Menestyneenkin näyttelijän voi olla vaikea rakennella osallistumistaan tuotannoista sellaista, että niiden kautta saisi kerrottua tai muuten ilmaistua kaiken sen, minkä kokee tärkeäksi ilmaista, sillä on kaikenlaista näyttelijöiden valintaa, ohjaajien mieltymyksiä, tuottajien vaatimuksia ym., mitkä etäännyttävät mahdollisuuksista vaikuttaa lopullisiin teoksiin ja käsikirjoituksiin, joten vaihtoehtoina saattanevat olla lähinnä riittävän menestyneeksi tuleminen, jotta voi ilmaista mietteitään muiden julkaisukanavien kautta ja pitäytyminen pienemmän budjetin tuotannoissa. Tosin, jotain sanomaan pääseminen ei tunnetusti takaa sitä, että sanotulla olisi vaikuttavuutta tai edes moniin ihmisiin ulottuvuutta.

Erityisen hyvin tunnetuksi ja menestyneeksi tulleen näyttelijän ongelmaksi saattaisi muodostua sekin, että ihmiset ovat paljolti sellaiseen totutettuja, ettei hän voi ryhtyä ikään kuin huonommaksi osallistumalla tuotantoihin, joiden tuotantoa harjoittelevuus ilmenee monilla budjetoinnin osa-alueella kuten lavasteissa, ääniefekteissä, repliikkien nasevuudessa, valaistuksen hallinnassa ym. Kaikkihan eivät voi olla Al Sapienzoja, jolla on vuoden 2021 osalta post-production -vaiheessa 5 elokuvaa, julkaisemattomana 2 elokuvaa ja 2 tulevaa elokuvaa pre-production -vaiheeessa. Edellisenäkin vuonna hän on näytellyt 5:ssä elokuvassa ja 2:ssa tv-sarjassa.

Näyttelijän omaa päätöksentekoa rajoittaa myös se kummallisuus, että elokuvien aiheet ovat kovin usein kuin sopimuksenvaraisesti esim. murhiin, kokaiiniin, psykopaattisuuteen ja vankilasta vapautumiseen liittyväisiä. Ikään kuin jokin elokuvamaailman ulkopuolinen taho rajoittaisi päätösvallallaan sitä, mistä aiheista voidaan tehdä elokuvia ja mitä näiden aiheiden ja tapahtumien käsittelyn yhteydessä voidaan katsojille tulla opettaneeksi. Jos Suomessakin tehdään elokuva, jossa miljöö on useissa kohtauksissa mielisairaala, ei siinä varmastikaan koetella diagnoosikriteerien kelpoisuutta, vaan siinä on henkilöhahmoja, joilla on jokin nimetty sairaus ja sitten muiden pitää vain jotenkin elää näiden henkilöhahmojen kanssa. Henkilöhahmojen taustoja ja syy-seurauksia voidaan tutkia vaikka rikoskomisarion otteella, mutta lääketieteellisiä paradigmoja ei käydä kyseenalaistamaan

Yhdysvaltalaiset tv-sarjat (komedia, toiminta ja draama) ovat päätyneet tummaihoisten hyväksynnän ilmaisemisessa loputtomalta tuntuvaan ylikorostamiseen, mikä aiheuttaa tuotannollisten päätösten tuntumisen tv-sarjojen fiktiivisen kerroksen läpi ja mikä ei voi toimia pelkästään totuttavana. Täten on runsaasti esim. sellaisen korostamista, kuinka voitiin jo vuosikymmeniä sitten olla ystäviä tummaihoisen kanssa; kuinka tummaihoinen ottaa heti esittelyssään tilanteet hallintaan; kuinka hyvin vaatetus sopii hänen ylleen; kuinka tummaihoinenkin voi olla samanlainen hössä kuin vaaleaihoisempi; kuinka tummaihoisia on paljon päättävässä ja komentavassa asemassa; kuinka helppoa on valita flirttikumppaniksi tummaihoinen, vaikka muitakin on ns. tarjolla; kuinka tummaihoinen voi olla suht kamalan näköinen ja silti hyväksyttävä; kuinka tummaihoisellakin voi olla monenlaisia tuntemuksia ja mietteitä; kuinka tummaihoinen voi olla kaikkien tuntema hyvä tyyppi; kuinka yhdellä tummaihoisella saadaan useita ihonväriltään eri tavoin vaaleampia sopimaan hetkeen ja tilaan paremmin ym.

Katselijoiden olisikin kai tarkoitus unohtaa, ketä näyttelijät ovat, mitä he edustavat, kuka heidän toimintaansa näyttelijänä ohjaa ja miksi elokuvasta tai tv-sarjasta on tullut juuri sellainen kuin siitä on tullut eli olla ihan vaan vaikutteiden passiivisina vastaanottajina sillä tapaa kuin se on kaavoitettu jossain projektisuunnitelmassa?