Selkeys, yhteentoimivuus, clutter-free ja vääränlaisten yhdistelmien poissaolevuus ovat sitä, mitä ihmiset pohjimmiltaan visuaalisesti havaittavaksi tulevilta ja ajatuksia herätteleviltä asioilta toivoisivat, mutta esim. lehdistö ja lehdistöä hyödyntävät tahot eivät päästä ihmisiä helpolla. Elinympäristöstä voisi monissa paikoin sanoa paljolti samaa. Ajoitetut muistiinjäävyydet ja moniassosiaatioita aiheuttavuudet voivat turmella ajattelua joiltain osin jo kertalaakista, mutta MSM:n (main street median) pyrkiessä ylläpitämään vaikutelmaa jonkinlaisesta todellisuudesta ja julkisuudesta, ovat lisärasitteena pakonomaisesti käytetty semanttiseen yhteentoimivuuteen pyrkivyys, aiemmin julkaistuun viitattavuus, vakioasioiden käyttö ja myös monesta asiasta mainitsematta oleminen.

Tekoälyavusteinen tilannelavastus, otsikointi, assosiaatiovarmistelu ym. ovat johtaneet siihenkin, ettei ns. tavallinen ihminen pysty enää selittämään itselleen, mistä muodostuu hänen suhtautumisensa esim. keltaiseen väriin ja miksi suhtautuminen sen esiintyvyyteen on erilaisissa tilanteissa erilainen. AI-asiantuntijat ja kognitiotieteilijät ovat varmastikin olleet konsultoitavien joukossa, kun filosofin uraansa päättämässä ollutta haasteltiin hänen keltaisessa leoparditakissaan ja haastattelija hiplasi kiehnäävästi reittään sormineen (minuutin kestoisesti). Keltaisuus eri muodoissaan 2020-luvulle saavuttaessa on tullut suorastaan tyrkylle, vaikka "ennen" esim. vaatteissa sen käyttöä vältettiin. Tällä voi olla vaikutuksensa niihinkin tahoihin, jotka ovat aikoinaan valinneet käyttöönsä tietynlaisen keltaisen värin, jota ovat riittävän hillitysti vuosikymmeniä käyttäneet kuten Seura-lehti on tehnyt.

Lehtien toimituksissa on saatettu ehkä vähän pohtiakin sitä, miten eri tavoin mielenterveysongelmaiset kestävät heidän omat tai muiden sanalliset ja kuvalliset kikkailut, mutta varmaankin aina näiden keskusteluiden lopulla päädytty olla huomioimatta sellaista erityisesti. Aina kaiken huomioitavan ei tarvitse olla siinä (verkko)lehdessä, jota ihmiset selailevat, vaan sekin riittää moneen tarkoitukseen, että lukijan voi olettaa nähneen jotain jossain toisaalla (tosielämässä, uutislähetyksissä, Facebookissa tjm.).

Jonkun olisi syytä tehdä tutkimusprosessia noudattaen selvitys siitä, pystyvätkö ihmiset pitämään mielessään erillään esim. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmia, vaikka tapahtumapaikkojen välillä on matkaetäisyyttä 270 km ja tapahtuma-ajassa on eroa lähes vuoden verran? Kauhajoen koulusurmien vuosipäivän kohdalla on useampanakin vuotena uutisoitu Breivik-surmaajan teoista, minkä voisi joiltain osin olettaa ryppäytyvän ihmisten mielissä yhteen Suomessa tapahtuneisiin koulusurmiin liittyvien mielteiden ja mietteiden kanssa. Tällaisen voisi olettaa olevan media-alalla työskentelevien hyvin tiedostamaa ihmisajattelun ilmiöisyyttä. Vaihtoehtoisesti Kauhajoki olisi se, jossa Breivik-uutisoinnin aikoihin tapahtuu jotain uutisoitavaa, kuten onkin tapahtunut.

Tottuneesti meta-ajattelemista harrastavat ja vaikkapa opiskelijat, joilla on meneillään paljon erilaista ajateltavaa, saattanevat olla eräitä, jotka tunnistavat herkähkösti, kuinka ajattelua turhanpäiväisesti stimuloivuus poisorientoi jostain eli vaikka he eivät varsinaisesti sekaantuisi ajatuksissaan sellaisen vuoksi, eikä heidän mielensä "ylikuormitu" samankaltaisuuksien havainnoinnista, he tunnistavat olosuhteissa tai tilanteessa jotain vääränlaisesti vaikuttavuutta. Media, kuten ilkeämieliset ihmisetkin, saattaisivat yrittää kääntää tietynlaisen turhanpäiväisesti mieltä stimuloivuuden esim. neurologisesti ongelmallisten ihmisten vaikeudeksi toimia maailmassa ja antaa ymmärtää, että heidän ongelmansa tulisi esille jo siinä vaiheessa, missä jotain joiltain osin samankaltaista, mutta kuitenkin erilaista esiintyy samoihin aikoihin ja että tällaisen "kestäminen" on muille ihmisille aivan normaalia. Todellisuudessa kyse olisi paljon hienoisemman seuraamuksen tajuamisesta. Erikseen sitten sen tajuamiset, että jotain samankaltaisuuksia pyritään erilaisin tehostinkeinoin runnomaan yksilöiden mielessä yhteen siinä tavoitteessa, että niiden välille muodostuisi pysyväluontoisia yhteyksiä hermoverkkojen tasolla. Meta-ajattelijat saattavat ymmärtää hyvinkin tarkkaan milloin tällainen riski on olemassa, eikä kaikenlaisten tällaisten yhdistelmien tekemistä koeta suotavaksi.

Poisorientoituminen ei myöskään mitenkään välttämättä ole vain yksittäisten asioiden hetken aikaa ilmenemisiin perustuvaa vaikutusta, vaan monenlaista poisorientoitumista aiheuttavuutta on pitkin viikkoa useissa eri päivittäisjulkaisuissa, joten siinäkin mielessä ongelman luonnehtiminen sellaiseksi, että sen kokevat ongelmaksi vain ne, jotka häiriintyvät yksittäisten asioiden ilmenemisestä, on varsin pöyhkeää. Olisi myös osoitettavissa tapauksia, tilanteita ja henkilöitä, joihin liittyen tehdään erityisjärjestelyjä, jotta jokin tuntuisi joillekin erityisemmältä kuin muille.

Rikostutkija ei asettele kahden eri rikoksen aineistoa samalle kiinnitystaululle, eikä teini laittele mitä tahansa postereita seinilleen, vaikka on monesta asiasta kiinnostunut, eivätkä naiset suotta ole aikoinaan olleet dominavassa asemassa sen tajuamisessa, että muutokset sisustamisessa, omassa olemuksessa ja äänilähteiden hienosäätämisessä vaikuttavat merkittävästi ihmisenä muuttumisena mahdollisuuteen ja päivittäiseen kokemukseen elämän- ja ajattelunlaadusta. Elokuvassa Equilibrium kelpasi aivan hyvin hätävalheeksi työpöydän äärellä olemiselle, että oli vain optimoimassa työpöydän esineiden järjestystä uudelleen, jotta voisi olisi tehokkaampi työntekijä. Jokainen pikkuseikka siis vaikuttaa ajatteluun (ja tuntemuksiin), minkä voi huomata, jos antaa itselleen tällaisen mahdollisuuden.

Työssä oppimisessa oppimisen annosteleminen olisi pidemmän päälle tehokkaampaa työntekijän kouluttamista ja hänen työssään viihtymisen mahdollisuuksien parantamista kuin se, että vaaditaan tekemään jotain työtuntimäärien saavuttamiseksi. Harkitsevaisesti työntekijäänsä kouluttava työnantaja voi antaa mahdollisuuden leikata työpäiviä lyhyeen, jos se tuntuu opitun sisäistämisen kannalta paremmalta, mutta kaduilla ja muualla "tuolla ulkona", urbaanissa ympäristössä tällaista ei ongelmallistuvammassa lisääntyvässä määrin tarjota, vaan pikemminkin opetetaan ihmiset kokemaan kaikenlaiset vääränlaisuudet, poikkeavuudet, keskeneräisyydet ja suorastaan häiritsevyydet jonakin sellaisena, "jota vain on ja se on nyt vaan siedettävä".

Ihmisille, joilla ei erityisemmin ole ajattelussaan sellaista, jota eivät haluaisi kadottaa hetkeksi tai kokonaan ja jotka eivät ole erityisemmin moksiskaan siitä, jos jokin saa aikaan sen, että päätyy ajattelemaan asian A sijaan asiaa B, ei kait ole suuremmin väliksi, vaikka jotain ennen niin vääränlaisesti esillä olevaa tulisikin jatkuvasti ja joka päivä nähdyksi? Tämä voi selittyä sitenkin, että nämä ihmiset eläisivät siinä mielessä suljetussa järjestelmässä, että siinä olevat asiat ovat heille jo tutuiksi tulleita, eivätkä he ole mitenkään kiinnostuneita toimimaan päättäjinä siitä, minkälaista asuinkaupungissaan pitäisi olla, joten hätkähdyttäväkään poikkeama siinä minkälaista on, ei saa heidän tuntemustaan tavallisen tylsästä itsestään muuttumaan suuresti ja se taasen saa heidät kokemaan, että asiathan ovat ihan ok. Eräänlaista itsekkyyttä sekin. Pikanttina kokeiluna tällaisten ihmisten "vakaumuksen" horjuttamiselle on ollut soitella "iltasoittoa" keskikaupungilla (Lappeenranta), minkä siedettävyyden vaikeus on ilmennyt esim. siinä, että baarin terassilla istuneet saattoivat huomioida lähellä olevien vetävän hiukan syvempään henkeä ärsyttävyyden sietämisen alkamisen merkiksi ja puheensorinat eri puolin tyrehtyivät siksi aikaa, että tulisi taas vähän hiljaisempaa, että voisi puhua selkeämmin kuultavasti. Seuraavana päivänä paikallislehden tekstaripalstalla kiitellään (ilman sarkasmia) sitä, miten ihanaa oli, kun taas saattoi kuulla iltasoittoa laajalle kuuluvista ämyreistä ja kysellään siinä samalla retorisesti, josko sellaista saisi laajennettua muuallakin puolen kaupunkia. Kirkonkelloillahan on ihmisten sietokykyä koeteltu esim. Lappeenrannassa jo kymmeniä vuosia. Juhannusviikonlopun sunnuntaina jollain kirkonkelloista vastaavilta taisivat olla irronneet viimeisetkin mutterit päästä, sillä kirkonkelloja soiteltiin ennätysmäärä eli lähes 20 krt saman päivän aikana, vaikka kyse oli tyypillisesti sellaisesta ajankohdasta, jolloin ihmiset ovat tottuneet, että kaupungissa on monin paikoin erittäin hiljaista.

Monilla eri aloilla arvostetaan esteettisyyttä, oli se sitten visuaalista tai muunlaista, joten ovatko ihmiset menettäneet tai surkastuttaneet jotain kyvykkyyttänsä vai ovatko he vain jollain tapaa luovuttaneet? Ketkä voittivat? Ainakin kait ne, jotka pyrkivät vahvistamaan jonkin asenteen tai ilmiön leviämistä erilaisella viestinnällä, joka ei välttämättä ole ns. suoraviivaista, vaan esim. taideteoksiin "kätkettyä". Nykyäänhän on kovin tavanomaista tehdä taideteoksista moniassosiaatioisia eli ensin tulee mieleen jotain, joka kehittyy lisähuomioiden kautta muiksi ajatuksiksi, kunnes myöhemmin ajattelun ituja ilmaantuu lisää, mahdollisesti jonkin muun ajattelua väkisin stimuloivan avittamana ja sitten vielä vähän myöhemmin, ajattelun "jäähdyttyä", mieleen pyrkii vielä jotain ajateltavaa, johon tämä taideteos päätyy helposti mukaan, vaikkei ole fyysisesti sitä lähimainkaan. Monitulkintaisuudesta ja -assosiaatioisuudesta seuraa myös sekin, että taideteoksesta ei koeta voitavan keskustella, koska ei voida olla varmoja miten muut sen kokevat. "Ihan kiva", "sopii mukavan piristävästi ympäristöönsä" ja "pitäisi olla enemmänkin mielipiteellisiä taideteoksia" eivät ole erityisen huolella mietittyjä näkemyksien ilmaisuja, mutta tällaiselle tasolle erikseen kysytyt mielipiteet lehtien sivuilla usein jäävät. Se voi olla virallissa selityksissä hyvinkin epäselvää, mikä taho on mitenkin paljon vaikuttanut jonkin taideteoksen sijaintiin ja siihen, miltä se näyttää. Täten, kun jostain kaupungista pois muuttanut perulainen nainen sanoo muraalin olevan "kiitos" siitä, miten mukavaa oli opiskella paikallisessa yliopistossa, on hyvinkin todennäköistä, että muraalin olemus oli päätetty jo vuosia aiemmin ja tarvittiin vain joku esittämään tarina, jonka mukaan muraali on hänen ideaansa perustuvaa.