ja opiskelemaan olisi todennäköisesti ollut johonkin laajempaan suunnitelmaan perustuvaista. Kyse oli kuitenkin parista eri kaveriporukasta, joista toisen kanssa oli käynyt erilaisissa muutaman hengen ryhmissä useammallakin mökillä muissa tiloissa oleskelujen lisäksi ja kullakin mökillä joitakin päiviä aikaa viettäen, joten ei tuntunut täsmäävältä, että mitään yhteyttä ei edes yritettäisi ottaa, vaikkei ihmisten keskenään oleilu ikuisen ystävyyden kriteerinä ehkä olekaan.
Vuoden 2008 syksyyn mennessä oli edessä muutto Helsinkiin, eikä tuntunut erityisen vaikealta jättää taas muita ihmisiä itsestään mitään kuulematta. Niihinkin aikoihin sisältyy mm. se erikoisuus, että käydessään jo töissä siellä ja ollessaan n. sadan metrin päässä siitä Laivanvarustajankadun talosta, jonka vuokra-asuntonäyttöön oli juuri matkalla, soittaa yksi näistä entisistä tuttavista (M. Pöntinen) kolmeen väkinäiseen kertaan, vaikka miten yrittää sanoa, ettei halua nyt keskustella. Vuokra-asuntonäytöstä tullessa huomaa, että auto onkin sillä välin vohkittu. Sattumaa? Vähintäänkin epäilyttävää.
Vuonna 2009, kun oli jo palannut takaisin Lappeenrantaan asumaan, tuli päättäneeksi lähteä katsomaan Sherlock Holmesia elokuvateatteriin, mihin tuli liittyneeksi se outo tapahtuma, että Jani oli R-kioskin sisällä vartoomassa, milloin kohdehenkilö tulee ovesta sisään ostamaan naposteltavaa ja piti jo valmiiksi kasvoillaan villin virneen kuin epätavallisella tavalla keskusteluun ehdottaakseen, vaikka tiesi, etten enää halua tavata ketään entisistä tuttavistani missään olosuhteissa. Tuhahdin ja lähdin pois siitä tilanteesta. Vuonna 2013, kun Google+ -viestintäpalvelu oli vielä ihmisten käytettävissä, Jani liitti kohdeyksilön piireihinsä (palvelun termistöä), eikä suostunut edes pyynnöstä ottamaan siitä pois. Vuonna 2014 Jani antoi Facebook-vastausviestissään vaikutelman – kuin muille mahdollisille lukijoille kirjoittaen – että ”tuntuu siltä että [hän] on ainoa ketä kiinnostaa mitä sie teet”, vaikkei hän ollut missään yhteyksissä moneen vuoteen. Hän siis tavallaan antoi mahdollisille kolmansille osapuolille vaikutelman, että kohdehenkilö on jotenkin erakoitunut, eristäytynyt tms. ja viestin vastaanottajalle teoreettisen tuntemuksen, että muita aiemmin tuntemiaan ei kiinnosta, miten menee ja sujuu.
Aiemmin eletyn elämän aikana koetut ja ajatellut asiat ovat päätyneet vaikuttamaan sellaisiin henkilökohtaisesti merkittäviin nimikevalintoihin, joissa käydään paljon erilaisia vaihtoehtoja läpi ja pyritään ”kekkaamaan” henkilökohtaisia pyrkimyksiä edustavalle tuotokselle nimike, joka luonnehtii sitä jotenkin erityisen hyvin, mutta joka on kuitenkin vähistä sanoista koostuva. Toisinaan sitä tajuaa tietoisessa mielessään, miksi jotkin esim. sanakirjasta esiin pläräillyt sanat saavat jotain tietynlaista ideaa juolahtamaan mieleen, mutta monesti sellaisetkin ideat, jotka tuntuvat ensi alkuun uniikeilta, eivätkä vaikuta olevan johdannaista eletystä elämästä, tulee jonkinmoisen viiveen jälkeen tajunneeksi tulleen mieleen tunnistettavan syyn vuoksi.
Jos ei halua täysin tietoisesti päätyä valitsemaan moneen kohdin elämäänsä assosioituvaa nimikettä tai kuviovalintaa, sillä niiden kehittelyssähän on yhtäläisiä haasteita, voi haluta löytää sellaisen, joka tuntuu itsestä sekä riittävän neutraalilta ja enemmänkin kohderyhmää ajatellen mietityltä, mutta tuolloin päätyy helposti siihen ongelmaan, että kohderyhmän helposti tunnistettavia sanoja sisältävä nimike tai elementtejä sisältävä kuvio ei ole riittävän erottuva siinä vaiheessa, kun he olisivat vasta tutustumisvaiheessa, eivätkä ole liittäneet siihen mitään kokemuspohjaisia mietteitä.
Hyvältä tuntuvan nimikkeen miettimisen äärelle voi tulla päätyneeksi useita kertoja ja se taasen voi aiheuttaa samojen miettijän hermoverkon osasten toistuvaa uudelleenaktivoitumista, mikä taasen käy juolauttelemaan miettijän tietoiseen tai alitajuiseen mieleen jotain sellaista, josta ei jaksa tai pysty irroittautumaan. Käytännön seuraamuksena voikin olla, että nimikkeeksi valitun aiemmin elettyyn elämään pohjautuvuus alkaa selkenemään vasta vuosia myöhemmin, jolloin siitä voi käytännön syistä olla vaikea luopua. Tai ehkä jotain vähää selkeni ensi alkuun ja sillä perusteella sopivalta tuntuvuuden vuoksi tuli valinneeksi jonkin tietynlaisia mietteitä tuottavan nimikkeen, mutta muu siihen liittyvyys tulee hoksattua sitten joskus toiste ja sitten taas ihmetellään, että mitenkäs niin pääsi käymään.
Hypähtäen toviksi 2010-luvun tienoille, saattaa sieltä asti mennyttä aikaa tarkastellessa todeta, että vaikkei kohdeyksilö ole koskaan ollutkaan ns. uskonnollinen ihminen, on ounasteltavissa eli ei ilman todistajien lausuntoa todistettavissa, että päätelmä hänen Uskottavaa vai totta -bloginsa perustamisesta on tehty useita vuosia ennen sen ensimmäisiä blogipostauksia.Tästähän ovat eräinä todisteina olleet lukuisat siihen käsiteklusteriin viittailut, josta löytyvät mm. ristillisyys, kristillisyys ja Kristiankin, joka on sattumoisin myös Janin toinen nimi (sekä myös helsinkiläisen työkaverin toinen nimi, josta olisi mainittavaksi erilliset tähänkin tarinankerrontaan käyvät anekdoottiset luonnehdinnat). Akateemisesti fiksu arvailu yksilön myöhemmin valitsemasta blogin nimestä perustunee paljolti suomenkielen sanamäärän asettamiin rajoituksiin ja siihen, mikä blogin tehtävänä olisi (”selittää missään esiin tuomattomia asioita huolitellun yksilön ymmärryksen ilmentämisen kautta, vaikka ne voivatkin kuulostaa joistain ihmisistä liian mahdottomilta, jos vertaa siihen, mitä muualla julkaistaan”). Uteloittavasti Uskon nimipäivä on 30.3. eli ihan siinä Janin syntymäpäivän vierellä eli aprillipäivänä ja Janin isän äidin nimi sisälsi sanan ”vale” (Valentina).
Monet sellaisetkin yksilöt, jotka eivät ole kuuluneet ollenkaan siihen kaveri- ja tuttavapiiriin, jonka jäsenet esim. tietokonepelien merkeissä ajoittain toisiaan tapasivat, ovat toimineet erityisen merkitykselliseksi tarkoitettuja käsitteitä ja ajanjaksoja yhdistävinä tahoina joko ennakoivasti tai jälkeenpäin. Esim. Helsingistä takaisin Lappeenrantaan muutettua (2009) ja siellä seuraavat kymmenisen vuotta isoäidin omakotitalon yläkerran vuokrattomassa asunnossa asustellen, tuli nähdyksi satoja kertoja pitkäaikaisen Minna-nimisen naapurin ”hard rock halleluja”-tarran hänen auton takalasissa sen osoittaessa suoraan yläkerran keittiön ikkunaan. Tällainen yhdistää näppärästi yhdenlaista mielenvalmistelua ja kohdeyksilön Uskottavaa vai totta -blogiteosta (aloitettu 2007), sekä toisenlaista mielenvalmistelua ja kohdeyksilön Vohkare-julkaisuja (aloitettu 2014). Tämä tarkoittaisi sanoa, että yksittäisille ihmisille olisi jaeltu pikku tehtäviä, joita heidän pitää jonkin perusteen vuoksi vaalia monien vuosien ajan eli tässä tapauksessa kiinnittää autoonsa yksittäinen tarra tietynlaisella tekstillä ja pitää se siinä. Kohdeyksilön sukulaiset ovat tunteneet Minnan vuosikymmenien ajan (Janin isoäiti siinä samalla kadulla ja vaihtelevasti eri vuosina monia muita hänen sukulaisiaan samaisessa talossa asumassa).
Tähän Vohkare-nimeen kohdeyksilö tuli ajautuneeksi sekä tietoisen, että vähemmän tietoisen valinnan kautta. Se sisältää monenaiheisia huolitellusti kirjoitettuja tekstejä, joista moni on sisällöltään niin tiivistä, että yksittäisen julkaisun voi joutua lukukokemuksena lohkomaan pienempiin osiin, jotta sen jaksaa käsitellä mielessään. Tiiveyden idea lienee juontunut mm. viestinnän opettajan esittelemän Osmo Wiion kehittämäksi mainitusta ideatiheys-termistä mediatekniikan amk-opinnoissa vuonna 2004. Muina sanavalintaan ohjastavina ja ennakoivina tekijöinä mm. Habelix-nimimerkkiä käyttänyt henkilö, joka tuli tutuksi 90-luvun lopun varusmiespalvelusaikoina tutustutun kaverina. Habelix viljeli runsaassa määrin viittauksia Asterix-sarjakuvan Obelixiin ja pienenä taikapataan tippumiseen kuten kyseisessä sarjakuvassa konsanaan. Kyseisessä sarjakuvassa Obelix kuljettaa mukanaan isokokoista hiidenkiveä. Asterix-sarjakuvasta saadaan myös analogia Habelixin ystävyydestä Puustinen-nimiseen henkilöön, johon siis varusmiespalveluksen aikana tutustui, ja sitä kautta kohdeyksilölle välttämättömän oloiseen parempaan moodiin pyrkimiseen lisäaineiden tai lenkkeilyn kautta (vrt. Asterixin kaksi eri moodia, turbomoodi ja tavallinen, taikajuoman käytöstä riippuen).
Vielä enemmän keinotekoisemmin kivisyyteen viittasi paikallisen Stone-yhtyeeseen attribuoidun parikymppisen ”heavylettisen” miehen parin vuoden aikaiset ilmestymiset tilastollisesti ällistyttävän runsaassa määrin eri puolin Lappeenrannan keskustaa ja satamaa vuosituhannen vaihteen jälkeisinä muutamana vuotena. Tuli aina yksinään ollen näkyviin, runsaanlaisesti tilaa ympärillään, sen verran kaukaa lähestyen, että häntä joutui pitämään näköpiirissään vilkaisua pidempään, jos ei tehnyt päätöstä kulkea kiertoreittiä sinne, minne olikaan menossa. Sattumoisin Stone-yhtyeen logo on olemukseltaan sillä tapaa tiivis, että kaikki kirjaimet ovat yhdessä tiiviissä nipussa eli siitä vahvistusta myös tiiveyden idealle.
Mainittu Puustinen oli aikoinaan sujautettu mukaan samaan varusmiespalvelusyksikköön (vuonna 1998) kaveruuden aloittamisen aiheuttamiseksi, mutta päätyi lopulta paremmaksi ystäväksi Janin kanssa. Puustisen IRC-nikki vuosituhannen vaihteen molemmin puolin oli ”tunkki”, mistä hän tuli kehitelleeksi sanan ”tunkkiluostari” viittauksena asuntoonsa, vaikkei missään puheissa tai teoissa esiintynyt mitään, josta olisi voinut johtaa sanan luostari. Usko-teemaa päätyi ilmentymään epäilyttävällä tavalla monissa kohdin elämää kuten vuonna 2004 alkaneissa mediatekniikan opinnoissa, joiden toisena opiskeluvuotena mukaan tuli uusi oppilas, Hosianaho, jolla oli kutsumanimenä ”hose”, mikä sai jo ensimmäisinä päivinä herkistymään huomioille siitä, että hänen nimestään löytyy melkein sana ”hoosianna”. Jo näiden opiskeluiden aloittamisesta alkaen samanluokkalainen Tuomas käytti suunnilleen joka kolmas päivä sanaa ”ristus” ilmaistakseen milloin todellisen, milloin leikillisen harmistuksensa.
Sukulaislääkärin lehtikorista aina löytyneet Hiidenkivi-lehdet nimensä puolesta, omakotitalon seiniä tärisyttäneet viikottaiset räjäytykset läheiselle kalkkikivikaivoksella ja auton vohkiminen Helsingissä asuessa vaikuttivat myös osaltaan Vohkare-nimikkeen muodostumiseen. Kyseinen autovarkaus ei näennäisesti edes ollut autovarkaus, vaan Rakennusviraston tekemä auton siirtäminen pois väärältä paikalta, missä on silti vohkimisen osuutta se, että auto oli tosiasiallisesti siirretty yleiseltä parkkipaikalta kadulle, jossa ei ollut aiemmin käynytkään – aivan kuten tätä tapahtumaa kuutisen vuotta aiemmin (vuonna 2002), jolloin auto oli yön aikana siirretty kerrostalon parkkipaikalta toisen saman kadun varrella olevan kerrostalon parkkipaikalle. Asumisaika Helsingissä oli ollut mielekästä aikaa ja erikoinen auton vohkiminen tuntui veikeältä kognitiiviseltä viitepisteeltä jo senkin vuoksi, että siinä sivuttiin julkaisun aiheita, joten sanoista lohkare ja vohkiminen tuli ”vohkare”. Pikanttia ennakoivuuden tunnetta välittyy siitäkin, että eräs Janille hyviksi tuttavuuksista muodostuneista käytti IRC-nimenään ”murikka” ja toinen Jani (Koskijärvi) asui sattumoisin Kivikadulla. Eikä sopine unohtaa Janin erääksi parhaiksi kavereista muodostunutta Anssi Kippoakaan, hänen rock rock -studionsa vuoksi (sattumoisin myös samoilla yläasteen luokilla 7- ja 8-luokilla). Anssi oli melkein päätymässä samalle riparille teini-iässä, mutta päätti viime hetkellä koulun auditoriossa riparipaikkaansa pähkäillessään mennä ”coolimpien” tyyppien riparille.
Vohkare-teoksen vakiokuvituksena olevat vihertävän väriset pallot yhteysviivoineen graafia esittämässä tarvitsevat osittain selittyäkseen hiukan vauhdin ottoa ja ajallista läpikulkemista vuodesta 1993 vuoteen 2014, jolloin ensimmäinen Vohkare julkaistiin. 90-luvulla käydyn ammattioppilaitoksen toisesta vuodesta asti tutuksi tulivat Arto ja Jaakko, jotka saapuivat ensimmäiset pari kuukautta päivittäin Kouvolasta asti autolla kouluun, sillä niin viime tinkaan oli heidän kouluun pääsynsä varmistuminen jäänyt. Vaikka heidänkin kanssaan tuli rilluteltua monia kertoa, Kouvolassa ja Lappeenrannassa, aina jonnekin vuosituhannen vaihteen paikkeille asti, ja välillä sellaisia aktiviteetteja harrastellen kuten biljardi, sulkapallo ja minigolf, muutama tapahtuma nostatti vahvan tuntuman siitä, että niissä oli jotain sillä tapaa teennäistä, että niiden oli tarkoituskin erottua havainnoijan mielestä vielä pitkän ajan kuluttua tai ainakin ohjastaa tiedostamatonta ajattelua.
Arto ja Jaakko olivat vuoden 1997 paikkeilla tulleet kävellen käymään Kariniemessä (Lappeenrannan Pallosta pari kilometriä matkaa, Kari sattumoisin myös Janin isän nimi) ja toivat mukanaan kuivahernepussin ikään kuin myötäillen sanontaa, missä vedotaan olemaan vetämättä herneitä nenään, vaikkei siihen olisi pitänyt olla mitään syytä, etteikö heitä olisi ottanut ihan mielellään sisällä asti. Oltiinhan siellä siis ennenkin oltu monia kertoja. Selvinpäin ja kaikkea, pelattiin korttia, kuunneltiin musiikkia, selailtiin nettiä. Olivathan he toisinaan vähän vekkuleita tjs., mutta tämä ei tuntunut ollenkaan teolta, joka oli vain hetken mielenjohteesta päätetty toteuttaa, vaan se oli pikemminkin ennalta mielissä simuloidun tuntuista. Herne-sana löytyy myös enon Herneorontie-nimisestä asuinkadusta, kuten löytyi myös vuonna 2005 viereisen opiskelija-asunnon postiluukusta, sillä Hernesniemi-niminen oli päätynyt opiskelemaan samalle vuosikursille mediatekniikkaa.
Äkkinäisyydessään tapahtunut Jaakon IRC-nimimerkin vaihdos powderista Boulderiin on myös jäänyt mieleen, sillä se jättää ihmettelemään, kuinka monia kymmeniä kivisyyteen, lohkareisiin tms. viittaavuuksia elämään mahtuukaan. Samoihin aikoihin Arton suurimmalta osin tyhjänä ja avoimena pysyttäytyneeseen kirjahyllyyn tuli päätyneeksi Raamattu, vaikkei hän koskaan aiemmin eikä senkään jälkeen ollut ilmentänyt minkäänlaista kristillisyyttä, mutta tämä ei vielä tuolloin aiheuttanut ajautumaan ajattelemaan Boulder-nimimerkistä Jeesuksen hautaluolan oven virkaa toimittanutta kiveä (assosioituisi näppärästi sekä nimikkeeseen Uskottavaa vai totta, että myös nimikkeeseen Vohkare).
Arto ja Jaakko olivat täysin eri ystäväklusteria Janin kanssa, pois lukien tapaus, jossa Jani tupsahti mukaan vähähenkisille syntymäpäiväkahveille Hämäläisen Mikon kotiin, jonka luona Jania ei ollut nähnyt koskaan, mutta koska Jani oli seuraillut muiden tuttaviensa jälkiä opiskeluidensa suhteen, hän tuli myös opiskelemaan ammattioppilaitokseen tietotekniikan mekaanikoksi, joten siltä osin epäilyttävyyttä voi vähän löysätä. Jostain syystä ja jostain pimennosta 90-luvun IRC-keskusteluihin tuli mukaan adro-nimimerkkiä käyttänyt henkilö, mikä osaltaan toimi heikkona linkkinä toiseen ystäväklusteriin (Arto paremmin tuntemana toisessa ja adro vähemmän tuntemana toisessa). Arton nimipäivä on sattumoisin samana päivänä kuin kohdeyksilöllä itsellään on syntymäpäivänsä eli lokakuussa, Halloweenina.
Mainittuun herneisyyteen pääsevät Arton ja Jaakon toimesta kytkeytymään myös sanat alko ja herneenpalko, sillä Jaakko oli yhden kerran esitellyt veljeään siinä yhteydessä, missä häntä piti lähteä auttamaan saamaan autonsa käyntiin käynnistyskaapeleilla. Jaakko luonnehti veljeään ärsyttäväksi, mutta sinne Lappeenrannan yliopiston parkkipaikalle mentiin silti häntä auttamaan. Vielä noihin aikoihin sana ”startup” ei ollut yleisessä kielenkäytössä, joten ajatukset eivät tuolloin lennähtäneet kohti Janin monesti käyttämää ja kaikesta loogisuudesta irti ollutta ”my pitch”-tokaisua kohtaan (vrt. startup-yritysten esittelyt Slush-tapahtumassa).
Myöhemmin saattoi ounastella, että ideana muistojen tuottamisessa oli antaa monien ajatusten häipyä, liueta ja kaikota pois, jotta jäljelle jääneet saattoivat liittyä suoremmin toisiinsa. Siinä olisi sellaista vänkyyttä, joka näitä tietotekniikasta viehtyneitä saattoisi kiehtoa kaikkien ”etpäs arvaakkaan ennen kuin vasta myöhemmin, mistä on kyse”-tilaisuuksien lisäksi.
...
Lieköhän Primesoftilla ohjelmointitöissä olemisen aikana (vuonna 2006) huomioiduksi tullut kirja ”The Secret: Law of Attraction” vaikutti missä määrin Sihteeriopisto-verkkosovelluksen nimikevalintaan (jonkinlainen työnimike, joka olisi pitänyt vaihtaa jo pitkän aikaa sitten)? Kyse oli LUT-yliopiston tiloissa toimineesta ohjelmointialan yrityksestä, jolla oli yksi asiakas ja näennäisesti ainakin muutama työntekijä firman sisäisen nettifoorumin ja ICQ-viestintäsovelluksen perusteella, mutta käytännössä kohdeyksilön työpanos oli ainoa, joka vei asiakkaan verkkopalvelun kehitystä eteenpäin, eikä muita työntekijöitä nähnyt fyysisesti missään paitsi sitä yhtä, joka teki gradutyötään. The Secret -kirjasta oli firman nettifoorumilla erillinen kiinnitetty topikkinsa, jossa kirjaa esiteltiin, muutoin tuon nettifoorumin sisältö oli vähänlaista ja vain ”jotain pientä” ohjelmointiin tai ideointiin liittyvää sisältänyttä. Erottuvuus olisi täten se tekijä, joka toimisi muistiin jäämisen edistäjänä. Sanasta ”secret” pääsee parin siirtymän kautta sanaan ”sihteeri” (secret, secretary, sihteeri). Pikanttia myös sanan ”prime” läheisyys sanan ”priming” kanssa.
...
Sinänsä sattuvaa, että tämän tekstin kirjoituspäivä eli 23.8.2020 on viimeinen Ed Atkinsin näyttelyn päivä Kiasmassa, näyttelyn esittelykuvana ollessa juksauksen idean mieleen tuova kuva, missä vedetään nenästä ja mikä palauttaa mieleen menneen ammattioppilaitosajan sen ajanjakson, missä luokanopettaja Veli Kotila ensin hyväksyi työpaikkaharjoittelun kohteeksi Etelä-Saimaan talon alakerrassa toimineessa yrityksessä työskentelyn ja sitten kielsi hyväksyneensä mitään. Kyseinen yritys tuotti tehokkailla Silicon Graphics - työasemilla 3D-grafiikkaa ja -animaatioita. Eräs ensimmäinen meneillään olevien projektien esittelyistä sisälsi ruudulla näkyvän, renderoidun suden nenästä vetämisen siihen hiiren pointerilla tarraten, mikä aiheutti renderoidun suden kasvojen venymisen kohti katsojaa. Muissa uutisissa: Sattumoisin kaksikin Pinokkio-elokuvaa on valmisteilla (”Pinokkion nenä on yleensä lyhyt, mutta se pitenee jos hänellä on stressiä tai jos hän valehtelee”). Myönnettävissä olevan rajoissa on, että kyseiseen yritykseen harjoittelemaan olisi halunnut mennä sen vuoksi, että Lappeenrannassa ei ollut sellaisia yrityksiä, joissa yhdistyisi sekä vapaa-ajan kiinnostuksen kohteet, että yksittäisillä kursseilla harjoitellut asiat. Laitekorjaajaksi meneminen ei tuolloin hirmusti kiinnostanut, sillä harjoittelukorjaamiset asiakkaiden videolaitteistolla olivat olleet liiaksi stressiä tuottaneita kaikkine vähine opettajan auttamisineen ja liian paljon uutta mietittävää aiheuttavuuksineen sellaisessa vaiheessa, jossa oli vasta oppinut syövyttämään piirilevyjä ja mittailemaan yksittäisen transistorin toimintaa. Hassua sinänsä, luulivatko koulun yksityisasiakkaat, että opiskelijat jotenkin maagisesti osaavat kaiken sen, mitä kokeneet laitekorjaajatkin ja säästävät siten rahaa tuomalla ilmaiseksi korjattavaksi jonkin vekottimen? Ikään kuin laitteen sähköllä toimivuus olisi ikään kuin varmistus sille, että se voidaan korjata kunhan se vain tuodaan korjattavaksi.
Yhtä Janin tädin lapsista, Katjaa, ovat laskenta, tekoäly, business intelligence yms. vedonneet niin paljon jo nuorena, että jos hän nykyisin perustaa uuden yrityksen, Etelä-Saimaa ja Yle jo soittelevat toisilleen, josko tavattaisiin ennen haastattelun tekoa kysymysten jaottelusta sopimiseksi. Ei nyt aivan siitä asti kun Katja (Ahola) perusti Aureolis-yrityksensä (2001) ole ollut mietinnöissä ollut mukana, josko yrityksen nimi perustuisi siihen, että on ollut tälläinen historiallinen henkilö kuin Marcus Aurelius, joka on kirjoittanut Itselleni-nimisen kirjan ja jonka olisi tarkoitus kytkeytyä kohdeyksilöön siillä tapaa, että kohdeyksilö ei kaikesta pyrkimyksellisyydestään huolimatta saa viestiään siitä, mitä outoa ja erikoista maailmassa tapahtuu, juuri kenenkään muun tietoon kuin itsensä, mutta jossain vaiheessa tämä mahdollisuus alkoi tuntua järkeenkäyvältä, eikä siitä viitsinyt laskea irti. Tuntui täsmäävältä, että kohdeyksilöstä kerrytettäisiin paljon tietoa, hänen elämäänsä ohjailtaisiin suunnitellun mukaisesti monien avustavien tahojen kera ja saavutettaisiin lopulta parinkymmenen vuoden aikana se vaihe, missä tietoa ja dataa olisi vihdoin niin paljon ja niin monesti koeteltuna, ettei tietokoneellisten ennusteiden lisäksi tarvittaisi enää kovin paljon täydentäviä ihmisavustajia saamaan kohdeyksilö toimimaan eri tilanteissa halutunlaisesti.
Tästä vaikuttamispelistä tietoisena oleville Aureoliksen pitkäaikainen, oletettu osallistuvuus toimisi Aureolista hyödyttävänä mainostuskeinona sen tarjoamille palveluille ja valmisratkaisuille. Aureolishan on siis yritys, joka on sattumoisin hankkiutunut keskustan kirkon viereen rakennetun uuden, kaupungin korkeimman (toimisto)talon yläkerroksiin. Pikantisti Aureoliksen logossa ilmentyvä spiraalisuus oli jäänyt vuosien ajaksi esiintymään niihin entisen kenkäkaupan liiketeksteihin, joita ei oltu otettu pois kadullapäin suuntautuneen kerrostalon seinästä ja joiden läheisyyteen Katjan lähisukulaiset sijoittivat oman tavarakauppansa. Lappeenrantalaiset ovat sillä tapaa vähän omituisia, että he pitävät kai terveen merkkinä sitä, että kykenevät olemaan harmistumatta tai tuntematta yhtään mitään, jos kaikki ympäristössä ei ole aivan kohdallaan tms.
Dilemmaa hyvien päätelmien muodostamiseksi muodostuu siitä, että jos vaikuttamispeliä oli jo ennen kuin Katja lähti vuonna 1996 opiskelemaan Helsingin yliopistoon maisteriksi (”mathemathics, computer science, statistics, economics”), niin miksipä merkittävä tietovarasto kohdehenkilöön liittyen olisi juuri Aureoliksen käytössä? Mahdollisia vaihtoehtoja ovatkin, että Aureolis olisi vain jonkinlainen hangaround-jäsen siinä jossakin, mihin moni muukin taho ottaa osaa, mutta toisaalta voi olla niinkin, että sen kykenevyys datan ja tiedon käsittelijänä on niin monesti todistettua erilaisten asiakascasejen kautta, että siitä lienee tullut vaikuttamistoiminnan fasilitoija ja tietovarastointipalvelujen tarjoaja, vaikka vaikuttamistoiminta alun perin olisikin jonkun aivan muun tahon aloittamaa.
Janin ja monien Aholoiden vanhemmat ovat monelta osin kohdeyksilön suvun kanssa kytköksissä kuten Janin isän oleminen enon lapsien kummi ja Katjan äiti on tuonut pitkälle yli sata kertaa silakoita lähellä asuneiden isovanhempien syötäväksi niitä riittäessä niin paljon. Lukuisat Katjan ja Janin sukulaiset ovat osallistuneet vaikuttamispeliin vielä pitkälle 2010-luvulle asti, joten todennäköisyys sille, ettei Katja ollenkaan tiedä mistä on kyse, on suht heiveröinen.
Kahden kesken ja muutaman hengen porukassa Katjan kanssa tuli keskusteltua 90-luvun alun yläasteaikoina (yhdeksännellä luokalla, kohdehenkilö tuolloin jo Pontukselle muuttaneena), Katjan kutsuttua käymään kotonaan perjantai-iltana, omien alkoholijuomien kulkiessa sinne mukana samanluokkalaisen Anteron kera. Sattumoisin Antero tunsi Katjankin entuudestaan jossain määrin, mikä tuli selväksi mainittuna perjantaina. Ihmeellisen pieni maailma, sano. Olisiko Katjalla ollut jo 90-luvulla intressiä olla kertomatta kohdeyksilölle, että hän tulee myöhempinä vuosina hankkimaan sellaisen yliopistokoulutuksen, jota muut ihmiset voivat hyödyntää kohdeyksilön elämän kulkua mallintaakseen ja ohjaillakseen, sitä tarina ei kerro. Ainakaan tuolloin Katjan käytöksessä ei mikään ilmentänyt, ettei hänestä olisi ollut muuta kuin ihan ok, että kohdeyksilö on hänen kotonaan käymässä. Tämä siis sen vuoksi mainittuna, että yläasteen ja amisajan vaiheilla oltiin hyvin lähellä niitä aikoja, jolloin monen ihmisen käytöksessä kohdehenkilö kohtaan tapahtui yhtäläistä, vaikuttamishaluun johtavaa muutosta.
Pikanttia on, että monet mainitun Anteron 90-luvun alun yläasteen aikaisista lausahduksista ovat päätyneet palautumaan mieleen myöhemmin jonkun hetken ajan elämässä vaikuttamassa olleen ihmisen kautta. Anteron lausahdus ”ole hiljaa ja huuda kuin kuikka” palautui helposti mieleen kohdeyksilön ollessa tovin aikaa työstämässä kylttejä mainostoimistotoimintaa aloitelleelle Tea Kuikko-Bothamille. Kohdehenkilö oli tuolloin elämässään haahuileva, sillä tietotekniikan opiskelu (ammattioppilaitoksessa, vuonna 1994) kaikessa tavallaan mielenkiintoisuudessaan ei tuntunut riittävän kiinnostavalta kaikkine tietoverkkoineen ja transistoreineen, joten hän tiedusteli kaikista alueen mainostoimistoista töitä. Tealla oli tuolloin toimistotilat nykyisen K-Supermarket Rakuunan talon ylimmässä kerroksessa. Tea lähti pyytämättä ja ilmeisesti tutustumisen mielessä mukaan röökille talon katolle, vaikkei hän ns. vakituiseen polttanutkaan. Kohdehenkilö itsehän poltti tuolloin punaista LM:ää päivittäin puolen askin verran.
Tean tapaaminen ei vielä silloin herätellyt ajatusta siitä, että maailmassa saattaa olla paljonkin ihmisiä, joiden elämiä ohjaillaan ja kohtautetaan (tai muuten vain tiedetään, mitä he ovat tekemässä tai aikovat tehdä), mutta hänen nimessään voi nähdä yhteyden siihen symboleiden ja käsitteiden pooliin, jota on pyritty tekemään erityisen merkitykselliseksi kohdeyksilön elämässä. Laadullisesti parempaan ajattelemiseen heräämiseen meni vielä useita vuosia, mutta kyllä se siinä vuosituhannen vaiheen paikkeilla oli, kun kohdehenkilö alkoi kirjoittelemaan kotisivuilleen erilaisia filosofisia ja pseudopsykologisia mietteitä siitä, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miten ihmisten käytökseen/ajatteluun voidaan vaikuttaa.
On erittäin vahvoja viitteitä siitä, että kohdeyksilöön vaikuttavan ideoinnin jossain vaiheessa on lähdetty siitä, että plussa-merkki ja sen lähikäsitteet englanniksi ja suomeksi (and-operaattori, &-merkki ja sen latinankielinen vastine et ym.) on tehtävä erityisen merkitykselliseksi kohdeyksilölle, koska ne ovat niin tärkeässä roolissa priming-efektiä selitettäessä ja joka taasen on eräs merkittävimmistä ihmisiin vaikuttamisen keinoista, joista ei koskaan puhuta missään. Tarina ei kerro oltiinko jo joillain alkuvaiheilla päätetty joidenkin ihmisten toimesta houkutella kohdehenkilöä käyttämään priming-efektiä ajattelussaan ja muille viestimisissään, vai oliko pikemminkin tarkoitus esitellä asia, jotta siihen liittyvä käsitteistö ym. olisi teoreettisen helpompaa tuhota hänen mielestään ja jättää vain tärveltyneet rippeet jäljelle.
Ilmeisestikin jossain vaiheessa on kuitenkin tajuttu, että plussa-merkki morphautuu helposti ristin ja t-kirjaimen näköiseksi, mitkä taasen tarjoavat lisää mahdollisuuksia yksilölle personoidun käsite- ja tapahtumaverkoston luomiseksi (tee, tea, kristinusko, church, search ym.). Visuaalisesti tässä voi ajatella olevan kyse kahdesta eri käsiteklusterista, joilla on hiukan suoria assosiaatioyhteyksiä toisiinsa. Joka tapauksessa kohdeyksilön elämän varrelle päädyttiin jättämään runsas joukko sellaisia oleskelemaan jääneitä tekojen vaikutuksia, jotka muistuttaisivat lukuisia kertoja samaisiin operaattorimerkkeihin, käsitteisiin tai visuaalisiin symboloihin assosioitavissa olevista asioista. Valitettavan monissa tapauksissa pyrkimyksinä vaikutti olevan hämärryttää ja sumentaa tuntumaa siitä, miten ihmiset yleensä käyttävät jotain käsitettä, yrittämällä ehdollistaa jonkin käsitteen ajattelua johonkin sellaiseen konkreettiseen, joka ei tuntunut mieluisalta ajateltavalta. Tästä sai jonkinlaista varmuutta siitä, että vaikuttamaan pyrkijät eivät olleet aikeissa tehdä mitään hyvää.
Erilaisten keinotekoisten tapahtumien ja tekojen yhtenä varmana pidettävänä tavoitteena oli tehdä niitä muista muistoista erottuviksi, kun niihin liittyviä ajanjaksoja sitten joskus myöhemmin ajattelisi. Juuri tietovarastoisuus eli mm. kohdehenkilön menneiden tapahtumien päätyminen samaan tietojärjelmään useiden eri vaikuttamaan osallistuvien käpisteltäväksi, on todiste siitä, että kohdeyksilöön vaikuttamisessa on kyse systemaattisesta, koordinoidusta ja analytiikan sävyttämästä toiminnasta ja mm. ylläpidollisissa ja sovellutuksellisissa tarpeissa joudutaan käyttämään varsin hienostunutta osaamista. Mitä laajemmasta ja vaativampaa osaamista vaativasta toiminnasta on kyse, sitä parempaa mainosta siitä saa. Tietenkään vielä tämäkään ei ole suoranainen todiste Aureoliksen osallistuneisuudesta, eikä kohdehenkilö itsekään ole ollut yhteydessä Katja Aholaan sitten vuosituhannen vaihteen ellei muutamia katseiden vaihteluita pyörällä ohiajaessa lasketa hänen käydessään sukuloimassa ja nähden kohdehenkilön avokuistilta.
Vaikuttamispeliin osallistujien käyttöön on päädytetty sellaista tapahtumatietoa, jonka avulla häiritsemään pyrkivät ihmiset koettavat suorastaan murskata aiempia muistoja ja niihin kytkeytyneitä muita mietteitä/tuntemuksia, eikä Katjan Jani-sukulaisella olisi pitänyt olla ollut mitään syytä luonnehtia tai listailla muille ihmisille esim. minkälaista on joskus ollut hänen kanssaan kahden hänen äitinsä vanhempien mökillä, hänen isovanhempiensa ollessa metsässä marjastamassa: saunottiin riemuiten; juostiin saunasta yksityislaiturin kautta järveen; kohdehenkilön ”apua” kertaalleen huuteleminen järvessä laiturin vieressä ollessaan, vaikkei siihen mitään syytä ollutkaan ja minkä Janin isoäisä kuuli ja riensi nopeasti veden äärelle; tikan heittelyt; puheltu ennen nukkumaan käymistä mitä nähdään mielessä ym. Myöhemmiltä ikävuosilta kyseisestä tietovarastosta löytyy muiden käytettäväksi anekdoottisia kuvailuja myös esim. siitä, miten kohdehenkilön saatua mopon Janin piti myös saada sellainen ja piankos pappatuna jostain löytyikin, minkä kanssa kisaillessa huomattiin, että tietyssä asennossa ollessa toinen mopoista saavutti huikean kiihtyvyyden.
On mahdollista, että kohdeyksilöön mieleen kaikenlaista ujuttaneet (tai sellaista yrittäneet) ja niiden välisiä yhteyksiä väsäilleet, ovat toimineet sen teorian pohjalta, että joskus tulevaisuudessa kohdeyksilölle ei enää olisi kaikesta esiintyneestä häirinnästä johtuen ajantajua, vaan kaikki olisi tapahtunut ikään kuin ”eilen” tai ”äsken”. Perusteet, aikomukset ja osanottajat eivät välttämättä ole olleet kaikkina vuosina samoja, mutta on tulkittavissa, että tavoitteena on ollut muokata jonkinlaista kuvitteellista tai tieteellisesti todistettavissa olevaa oletushermoverkkoa (eng. default mode network), mistä Wikipedia kertoo seuraavanlaista:
The default mode network is thought to be involved in several different functions:
It is potentially the neurological basis for the self:
Autobiographical information: Memories of collection of events and facts about one’s self
Self-reference: Referring to traits and descriptions of one’s self
Emotion of one’s self: Reflecting about one’s own emotional state
Thinking about others:
Theory of mind: Thinking about the thoughts of others and what they might or might not know
Emotions of other: Understanding the emotions of other people and empathizing with their feelings
Moral reasoning: Determining just and unjust result of an action
Social evaluations: Good-bad attitude judgments about social concepts
Social categories: Reflecting on important social characteristics and status of a group
Remembering the past and thinking about the future:
Remembering the past: Recalling events that happened in the past
Imagining the future: Envisioning events that might happen in the future
Episodic memory: Detailed memory related to specific events in time
Story comprehension: Understanding and remembering a narrative
Eli jos ihminen lopettaa johonkin tekemiseen keskittymisen, saattaisi piankin ajautua jonkinlaiseen hänelle tavanomaiseen ajatteluun, jota voisi olla keinotekoisesti muokattu eri elämänvaiheissa kokemuksiin ja ajatteluun vaikuttamalla. Ihmisajattelun säännönmukaisuus ei ole lyhykäisesti määriteltävissä, mutta eräänä enemmän stabiilimpana väittämänä voi todeta, että ihmismieli ei hetimiten voi päätyä mistä tahansa mietteestä mihin tahansa toiseen ajatukseen, mistä johtuen kaikilla ihmisillä on tiedettynä esim. sanoja, joita he eivät ole ajatelleet kertaakaan viimeisimpään kymmeneen vuoteen.
...
Olisikin houkuttelevaa ajatella, että vuoden 2004 muutto mediatekniikkaa opiskelemaan Ylivieskaan oli tavoitteellista elämänohjailua, jota kohdeyksilö piti omana valintanaan, vaikka moni seikka asunnon sijaintia myöten saattoi olla valmisteltu jo ennalta juuri kohdeyksilöä varten. Siellä opiskellessaan ja ollessaan saattoi kokea, että pystyi ottamaan näppärän irtioton kaikesta entisestä, mutta juuri se oli ajattelunsa suojaamisen näkökulmasta riski, koska niitä ajatuksiaan, joita ei usein käytä, on helpompi muokata kuin aktiivisemmassa käytössä olevia, nostattamalla niitä hienoisin vihjein esille, antaen niiden punoutua yhteen joidenkin tuoreempien aistimusten kanssa ja varmistellen yhteenpunoutuvuutta erilaisin vahvistavin signaalein ja toistoin. Sama tietenkin myös toisinpäin eli muutettuaan pois Ylivieskasta vuonna 2006, vaihdettuaan opiskelemaan toiselle koulutuslinjalle, oli mielessä uusia muistoja, jotka oli hankittu ollessaan maantieteellisesti aivan toisaalla.
Vaikka mediatekniikan opiskelijoista mm. Tuomas oli all-around good guy, hänen toimintansa vaikutti innoittaneen joko jälkeenpäin tai ennakoidusti, jo ennen hänen tapaamistaan, mistä sitä varmasti tietää, muita ihmisiä käyttämään hänen aiheuttamiaan kognitiivisia viitepisteitä punomaan niiden kanssa yhteen muuta ajateltavaa ja fiilispohjaisesti koettavaa vuosia myöhemmin. Tuomashan oli toisinaan pitänyt koulussa ja vapaa-ajalla yllään paitaa, joka ikään kuin sanoi ”skitsofrenia latautumassa”, paidan kuvituksena olleen latauspalkin kuva ja sen alla sana ”skitsofrenia”. Hän myös lausahteli ilman järkevää kontekstia ”nää on mun maita”, vaikka hän sinänsä täysin tolkullinen olikin. Ehkä hän oli suunnistaja-aikoinaan kaatunut metsässä liian monta kertaa?
Aiemmin mainittu samanluokkalainen Antero (yläasteella 90-luvun alussa) pääsi luikahtamaan ajatteluun mukaan vuoden 2004 muuttamisen yhteydessä, sillä pakettiauton vuokrauksessa käytetyn RentMe-yrityksen toimitusjohtaja taisi olla sama henkilö, joka vuoden 2000 paikkeilla kävi ostamassa entisen tietokoneen pois ja käänsi lähtiessään kulmikkaan sporttisen autonsa siinä omakotitalon pihalla painamalla sillä tavoin hienoisesti kaasua, että auto pyörähtää nurmikon päällä ympäri nurmikkoa vahingoittamatta, mutta kuitenkin sorapintaa vähän irti ruopaisten. Hänen sukulaisensa oli kohdeyksilön yläasteeaikoina viettänyt usein aikaa Anteron nuorempien veljien kanssa, samanmerkkisen tietokoneen kanssa puuhastellen. Vai olisiko sittenkin ollut niin, että se olikin juuri se RentMe-yrityksen omistajan (Rauli Römpötti) sukulainen, joka kävi sen tietokoneen pois ostamassa, vaikkei missään vaiheessa ostokeskusteluja tullutkaan puheeksi, että kohdehenkilö olisi tavannut hänet useinkin Anterolla ollessa? Joka tapauksessa, molemmissa vaihtoehdoissa muista ihmisistä erottuviksi heidät teki se, että heidän kasvoissaan oli samankaltaisesti sellaista uniikkiutta kuin Uber-yrityksen kanssaperustajan kasvoissa eli kuin olisi tietokonepelin hahmonluontivaiheessa säädelty joitain kasvojen piirteitä ääriasentoihin. Tästä siis juontuu myös päätelmä siitä, että he yleensä ovat sukulaisia keskenään.
Koska ihminen on olento, joka ajautuu helposti ryhmittämään samalla sanalla viitattavissa olevia asioita toisiinsa ainakin jossain määrin, tuntui kohdeyksilöstä sekä epäilyttävältä, että jossain määrin mahdottomalta vastustaa sitä, että amisaikoina kohdeyksilön tyttöystävänä ollut Siru asui Kantokadulla kolmen muun sairaanhoitajaopiskelijan kanssa ja kymmenen vuotta myöhemmin hänellä on mediatekniikan opiskelujen aikana sutinaa Kantola-nimisen nuoren päätoimittajanaisen kanssa. Erikoista on ollut, että Kantola-niminen nainen (tutor-opiskelija, 2. vuoden opiskelijoita) aloitti tapaamiset tyrkkäämällä kohdeyksilön mediatekniikan vuosikurssilaisten saunaillan päätteeksi talon seinää vasten muiden opiskelijoiden nähden heti, kun astuttiin biletiloina toimineista Sampo-pankin virkistystiloista (saunat ja kaikki) viimeisen kerran ulos ja ”alkoi työntää kieltään kohdeyksilön suuhun”, vaikkei heidän kesken ollut vaihdettu mitään sellaista vihjailevuutta tai sanoja, jotka olisivat jotenkin luontevasti johtaneet moiseen. Toisena vuodenaikana, parin kymmenen metrin päässä tapahtumapaikasta, joku täysin tuntemattomaksi jäänyt ”vanhempi mieshenkilö” tönäisee Mustaleski-nimisen baarin löyhässä jonossa olleen kohdehenkilön maahan häntä ensin kohti katsottuaan, tultuaan edellä mainitun tapahtumapaikan suunnasta, muttei jatkanut esim. hyökkäämällä kimppuun tms., vaan vain tuijotti lumiseen maahan kaatunutta kohdeyksilöä jotenkin mihinkään tunnetilaan sopimattomasti ja kävelee sitten pois. Ehkei kukaan ollut kertonut hänelle, että kohdehenkilön ajattelu terävöityy, jos hän saa adrenaliini-/dopamiinipurskeen, joten hän ei ilmentänyt sellaisen henkilön käytöstä, ”jolle voisi käydä vittuilemaan”.
Mainittakoon, että virheellistä edellisessä on ollut sanan ”ryhmittää” käyttö, sillä mieli ei ryhmittele asioita pysyväluonteisesti, vaan voisi pikemminkin sanoa, että kyse on todennäköisyyksistä, että jonkinlainen ryhmittyneisyys pääsee muodostumaan tietoisen ajattelun tasolla sen perusteella, miten ajatukset ovat ”kirjautuneet” hermoverkkoihin ja minkälaiset signaloinnit (hermoverkkojen tai mielen tasolla) ovat kulloinkin olleet vaikuttamassa. Onhan ollut niinkin, että kaksi eri tönäisytapahtumaa eivät ole kohdanneet tietoisessa mielessä saman päivän aikana kertaakaan opiskeluvuosien aikana Ylievieskassa, vaan vasta myöhemmin kohdehenkilö on tullut ajatelleeksi, että ”ahaa, nämä kaksi tönäisytapahtumaa ovat tapahtuneet samalla Rautatienkatu-nimisellä kadulla, välissä ollen päiväsaikaankin vähäisellä käytöllä ollutta parkkipaikkaa”.
Jos niin valitsisi, voisi ottaa vakavammankin mietinnän alle sen, että Lappeenrannassa Rautatienkadun vastine olisi Ratakatu, jossa sattumoisin myös jo mainituksi tullut Jani Koskijärvi on asustellut (suoraan vastapäätä, kadun toisella puolella), mutta hänestä on kerrottavaksi parempikin erikoinen esimerkki. Vuonna 2018, jolloin häntä ei ollut tavannut suunnilleen kymmeneen vuoteen, hän saapuu Lappeenrannan keskustan suunnasta pyörällä kohdeyksilön kävellessä Sammonlahdessa kauppaanpäin (700 metrin päässä asunnolta) ja toistelee viidenkymmenen metrin aikana sanoja ystävä ja skitsofrenia lähes toistakymmentä kertaa (molempia), sijoittaen niitä näennäisen tolkullisten lauseiden osaksi kuin olisi saanut jonkinlaisen tehtävänannon toimia sillä tavoin. Hän oli pukenut selityksensä ideaan siitä, että kohdehenkilö olisi jotenkin mieleltään häiriintynyt, vaikka kohdehenkilö ei vain kertakaikkiaan halunnut tavata kyseistä henkilöä. Hän selitteli, miten ”hän on ystävä, joka aina kuuntelee” – vaikkei ole ollut missään yhteyksissä kymmeneen vuoteen – ja että ”hänen isälläänkin oli skitsofreniaa” – vaikkei kohdehenkilö ollut vielä ehtinyt sanoa juuri muuta kuin sen, ettei halua tavata taikka keskustella, joten ”mee pois”. Tämä oli hyvin erilainen kokemus kuin joskus aikoinaan, jolloin hän esitteli virittelemänsä auton kyvykkyyttä ja omia ajotaitojaan kohdehenkilön ollessa kyydissä taikka kun keskusteltiin innostuneesti tietoteknisistä asioista iltamyöhään taikka kokeiltiin kaikkia niitä demoja tai pelejä, joita kohdehenkilö oli saanut ulkomaisilta swapperituttaviltaan ja joita halusi tarjota ilmaiseksi muidenkin tuttaviensa käyttöön. Hyvin olivat monille kelvanneet, monia kertoja. Eräs mahdollinen selitys Jani Koskijärven reaktioita esiin yllyttävässä käytöksessä saattoi olla siinä, että kohdehenkilö oli toisessa kirjoituksessa maininnut kyseisestä henkilöstä muutaman seikan ja täten hän oli saattanut kokea tarvitsevansa muita ihmisiä varten vaikutelman, että hänestä kirjoittanut henkilö ei ole järkevästi ajatteleva tjs., minkä lähistölle ”ripotellut” ihmiset saattoivat kertoa ”silminnäkijöinä” muille ihmisille. Kyseinen kadunpätkä ei ole sellainen, missä kukaan oleilisi paikoillaan ollen, joten sekin lisäsi tilanteen epäilyttävyyden tunnetta. Koskijärvi itse oli jossain vaiheessa oppinut artikuloimaan huomattavasti rauhallisemmin ja huolitellummin kuin minkälaisena hänet oli tottunut muistamaan.
...
Tässä kirjoituksessa paljon mainitun toisen Janin, jonka sukulaisia Koskijärvikin nykyään on, sosiaalisen verkoston ytimeen kuuluvien ihmisten (rajautuen tässä vuoteen 2003 asti) käytöksessä on ollut enemmänkin juuri sellaista ihmeellistä, mistään syystä alkamatonta toimintaa, joka on tuntunut tapahtuman aikana ja sen jälkeen tapahtunutta miettiessä siltä, että tarkoitus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan aiheuttaa tunnepitoinen muistijälki. Maija, Janin tyttöystävä vuosituhannen vaihteen tienoilla, oli ollut mainitun ”murikka”-nimimerkkisen henkilön omakotitalon portailla tupakoimassa kohdeyksilön ja erään spaa-nimimerkkisen henkilön ollessa siinä lähellä, kunnes Maija alkoi ilman minkäänlaista pohjustavaa selitystä tai edeltävää, elekielessäkin ilmentynyttä kiihtyneisyyttä käydä motkottamaan kohdeyksilölle jostain asiasta, joka ei tuntunut hänestä mitenkään tutulta, joten tilanteen prosessointi mielessä kesti pidempään kuin huutamisen tasoa lähennellyt motkottava puhe. Vieressä ollut spaakaan ei kysyttäessä ilmaissut ymmärtävänsä, mistä oli ollut kyse, Maijan jo mentyä takaisin sisällä. Kyseessä siis jonkinlainen bileilta, mutta Maija ei ollut humalassa. Myöhempinä vuosina muita samaisena iltana tapahtuneita asioita, tuon motkottamistilanteen tapahtuneita, käytiin yrittämään pitää kohdeyksilön mielessä eli olisi tulkittavissa, että tuon motkottamisteon tarkoituksena oli toimia jonkinlaisena ajatusten kauttakulun reittinä (vrt. maamerkki, josta muut läheiset asiat tulevat mieleen).
On sinänsä täysin mahdollista, että kohdeyksilö ei ole ilmentänyt nuorena aikuisena sellaista ”ihmislaatua”, että hänen kyvykkyyksiensä varaan voisi laskea paljon, hänhän pukeutuikin jotenkin vähemmän kelpaavan hyväksyvän oloisesti kuten moni muukin keskivertoihminen, joka ostaisi vaatteensa vaikka Prismasta. Mutta olisiko se vuonna 1998 johtanut jopa siihen, että häntä olisi käyty halveksimaan niin paljon, että hänelle tarjoiltaisiin tahallaan (Lappeenrantalaisessa pikkupubissa, Kourulassa) kuranmakuista pizzaa vai oliko siinä kyseessä sen avustaminen, että Janin syntymäpäivään atribuoituva aprillipäivä ja siihen usein liitetty lausahdus ”aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle” yhdistyisi mielessä jollain uudella, vähemmän mielekkäällä tavalla? Tilanne oli alkanut siitä, että Jani oli kysellyt IRC:ssä, josko pizzaa syömään lähtijöitä olisi ja vain kohdehenkilö ilmoittautui mukaan. Sattumoisin kyseisessä pikkupubissa oli Adidaksen verkkareissa (kolmiraitaista verkkahousua ja samasta tuotesarjasta oleva takki) EKAMK:n opettaja juomassa oluttuoppiaan sen verran hutikassa, että oli tainnut aloittaa juomisensa jo iltapäivällä. Kohdehenkilö itse oli tuolloin opiskelemassa kyseisessä ammattikorkeakoulussa tietotekniikkaa, vaikkakin lopetti ne opiskelut kesken yhden vuoden jälkeen, palatakseen aiheeseen myöhemmällä iällä paremmin valmistautuneena.
Tyypillisempää, varsin poikkeuksetta, kuin suoranainen töykeily on ollut rennon kaverillinen suhtautuminen, mitä tulee amisaikoihin ja niiden jälkeisiin viiteen kuuteen vuoteen eli suunnilleen vuosien 1992 – 2002 välinen aika, mutta mukaan on päätynyt lukuisa määrä sellaisia tilanteita, jotka joko sellaisenaan tuntuvat olevan tarkoitettu auttamaan Janin pysyttäytymistä mielessä assosiaatioreittien lisäämällä tai sitten vasta myöhemmin on luotu sellainen tilanne, joka kytkee aiemman Janiin liittymättömän tilanteen yhteen Janin tekemisten kanssa. Eräs varhaisimmista ennalta harjoitelluista tilanteista, jota varten olisi ennalta mietitty keskusteludialogin kulkua ja jonkin lausumisen aiheuttavia triggereitä, saattaisi olla se hetki, jolloin kohdehenkilö oli kahden muun amisluokkalaisen kanssa (Arto ja Jaakko) Olteri-baarissa, siihen tullen paikalle Mikko, joka alkoi ottaa muita juomisen määrässä kiinni.
Arto: ”Mikkohan juo nopsasti”
Mikko: ”mie oon harjoitellu”
”nii.. kahta, mut kokeileha kolmea”, Markon tekee mieli todeta virnistäen.
[naurunremakkaa]
Arto: ”Markohan heitti vitsin”
Jaakko: ”nii, kerrakii”
On varmaankin spekuloitu, että toteamukseen ”on harjoitellut” reagointi aiheuttaisi suurella varmuudella sen, että Marko sanoo jotain sellaista piruilevaa ja harjoittelemiseen liittyvää, jossa tullaan viitanneeksi siihen, mitä juuri nyt ollaan tekemässä (Mikko on juomassa toista tuoppiaan) ja minkälaisia erilaisia kuvitteellisia harjoittelemisia kyseisessä tilanteessa voisi keksiä sanottavan, joten Marko tulee löytäneeksi vain yhdenlaisen sellaisen eli määrän lisäämisen. Tämähän assosioituisi siihen, kuinka Janilla oli ollut tapana lausahdella sekä IRC:ssä, että IRL tiettyjä toteamuksia kuten ”nii kerta”, joka tarkoitti suunnilleen samaa kuin sanoisi ”nii, ettäs tiedät” tai ”nii, näin se nyt vaan on”. Jaakko pääsi tuossa keskusteludialogissa päättämään tilanteen toteamalla suunnilleen samanlaista kuin Janilla on siis on ollut tapana sanoa, mutta kuitenkin varsin erilaisessa merkityksessä. Kukaan näistä kolmesta ei kohdehenkilön tietääkseen ole ollut samaa kaveripiiriä Janin kanssa, vaikka kaikki heistä jossain vaiheessa ovatkin opiskelleet tietotekniikkaa ammattioppilaitoksessa. Mikon muihin bravuureihin sisältyy Toto-artistin musiikin soittaminen autossaan, totomyynnin ollessa oltua jotain, mitä Jani ja kohdeyksilö tekivät tuolloin pari kertaa kuussa työkseen Lappeenrannan raviradan totohallin myyntipäätteillä.
Jos haetaan vielä lisää esimerkkejä selkeästi loogisesti järjettömistä teoista, joissa on samankaltaista teennäistä kiihkoilua kuin mainitun Maijan huutamiseen yltäneissä motkotteluissa, on vuodelta 1995 löydettävissä tilanne, missä Jari Kopra juttelee ensin rennosti kohdeyksilön kanssa heidän tavattuaan Billy the Kid -baarissa, mutta tekeekin yhtäkkiä jotain niin ihmeellistä, että läimäisee oluttuopin kohdeyksilön kädestä siten, että osuman voima suuntautuu suoraan ylhäältä alaspäin ja tuoppi paiskautuu kohti lattiaa. Hän huudahti samalla jotain, mikä ilmensi ympäristön ihmisille jonkinlaista ärsyyntymistä keskustelukumppaniin, vaikkei mitään syytä sellaiseen ollutkaan, sillä ensin oli keskusteltu niitä näitä, sitten tuli hetki hiljaista ja sitten se ihmeellinen läimäytys, joka sai kädessä olleen tuopin syöksymään kohti lattiaa. Rikkoutuneen lasin ääntä, kääntyviä katseita. Paria päivää myöhemmin, kun käy pyörähtämässä hänen vuokralla olleessa rivitaloasunnossaan, hän ei edes yritä löytää syytä teolleen, vaikka hänen tyttöystävänsäkin koetti saada tietoa hänestä irti. Tämä saattoi olla niitä tapauksia,missä tiedettiin minkälaista kaavoitusta Lappeenrannassa on tehty ja oli ajateltu, että tuo muisto kantautuisi niihin aikoihin asti, jolloin kyseistä baaria ei enää olisi, koska kyseistä rakennustakaan ei enää olisi, vaan sen tilalla olisi aivan erilainen rakennus. Kohdeyksilön sukulaiset ovat sattumoisin asettuneet asumaan kyseiseen uuteen rakennukseen.
...
Jos ihmisten sana-assosiaatioilla kikkailut jaottelisi siten, että on niitä ihmisiä, jotka voivat täysin omasta vapaasta tahdostaan tehdä valintaa sen suhteen, minkälaisia pysyviä vaikutuksia niillä on kuten kohdeyksilön enon nimetessä vaimonsa kanssa lapsensa siten, että niiden alkukirjaimissa on pelkkiä samoja kirjaimia kuin sanassa vesi (ve, si, es), eikä sillä ole tarkoitus vaikuttaa muiden ihmisten ajatteluun mitenkään erityisesti; niitä ihmisiä, jotka pitävät jotenkin veikeänä aiheuttaa muille ihmisille pysyväluonteisia vaikutuksia, heiltä lupaa kysymättä ja yhdessä laajahkon ihmisjoukon kanssa toteutusta pohtien; sekä niitä ihmisiä, jotka ovat jotenkin pakotettu toimimaan välineenä, joka aiheuttaa jollekin toiselle ihmiselle suht väkisin pitkäaikaisvaikutteisia assosiaatioita, mikäköhän tällöin olisi ollut M. Pöntisen asema, hänen kutsuessaan kohdeyksilön käymään uudelle asunnollaan Leipurinkadulla vuoden 2007 tietämillä syömään synttärikakkua? Leipominenhan on jotain joka assosioituu tuon kadunnimen lisäksi Janin aiempaan asuinsijaan Leivonkadulla, kaverin ”ihan sattumalta” Kotkan Meripäivillä Leivo-sukunimisen nuoren naisen tapaamiseen, ikiajat Fazerin leipomossa työskennelleeseen Minnaan kohdeyksilön isovanhempien naapurissa ym. Mainittu Leivo-niminen nainen on ollut sen verran ihastuttava kaikkien muidenkin hänet tavannoiden mielestä, ettei ole mikään ihme, että kaveri ei ole voinut laskea hänestä irti, kun heidät on jollain verukkeella kohtautettu. Täten jälleen vielä yksi leipomiseen assosioituva seikka, joka liittyi jotenkin olennaisesti kohdehenkilön elämään, alkoi tuntua liiallisuuksiin menevältä, eikä mahtunut todennäköisyyksien puitteisiin. M. Pöntinen oli tullut hyväksi tutuksi varusmiespalvelun aikana tavatun A. Pöntisen veljenä. Jos haetaan vielä lisää esimerkkejä selkeästi loogisesti järjettömistä teoista , joissa on samankaltaista teennäistä kiihkoilua kuin mainitun Maijan huutamiseen yltäneissä motkotteluissa, on vuodelta 1995 löydettävissä tilanne, missä Jari Kopra juttelee ensin rennosti kohdeyksilön kanssa heidän tavattuaan Billy the Kid -baarissa, mutta tekeekin yhtäkkiä jotain niin ihmeellistä, että läimäisee oluttuopin kohdeyksilön kädestä siten, että osuman voima suuntautuu suoraan ylhäältä alaspäin ja tuoppi paiskautuu kohti lattiaa. Pikanttia on myös se, että Leivo-nimisen nuoren naisen ja kohdeyksilön kaverin etunimistä saadaan noina vuosina paljon radiosoitossa olleen Taikapeilin toisen esittäjän nimi (Nina Tapio).
On ounasteltavissa, että monien keinotekoisten assosiaatioiden tuottamisen idean takana on esim. se hypoteesi, että ihminen oliona ei pystyisi pitämään mielessään mukana kaikkea elämänsä aikana muistamaansa ja kokemaansa, joten mm. assosiaatioilla tapahtumia klusteroiden ja yhdistellen, saataisiin varmisteltua, että kohdeyksilön elimistön energia- ja muut varannot riittävät ylläpitämään ainakin tiettyjen muistojen säilyvyyttä, eivätkä ne täten tulisi niin helposti karsituksi pois esim. sellaisissa tilanteissa, joissa kohdeyksilön elimistö ja aivot ovat erityisen stressaantuneet ja ravintoaineista syntetisoiduista tai suoraan saaduista aineista puutteiset. Kohdeyksilöhän on kokenut paljon sellaista häirintää, jonka aikana ajattelu on tuntunut turruteltu, mutta silti tiettyjä mietteitä on pyritty vihjein ja ennalta pohjustellusti pitämään aktiivisemmassa ajattelussa mukana.
...
Jostain syystä häiritsemään pyrkivät tahot ovat saaneet käyttöönsä kaikenlaista sellaista, vulgaaristi sanottuna, nussimiseen liittyväistä, jota he yrittänevät saada kohdeyksilön oletushermoverkon osaksi ja joka lisäksi liittyisi jotenkin siihen neljän ”koplaan” (Anssi, Jani, Tuomo ja Teemu), jotka toisensa suoraan tai yhden henkilön kautta tuntevat, mutta kuten sanottua, perusteet, aikomukset ja osanottajat eivät välttämättä ole olleet kaikkina vuosina samoja, joten erillisistä tapahtumista ei aina ole helppo takaisinmallintaa sitä, kuka mahdollisesti täysin tuntematon teki päätöksiä mihinkäkin häirintään ryhtymisestä. Onhan ollut tyypillistä, että häiritsemään pyrkivät käyttävät ns. proxy-ihmisiä vaikuttamisen välineinä ja joista monet ovat sillä tapaa sosioekonomisesti huonossa asemassa, ettei heillä ole ns. varaa kieltäytyä, vaikka on häirinnällä vaikuttamaan osallistujia ollut myös Lappeenrannan kaupunginvaltuutetuissakin ja kaupungintalolla työskentelevissä.
Näitä vulgaareja nussimiseen liittyviä tapahtumia ym. ovat olleet:
Janin kanssa lukuisia kertoja pelailtu Bip-lentokonepeli (kaksinpeli kahdella joystickillä, 2-ulotteiset grafiikat),
Janin kanssa kahden tai muiden ihmisten kanssa pelailtu Worms-ammuskelupeli,
Teemun reikäiset donitsit (franchising-periaatteella toimivan Arnolds-leipomoketjun Lappeenrannan leipomon toimitusjohtaja),
Anssi Kipon yläasteen 8. luokan liikuntatunnilla kahden kesken pukukopissa lausahtama ”sie voitkin ottaa nuo pienemmät munasuojat” ennen luistimitse jääkiekkoa menemään pelaamista,
Janilla illanvietoissa tavatun SannaK:n kanssa muhinoinnit Janin sohvalla kaikkien nähden, [1]
itsetehdyn äänikortin laitto Anssi Kipon laitteistoon ilman mitään turvatarkistuksia tai varmisteluja Kipon ollessa kirkolla äänitys- ja miksaustöissä,
kohdehenkilön erheellisesti veden kaataminen auton öljynlaittoaukkoon poistuessaan toisista Janin pippaloista (vähemmin tiedossa se, että Teemu oli katsellut ja odotellut vieressä, kun kohdehenkilö kaataa erheellisesti vettä öljyaukkoon, minkä jälkeen mennään samaan aikaan takaisin Janin pippaloihin sisälle ja jonne tullessa hän laukoo ulvahtavasti nauraen muiden kuultavaksi, mitä oli päässyt tapahtumaan),
Anssi Kiposta 90-luvulla otettu valokuva hänen leikittelevästä kuikuilustaan roskiksen takaa resupartaisena ja hiukset rähjäisenä,
Tuomon ”älä opeta isääsi nussimaan”-lausahdus ym. paljon näitä törkyisämmät esimerkit.
Yksinkertaisimmillaan näistä tietämisen tunnistaa siitä, että Internetin käyttöä on mm. vuonna 2017 ja 2018 keskeytelty sadoittain juuri sellaisissa kohdin, joita edeltävästi on lämppäilty ajatuksia aiempiin tapahtumiin liittyen, joissa ilmenee jotain sellaista, joka on jollain tavoin läsnä tietokoneen ruudulla sillä hetkellä, kun häirintää esiintyy tai hetkeä myöhemmin, kun ongelmaa käy selvittelemään + lisäksi häirinnän ja ongelman selvittelyn jälkeen tapahtuu vielä jotain sellaista, joka kytkee aiemmat muistot ja tapahtuneen häirinnän johonkin näennäisesti niihin liittymättömään, mutta jotenkin väkisin tilanteessa erottuvasti mukaan olevaan asiaan. Tätä hienoisempaa (tai raadollisempaa) häirintää on kuvailtu muissa kirjoituksissa.
Sitä tarina ei selitä, miksihän eräs tässäkin kirjoituksessa mainittu on rickrolling-tyyliin laittanut muun IRC-viestintänsä sekaan (90-luvun puolivälin paikkeilla ja ilmeisesti vain tietyllä IRC-kanavalla) kymmeninä eri kertoina linkkejä, jotka päädyttävät sellaisten kuvien äärelle, jotka esittävät murjoutunutta ihmistä kuten junan alle jäänyttä, kehon ollessa kenties aivan pirstaleina ja aivot haljenneesta pääkallosta näkyen, mutta edes sellaisista hetkistä muistuttavuus ei ole päätynyt myöhempinä vuosina häiritsevien keinoksi.
...
Parinkymmenen vuoden ajalliselle matkalle mahtuu monenlaisia syitä ja kenties houkutuksia luovuttaa tietoa toisesta ihmisestä ja onkin tilastollisesti mielenkiintoista, kuinka tiettyihin henkilöihin liittyvistä tapahtumista ym. seikoista on päässyt muiden ihmisten tiedettäväksi valtavat määrät yksityiskohtaista tietoa, toisten ihmisten kohdalla muiden ihmisten tiedettäväksi ollen päätynyt vain karkeaa, epäsuorasti pääteltävissä olevaa tietämystä kuten missä talossa joku on asunut suurimman osaa lapsuusaikaansa. Jos jonkinlaista TopTen-listaa pidettäisiin, niin esim. kohdeyksilön ollessa monen muun kanssa Anssi Kipon studion leppoistustilossa juomassa alkoholia vuoden 2003 paikkeilla, Teemun kohdeyksilön ylle puoliväkisin laittamassa ”karhutaljassa”, mitä hän itse usein yllään piti, on myöhempinä vuosina haluttu nähdä käyttökelpoista vertailukohtaa johonkin kohdehenkilön kulloinkin monitorinsa ruudulla havaitsemaan (tässäkin kohdin tarkoitetaan viitata myös tietoturvaongelmaan).
Siitä ovat monet koettaneet vääntää jotain assosiaation tapaista, että erästä ala-asteekaveria kutsuttiin laajalti ”madoksi”, millä oli kai jonkinlainen yhteys Sleepy Sleepersin ”Mato” Valtoseen, mutta niinkin houkutteleva esimerkki kuin majan rakentaminen kuusen juurelle ja kohdehenkilön jääminen sinne odottelemaan, suklaalevyä syöden, että kaveri tulee kotontaan käymästä takaisin, ei ole saanut minkäänlaista vihjailua osakseen. Toisaalta, joidenkin ajallisesti rajattujen tapahtumien puitteissa on voinut tapahtua monenkinlaista erikoista, mutta joista vain muutama on vaikuttanut päässeen laajemmalti muiden kuin paikalla olleiden tiedettäväksi, mikä voi tarkoittaa, että tietämyksen osoittamista pihtaillaan tai sitten tietoa jaellut on vain päättänyt olla kertomatta kaikkea kerralla. Esim. Janin kanssa varhaisteininä työleirillä olemisesta on muiden tietoon päätynyt pitkään jahkailtu teltan ryhmänimi ”Red One”, mutta siitä ei ole ollut vähäisintäkään vihjettä, että muut ihmiset tietäisivät samaiselle työleirille tulleen, nuotiotulen ja lettujen paistamisen äärelle, kännissä olleet Sami ja Vikke, jotka olivat selittämättömästä syystä päätyneet kyseiselle saarelle perämoottoroidulla soutuveneellä. Sami ja Vikke olivat olleet samoilla luokilla ala-asteella, sekä asuneet läheisissä kerrostaloissa. Tosin, nythän kohdeyksilö tuli itse tuoneeksi tiedettäväksi jotain, mitä muiden ei pitänyt tietää.
Joidenkin menneiden tapahtumien voi ounastella olevan monen tiedossa, mutta joista on jäänyt enempään käyttöön vain jonkinlainen tuntuma tai käsitys siitä, minkälainen kohdehenkilö onkaan jollakin varhaisemmalla iällä ollut. Esim. ala-asteella kohdeyksilö valittiin aina koulun jalkapallojoukkueisiin taistelemaan Lappeenrannan mestaruudesta, mutta hän ei ollut kovin malttava pelaamaan pelkkänä puolustajana, vaan oli, hiukan liioiteltuna,”jokaisen potkaistun pallon perässä”. Antoiko moinen kenties viitteitä jonkinlaisista tilanteiden tai itsensä hahmottamiseen liittyvistä ongelmista? Entä miten hänelle uskottelemisesta saattoi päätellä siitä, että hän ei halunnut pitkään aikaan käyttää hissiä sen jälkeen, kun luokkakaveri oli yllättäen painanut kesken hissin ylöspäin suuntautuneen liikeen stop-painiketta ja ounastellut ääneen, että ”nytkö se hissi putoaa”? Lieköhän kohdeyksilön äidin leikkaamalla söpöllä polkkatukalla ollut jotain vaikutusta siihen, että hänen Koho-merkkinen jääkiekkomailansa löytyy kaulastaan rikki polkaistuna ulkopukukopista? Saikohan joku idean näkemykseen MBD:stä (tarkkaavaisuushäiriön edeltäjä diagnoosinimikkeiden kehityksessä), hänen koettuaan mahdottomaksi jaksaa kiinnostua katsomaan alkua pidemmällä elokuvaa, joka oli jouduttu aloittamaan kahteen eri kertaan alusta (ensin luokkakaveri Mikan kanssa kahden, sitten hänen isänsä tuli siihen olohuoneeseen myös ja hetkeä myöhemmin myös hänen äitinsä). Olikohan sillä kauaskantoisia vaikutuksia ajattelun laatuun vaikkapa ruokanirsoilun näkökulmasta, että luokkakaveri Viken isä antoi maistiaiseksi kalanmaksaöljyä, minkä jälkeen kohdeyksilö ei syönyt sellaista ainakaan vuosiin, vaikka se olisi ollut hyödyksi rasvahappojen saamisen vuoksi?
...
Sellaisiakin tapauksia on ollut, että kohdeyksilö on joutunut miettimään, voiko hän kaikilta osin luottaa äitiinsäkään, mikä on pahimillaan saattanut palauttaa mietteet esim. 80-luvulle, jolloin hänen äitinsä tuli maininneeksi ikävältä tuntuneen naureskelun kera muille sukulaisille, kuinka kohdeyksilö oli luullut, ettei pääse huoneestaan pois, koska huoneen ja vaatekaapin oven kahvat olivat takertuneet toisiinsa kiinni, mikä on sittemmin päässyt monen täysin ulkopuolisen tietoon.
Vuoden 1994 paikkeilla hän oli jostain syystä tuonut töistä tullessaan vanhan ja painavan kirjoituskoneen, vieden sen sinne samaan syrjäiseen alakerrasta vielä yhtä kerrosta alempaan huoneeseen, missä ei sen lisäksi olisi paljon muuta kuin hänen miesystävänsä metsästyshaulikko toisessa kaapissa. Muut ihmiset ovat sitten myöhemmin vihjanneet haulikossa ja kirjoituskoneessa olevan yhtenäisinä piirteinä liipaisevuuden aiheuttama tarkkaan kohdistuva läimäytys, joka tuottaa jonkinlaisen vasteen (aseesta lähtee ammus, kirjoituskone tuottaa kirjainmerkin).
Pääsipä niinkin käymään, että hän peruutti töihin lähtiessään ja kohdeyksilöä siinä samalla koululle viedäkseen (amisaikoihin, vuonna 1994), metrin pituisen leikkiauton päälle, vaikka se kaikkine värikkyyksineen erottui omakotitalon pihan lumesta kaiken sen kymmenen metrin päähän puhtaana olleen auton takaikkunan läpi ja mistä sitten seurasi opettajalle sellaista selittelyä lumen luomisesta ym., ettei sitä kukaan uskonut. Opettaja ja muut luokkalaiset pitivät selitystä yhtä uskomattomana kuin sitä toista selitystä, että linja-autosta puhkesi rengas ja matkustajat joutuivat odottamaan vaihtoautoa, vaikka sekin oli aivan totta.