Kuinka se pitäisi ottaa, että itseen suhtaudutaan tavalla, joka on epäkunnioittavaa ja jonka ulkopuolisetkin huomaavat tai tulevat muuten tietoiseksi, mutta joka yhdistyy lisäksi toimintaan, jossa on sivullisia kärsijöitä kymmenittäin tai sadoittain, osan heistä ollessa ”omalla vuorollaan” muita kohtaan epäkunnioittavasti käyttäytyviä? Tai se, että häiritsemällä vaikuttamaan pyrkijä(t) ottaa toistuvasti imagollista haittaa niiltä ulkopuolisilta, jotka satunnaisesti hänen tekojaan tai niiden jälkiä tulevat havainnoineeksi? Kuinka he itse kokevat sen vai saavatko he kenties niin hyvän kompensaation kuten esim. tyttären tulevan koulutuksen maksamisen, ettei heidän tekonsa hetkauta heitä itseään kummoisemmin? Voidaan toki ajatella, että häirinnäksi luokiteltavaan vaikuttamiseen osallistuvat ja siitä tietoiset voivat olla mieleltään sen verran vahvaa tekoa, että he kestävät tottumisen kautta aisteihin kohdistuvaa ärsytystä, mutta eikö se olisi pakoa poispäin enemmän intellektuellista ajattelusta ja täten jo sellaisenaan määrittää heidät jokseenkin höhliksi tjs? Entä mitä kertoo heidän kyvykkyydestään se, että he painottavat erittäin mielellään eräänlaisia varmoja vaikuttimia kuten voimakkaita ääniä, jota kestää pitkän aikaa ja joka tulee monien sellaistenkin kuulluksi ja tiedostetuksi, jotka eivät ole ollenkaan vaikuttamisessa mukana? Osallistujat ovat tässä sellaisia, jotka aiheuttavat keinotekoisia liikenneruuhkia, jättävät työmaakoneen ulvomaan kerrostaloasuinalueella, antavat eläimille signaalin, joka saa ne vauhkoontumaan ja laittavat kokonaisien kaupunginosien sähköjä, valoja tai vesiä poikki kaikilta tuolla jollain alueella asuvilta vain sen vuoksi, että yhteen henkilöön kohdistuva häirinnällä vaikuttaminen saataisiin toteutettua siten, ettei tarvitsisi miettiä, tuliko jokin asia huomioiduksi vai eikö tullut.
Jos häirinnän kohde on riittävän ymmärtäväinen sen suhteen, kuinka joku muu ottaisi vastaan tai kestäisi saman häirinnän, joka voisi toki olla hienoisempaakin ja pidemmällä ajanjaksolla pohjusteltua kuin pelkkä yksittäinen hetki häirintää, pitäisikö hänen silti kokea olevansa jotenkin puolustuskyvyttömämpi tai vähemmän sanavalmis ”kuin muut”, jos ei saa aikaiseksi tehokasta vastareaktiota tai saa masinoitua käyntiin sellaista toimintaa, joka poistaisi/muuntaisi häneen suhtautumistaan? Kysehän tässä olisi yhdestä vastaan heimo/verkosto/ryhmittymä eli vastaan olevat joko pitäisivät itseään lähtökohtaisesti parempana kuin se joku, joka on heidän kohteekseen valittu tai sitten he vain jatkavat sitä, mikä on joskus aiemmin aloitettu eli he perustavat uudempaa häirintää aiemman vaikuttamisen varaan. Molemmissa tapauksissa kohdeyksilö voi pitää sitä seikkaa, että hän ei kenties koe pärjäävänsä monia ihmisiä vastaan sellaisenaan, melko merkityksettömänä, vakavampaa ollen se, että ulkopuoliset eivät osaa lukea tilanteita ja tehdä tulkintoja siten, etteivät ne lopulta vääristyisi kohdeyksilön kannalta haitalliseksi esim. juoruilun kautta. Suomessahan ei edelleenkään ole monessakaan asiassa tapana kysellä asianomaisilta, mitä hän on mieltä häneen liittyvästä asiasta.
<-- Puuttuiko opettajilta ja kanssaopiskelijoilta visio häirinnän syistä?
Terveysala pitää yllä vääriä käsittelytapoja - selitykset oireiluihin olisivat ulottuvilla -->