Mitä tapahtuu kaikelle sille tiedolle ja niille havainnoille, joita journalistit ja heidän mukanaan kulkevat video-/valokuvaajat keräävät ja tallentavat? Päätyykö kelpoisin materiaali aina lukijoiden ja katselijoiden tarkasteltavaksi? Mitä tässä tarkoittaisi "kelpoisin"? Sitäkö, että se saisi lukijan/katsojan hymähtämään edes yhden kerran vai sitä, että lukija/katsoja ajattelisi: "juuri tässä laajuudessa halusinkin tästä asiasta saada tietoa, jotta voin muodostaa oman käsitykseni asiasta"?

Erityisesti silloin, kun tapahtuu jotain sellaista, joka kohahduttaa tai ainakin jollain tavoin "koskettaa" suurta osaa koko Maapallon väestöä, journalisteilla on erityisen hyvä peruste tulla mitä erilaisimpien haastateltavien tykö tai ottaa yhteyttä vaikkapa puhelimitse mielipidettä kysyäkseen. Mutta mitä tuosta käydystä kommunikoinnista lopulta päätyy yleisön nähtäväksi/kuultavaksi? Jos puhelinkeskustelu on kestänyt lähemmäs vartin ajan ja lopulta lehteen päätyy pelkkä nelisanainen mielipiteen tynkä kuten "Minun mielestäni ei ole", joka ei välttämättä ole edes suora sitaatti, voinee pitää todennäköisenä, että joitain osia puhelinkeskustelusta jäi julkistamatta. Taitto- ja tilankäyttösyistä tai tv-uutisten tapauksessa ajallisen tilan riittävyydestä, on tietenkin ymmärrettävää, että ihan kaikkea ei voi mahduttaa mukaan, mutta onko se varmasti ainoa peruste sille, mitä julkistetaan ja mitä ei? Vai käyttääkö journalistinen organisaatio johonkin omiin tarpeisiinsa sitä kertyvää tietoa?

Ajattele esim. sitä kuinka paljon tietoa jonkin laajalti vaikuttaneen henkilön poismeno (eufenismi) kerryttää teemasta johtajuus. Jos tuo poismennyt henkilö on ollut sellainen, että hänellä on ollut merkittävä vaikutus lukuisiin erilaisiin demograafisiin, psykograafisiin tai käytöksellisiin segmentteihin (markkinointitermejä) eli siis suureen määrään erilaisia ihmisiä, niin haastattelemalla tai jututtamalla aiheesta useita näiden segmenttien edustajista saadaan kerrytettyä erittäin paljon tietoa. Kysymys onkin siinä, pitävätkö journalistiset organisaatiot tämän tiedon omassa käytössään vai myyvätkö ne niitä eteenpäin? Vai heittävätkö he kaiken kertyneen ylimääräisen tiedon pois jutunteon jälkeen? Tällä tavoinhan esim. lääketehtaat toimivat aloittaessaan uuden lääkkeen kehittämisen, missä kestää taas yhdet 20 vuotta (vitsi).

Voidaan myös kuvitella tilanteita, joissa lukijan/katsojan hymähdykseen päättyneen journalistisen tiedoksiannon (uutinen, artikkeli, dokumentaarinen esitys, jne.) avulla voidaan jopa estää lukijan/katsojan mielenkiinnon kasvaminen jonkin aiheen suhteen. Taloussanomat näytti tästä esimerkkiä (1.10.2011) julkistamalla uutisen Cornwellin yliopiston tutkijoiden kahden vuoden mittaisesta tutkimuksesta, jossa analysoitiin Twitter-viestien perusteella ihmisten mielialojen vaihtelua. Taloussanomat kuittasivat tutkimuksen tiettyä huvittavuutta aiheuttavalla kommentilla "Tarvitsemmeko todella tiedemiehiä kertomaan, että mieli on aamulla parempi?" Se mikä Taloussanomilta jäi kertomatta, oli se, kuinka hienostuneita tutkimusprosessin metodeita tutkimukseen sisältyi.

Katkelma kokotekstistä: "We measured PA and NA using Linguistic Inquiry and Word Count (LIWC), a prominent lexicon for text analysis (17). The LIWC lexicon was designed to analyze diverse genres of text, such as e mails, speeches, poems, or transcribed daily speech. LIWC contains lists of words or word stems that measure 64 behavioral and psychological dimensions, including PA and NA, as well as anxiousness, anger, and inhibition. These lists were created using emotion rating scales and thesauruses and validated by independent judges."

Saattoi toki olla niinkin, että Taloussanomat (sen toimittaja) ei ollut edes vilkaissut kokotekstiä, vaan oli poiminut "jotain pientä" 85 sanaisesta abstraktitekstistä, mutta on myös se mahdollisuus, että tämänkin journalistisen toiminnan "ylijäämätuotteet" sijoitettiin siten, että julkisuuteen päätyi hyödyttömämpi aines ja se käyttökelpoisempi aines otettiin käyttöön toisaanne.