indikoivuus vähemmän kaveeraavienkin käymisessä haittaamaan..

Kun tavanomaisesti vähemmän itseään esiin tuova ja vähemmän kaveeraava käy tekemään vaikkapa sellaista, missä hän kokee olevan toimivaa säätää laadullista kommentointiaan siten, että kehuu kahdestaan jäätyään (luokkatilanteessa) toisen suoritusta tai sen vaihetta sellaisin luonnehdinnoin, joita yleisemmin käytetään paljon parempien suoritusten kohdalla moisen vähämerkityksisen sijaan, eikä hänen muuhun arviointi- ja ilmaisukykynsäkään vaikuta kohdistuvan jännityksellisyyttä, lämppäilyn puutetta tai ajattelun kohmeloisuutta, on syytä pitää muutaman päivän ajan itseään varuillaan sen suhteen, josko joku tai jotkut kiertävät tekemässä hidasta käännytystyötä muiden ihmisten parissa.

Jokin tietynlainen monenhetkisissä tilanteissa esiintyvä luonne ja tietynlainen palaute ei sinänsä ole varma merkki siitä, että pitäisi käydä epäilemään jotain, mutta tilastollisesti ottaen on mahdollista, että yksilön vähemmän muihin ihmisiä kontaktia ottavuus tarkoittaa usein sitäkin, että heitä on tultu vähänlaisesti pyytämään mukaan erilaisiin ihmiskeskeisiin tilanteisiin, mikä voi johtaa hänessä tuntumaan siitä, että ennen pitkää pitäisi saada järjestymään niin, että vaikka elämä muuten jatkuisi samanlaisena, siihen pitäisi siihen sisältyä osallistuvuutta muiden kanssa olemiseen ja heidän hyväksyntänsä heidän kanssaan olemiseen.

Tarina ei kerro, miten näiden muiden kanssa olemiseen päädytään, mutta huomattuaan, että moni muukin, jonka on kokenut olleen vähemmän itseään esiin tuova ja vähemmän kaveeraava, on löytänyt uudesta viiteryhmästään jotain sellaista, joka saa hänet ikään kuin avautumaan ja olemaan sellainen kuin minkälainen ilmeisesti kai haluaa olla, voi hänkin päätyä hyväksymään ajattelumallin, missä joitakin ihmisiä kohtaan voi toimia heidän elämäänsä estävästi, jos se pitää hänet itsensä tyytyväisenä olemiseensa. Hänestä voi hetkellisesti tuntua siltä, että jotkin ”varsinaisesti kyse on myös siitä, että..”-perusteet voivat olla primäärejä syitä tietynlaiseen lievään tai vakavampaan, tihutyömäiseen tekemiseen osallistumiselle, mutta suurimman osan aikaa, hän on vain itsekkäästi tyytyväinen omaan olemiseensa, mahdollisten ideologioiden ja kenties jopa projektimaisen vaikuttamistoiminnan ollessa vähämerkityksisempiä. Suurimman osan aikaa hän saattaakin olla pelkkä passiivinen osallistuja, joka nauttii joko siitä, että voi viettää aikaa uusien tuttavuuksien kanssa muissa yhteyksissä tai siitä, että voi laskea sen varaan, että on suorittanut jonkinlaisen sosiaalisen velvollisuuden.

Syynä huonosti täsmäävän arvostelman esittämiselle voi olla ollut joukossa kehittymässä ollut luulo siitä, että tietty henkilö voisi kelpuuttaa tai suorastaan sellaisenaan vastaanottaa arvostelman henkilöltä, joka tuntuu vähistä aiemmista tapaamisista johtuen (toistaiseksi) luotettavissa olevan oloiselta tai joka on jo aiemmin esittänyt paljon erilaisia näkemyksiä, joiden vastaanottamisen hyväksymiseen on ehtinyt jo muodostua tottuneisuutta. Moisen arvostelman tarkoituksena voi olla saada aikaan se, että henkilö esiintyisi muissa yhteyksissä taitavaksi itseään luulevana tämän jonkin suoritteen tapaisen asian kanssa tai käyttäisi omissa oloissaan paljon aikaa samankaltaisen tekemisen parissa, tiedostamatta, ettei se johda vielä pitkiin aikoihin mihinkään häntä hyödyttävään ja todennäköisesti hän lopettaa jossain vaiheessa uurastuksensa keskenkin.

Siihen, minkälaiseen vähäsuunnitelmalliseen toimintaan päädytään, vaikuttaa paljolti se, miten osallistuneet ihmiset ovat kohdanneet toisensa, sillä webkameroidessa ihmiset eivät halunne antaa vaikutelmaa hitaasta miettijästä muille webkameroijille, tekstipohjaisessa reaaliaikakeskustelussa ei ehkä jakseta kirjoittaa paljon, mutta voidaan tehdä helposti viittailuja muuannepäin nettiä ja vaikka samassa huonetilassa tapaaminen mahdollistaa webkamerointia pidemmät muiden nähden tapahtuvat miettimisen hetket, niissä käy helposti esiintymään suurta muistikuormitusta, jos kyse ei ole valkotaulua tai muuta havainnollistamista auttavaa pintaa selittämisen apuna käyttävästä toiminnasta. Käytännössä helpointa hyvän ideoinnin ja suunnitelmallisen toiminnan kannalta onkin, kun sellaiseen on erillinen pähkäilyryhmä, joka laittaa mietinnöt aluille, mikä tarkoittaisi sitäkin, että kyse saattaa olla toiminnasta, joka on ollut käynnissä eri tavoin muuhun yhteiskuntaan verkottuvana vaikka kymmeniä vuosia.

muiden mielissä merkittävyyttä kasvattelevista..

Vasta toiselle vuosikursille siirtyneenä, merkittävyyttään muiden mielissä kasvattamaan haluava ei vielä tuolloin ole hyvä arvioimaan sitä, kuinka monia tuttavuuksia ja muita ihmissuhteita hän kykenee pitämään yllä kahdenkesken saati kuinka hyvin hän suoriutuu niistä useamman hengen läsnäollessa. Uudet nuoremmat vuosikurssilaiset, heihin tutustumiset ja heihin muodostuvat käsitykset siitä, miten merkittävyyttään kasvattamaan haluava suhtautuu jo ennestään tuntemiinsa, aiheuttavat paljon ajallista priorisointia, lausahduksien hienosäätöä moneen tilanteeseen sopiviksi ja neuvokkuutta irtautua aiemmista tuttavuuksista, jotta uudemmilla jäisi enemmän aikaa.

Ulkomaisten vaihto-oppilaiden kanssa ystävystyminen on aivan kultaista, sillä tuolloin pääsee sekä toimimaan eräänlaisena portinvartijana ”vaihtareiden” ja heidän etäältä näkemiensä ihmisten välillä, että tulemaan arvioiduksi ns. hyväksi tyypiksi, sillä muut ihmiset näkevät sellaisen jotenkin enemmän cooolimmaksi kuin vaikkapa sen, että silloin tällöin käy kuljettelemassa jotain pyörätuoliin muutamaksi vuodeksi joutunutta parin käytävän verran. Vaihto-oppilailla on myös omat mentaaliset esteensä tai hidasteensa muihin tutustumisessa, siinä missä suomalaisillakin, mutta muun jutusteltavan keksimisen puutteessa suomalaisenkin mieleen juolahtaa heti monta kysymystä esitettäväksi, kun sisätiloissa pizzaa tilaamassa ollessa vieressä tilaava osoittautuu englantia sujuvasti puhuvaksi vaihto-oppilaaksi.

Muiden mielissä merkittävyyttään kasvattamaan haluavalle iltainen kohtaaminen satunnaisten, mahdollisten uusien tuttavuuksien kanssa ei ole tavanomainen taktiikka tutustumiseen, vaan hän hakeutuu mieluummin sellaiseen rooliin, joka vie jollain luontaisella tavalla häntä tilanteisiin, joista löytyy paljon valinnan varaa ihmisissä, joista olisi jotain hyötyä hänelle joko fiilistelytarkoituksissa tai muista syistä. Liikuntapaikkakoordinaattori, vaihto-oppilasapulainen, oppilastutor.. onhan näitä. Ulkopuolisen arvioijan näkemyksen muodostamisen kannalta titteli itsessään ei ole riittävä varmiste siitä, että jollain olisi jotain tietynlaisia tavoitteita ja parhain tuntuma näistä tavoitteista saattaakin sälyttyä niille ihmisille, joista muiden mielissä merkittävyyttään kasvattava on tekemässä enemmän tai vähemmän suunnitelmallista irtiottoa, mutta ei vielä ole siihen aivan valmis tai ei muuten vain näe edes tarpeelliseksi katkaista välejä kokonaan.

Kun merkittävyyttään muiden mielissä kasvattamaan pyrkijä suhtautuu kerrankin tiettyyn hänelle jo tuttuun ihmiseen pöyhkeästi tai erityisen väheksyvästi sellaisessa tilanteessa, jossa on muutamasta henkilöstä kymmenisiin henkilöön vaikkapa uusia vuosikurssilaisia, vaikka on aiemmin olla paljonkin kaveeraava kahden kesken ja pienissä koulun jälkeisissä ihmispiireissä, voi vika toki olla yksinomaan täten huonon fiiliksen saaneessa itsessään, mutta voi vika olla myös siinä, ettei pyrkimyksellinen ole kyennyt sovittamaan puheissaan ja käytöksessään eri ihmisiin suhtautumia sillä tapaa yhteen, ettei kukaan kokisi pahastuneensa. Hän saattoikin tulla tavallaan uhratuksi tapahtuneen vähänlaisen miettimisen vuoksi. Selviytyköön itse aiheutuneesta tilanteesta, jos hänestä on siihen tai olkoon selviytymättä, saatettiin ajatella. Toisaalta, jo seuraavalla viikolla, kun molemmat ovat eri syistä päätyneet käymään samalla festarialueella, pahastuttanut saattaa pyytää, josko voisi viedä hänet opiskelija-asunnolleen (sadan kilometrin päähän, missäpäin molemmat suurinpiirtein asuvat), mutta kysyy varmuudeksi siten, että tiedustelee ensin voiko kyyditsijä viedä hänen hyvännäköisen tyttöystävänsä takaisin kotiin ja kysyy sen jälkeen, josko hän itsekin voi tulla siinä samalla.

Jos tuttavuussuhde ei päädy tilaan, jossa sille on tavanomaista, että siitä puuttuu toisen osapuolen aiheuttamat ärsyyntymiset ja osapuolten väliset kohtaamiset ovat pääsääntöisesti monen henkilön kohtaamisia, voi pitkälti tyytymättömäksi jäänyt osapuoli olla jo joutunut osaksi systemaattisenoloista ihmissuhteiden ja vaikutelmien muokkaamista. Tuolloin pelin henki voi olla se, että tietty ihminen pyritäänkin pitämään siinä asemassa, ettei hän olisi jaksava kerryttämään uusia ihmissuhteita ja entisetkin rapautettaisiin yksinkertaista vihjailua monimutkaisemman sosiologiaa ja psykologiaa käyttävän strategian avulla, mistä se sitten koostuisikaan. Sinänsä yksinkertaiset väittämätkin tietyn henkilön sanomisista toimivat nekin usein kelpoisasti, vaikka niissä väitteen esittäjän kannalta aina jonkinmoinen riski onkin, sillä väitteen vastaan ottanut ei tyypillisesti lähde tarkastamaan väitteen laatua sen kohteelta. Sekin on vielä varsin yksinkertaista, että aiheutetaan näennäinen syy sille, että kohdeyksilö tulee lyhyeksi aikaa tykö, kun siinä läheisyydessä on paljon hänelle tuntemattomia, mutta pyrkimyksellisten tuntemia ihmisiä, ja lausahdetaan hänen mentyään tilanteeseen sovitetulla äänensävyllä sen kummemmin kiertelemättä, että ”se taitaa luulla, että ollaan jo hyviä ystäviä keskenämme” tjs. Tällöin tämä muu porukka olisi oletettavasti sellaisista ihmisistä koostuva, jossa oltaisiin jo totuttauduttu siihen, miten sosiaaliset asemat muodostuvat ja että ystävyys on jotain enemmän kuin silloin tällöin yhdessä hengailua. Täten kyseessä olisi vihjaus siitä, että paikalla käynyt yksilö on hieman yksinkertainen, eikä sellaista menestyjäainesta, jollaista he tavoittelevat olevansa. Voi kyse toki siitäkin olla, että muu porukka vain haluaa kuulla joukon voimahahmon sanovat jotain miehekästä tjs., sillä se saa heidät tuntemaan, että se määrittää heidän suhdettaan häneen ja siten heidän hetkellisesti muodostuneen ryhmänsä suhdetta muiden ihmisten hetkellisesti muodostamiiin ryhmiin.

Pyrkimyksellisesti itseään sellaiseksi muuntava, ettei hän niin helposti lipsahtaisi suhtautumaan liian leppoisasti tai samankaltaisasti kaikkiin ihmisiin, saattaa olla häneen suuntauneiden yhteydenottojenkin, joita muut ihmiset eivät ole näkemässä tai kuulemassa, tulevan vastatuiksi erilaisin viivein suhteessa niihin ihmisiin, joihin haluaakin pitää tiiviimmät yhteydet. Täten sähköpostiin vastaaminenkin voisi tapahtua vaikka samantien, mutta sen voi tulla annetuksi jäädä vastaamatta, jotta sen lähettäjä joutuisi ottamaan uudestaan yhteyttä tai tulemaan jossain sosiaalisessa tilanteessa hänen tykönsä. Tekstipohjaiset reaaliaikaiset keskustelut taasen, joita käytetään sovelluksissa, joissa on näkyvissä sekä meneillään olevat useiden henkilöiden ryhmäkeskustelut, että yksityisviestittelyt, voivat takaisinkommentointien osalta jäädä keinotekoisesti viivästetyiksi yksityisviestien osalta, vaikka samaan aikaan osoittaakin käyvänsä hetkittäin keskustelua keskusteluryhmässä, jossa molemmat ovat mukana. Toisaalta, mikään pitävä sääntöhän ei vaadi, että pitäisi aina olla vastaamatta nopeasti, sillä lyhyisiin tekstiviestettelyihin voi tulla nopeitakin vastauksia ja sähköpostit, tekstipohjaisten reaaliaikaisetkeskustelujenkin voidessa saada lisää vastaamisnopeutta sen mukaan mitä fiilis kertoo olevan hyvältä tuntuvaa. Tämä fiilispohjaisuus tulee herkästi perustuneeksi karkeaan ihmiskategorisointiin, jossa voi olla päiväkohtaista vaihtelua ja jonka pysyväluonteisimpänä ohjenuorana on olla jättämättä kokonaan vastaamatta, jos kyse on ihmisistä, jotka tulevat nähneeksi toisiaan useina päivinä viikossa opiskeluistaan johtuen.

Jälkeenpäin sitä voi vain muistella ja ihmetellä, miksi parityönä (minä ja Jaakko) tehtyä ohjelmointiaiheisesta harjoitustyöstä, josta tehdystä ja juuri pidetystä diaesityksestä keskustelimme koulun ruokalan kahvipöydässä, piti antaa pöytään saapuneelle henkilölle (Päivi) vaikutelma, että ”se meni huonosti”, vaikkei esityksessä ollut minkäänlaista takeltua ja tehtävänmukainen tavoite sisällön osaltakin tuli hyvin arvosanoin hyväksyttyä? Päivillä ei tuolloin ollut erityisempää tietämystä keskusteluun osallistuneiden opiskeluosaamisesta, koska oli vuosikurssin verran opiskeluissa pidemmällä ja hänelle oli jo ehtinyt kalibroitua ihan riittävän kelpoinen mielikuva eli ei sinänsä ollut suurta tarvetta käydä korjaamaan väitettä sujuvuudesta.

opiskelijat varsinaisesti itsekään tiedä, minkälaiseksi ovat kehittymässä..

Koulutusohjelmamaiseen opiskeluun mukaan hyväksytyt eivät monestikaan ole selvillä koulutuksenjälkeisestä identiteetistään, persoonastaan tai rooleistaan edes siinä vaiheessa, kun ovat jo puolet opiskeluistaan läpikäyneet, eivätkä heidän kyvykkyydestään, käytettävyydestään, asenteistaan ym. ole kovin hyvin selvillä nekään, jotka tulevat heidät myöhemmin mahdollisesti palkkaamaan koulutuksen tavoitteiden tai työnantajan yrityskuvan näennäisen yhteensopimisen vuoksi. Jotain jalostuneempaa koulutus opiskelijasta tekee, joko hänen omasta täydentävästä pyrkimyksellisyydestään johtuen tai yleisten odotusten ohjastamana. Tästä johtuen opettajatkin saattavat olla niitä, jotka suhtautuvat vähemmän kivasti joihinkin opiskelijoihin, mahdollisesti yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa, minkä saattaa huomata siitä, että ensimmäisen vuoden ajan monet opettajat vaikuttavat mieluisilta, rehellisen oloisilta, osaavilta, tietäviltä ja sanottiinko jo mukavilta, mutta sitten vaikkapa jossain kohdin toista lukuvuotta monissa heissä saattaa olla havaittavissa suhtautumisen muuttuneisuutta. Kyse voi olla siitä johtuvaa, että ei haluta koulusta valmistuvan jonkin alan suhteen kriittiseksi kehittyneitä tai siitä, että opettajat eivät ole olleet niitä, jotka ovat kyenneet hallitsemaan moniin eri ihmisiin suhtautumista useissa eri tilanteissa.

Tekniikka & Talous lehden helmikuisen (2006) artikkelin mukaan työnantajilla on paljon suuremmat odotukset valmistuneiden oppilaiden osaamistasosta kuin mikä on on todellinen osaamistaso. Oppilaita on laitettu jopa vuoden lisäkoulutukseen, koska osaaminen ei ole ollut riittävää.

Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan korkeakouluihin pyrkivillä on varsin vähän tietoa siitä, mitä opinnot pitävät sisällään ja mihin ammattiin ne valmentavat (tutkimuksessa yli 1100 nuorta, jotka hakivat korkeakouluihin keväällä 2001 ja joita seurattiin kahden vuoden ajan).

(Poimintoja Helsingin Sanomien verkkoversion artikkelista, julk. 13.1.2006, artikkeli ei enää linkitettävissä)

“..vasta opiskelua kokeiltuaan sai tietää, oliko koulutus ’mun juttu’..”

“Ammattikorkeakouluihin hakeneista lähes neljännes ja yliopistoon pyrkineistä 15 prosenttia ei hakuvaiheessa tiennyt lainkaan, minkälaisiin ammatteihin he voisivat valmistumisen jälkeen sijoittua.”

“..oppaissa käytettyä käsitettä ’suunnittelu- ja johtotehtävät’ pidettiin liian ylimalkaisena..”

(Poimintoja samaiseen artikkeliin liittyvästä verkkokeskustelusta, HS:n verkkosivuilla, verkkokeskustelu ei enää saatavilla)

”Kun pyrin aikoinaan yliopistoon, minulla oli varavaihtoehtona amk:n tietojenkäsittelyn koulutusohjelma. En tiennyt siitä mitään muuta kuin että se liittyy jotenkin tietokoneisiin, mistäs minä olisin siitä tietoa siihen aikaan saanut, mutta sitä sitten lähdin opiskelemaan kun satuin saamaan paikan.”

”Kouluttautuminen nykyäänkin on melkoista hakuammuntaa, eikä valtiovalta ole ottanut härkää sarvista ohjaamalla nuorisoa kouluttautumaan sellaisiin ammatteihin joihin oikeasti työllistytään. Himpun hampun höpöhöpö- koulutuksia pyöritellään yhteiskunnan varoilla, ja nuoret ottavat itselleen opintolainoja joista ei selvitä ilman suvun tukea, kun kunnon töitäkään ei löydy.”

”Työnantajilla vääriä odotuksia valmistuneiden opiskelijoiden tasosta.”

”Tuntuu aika oudolta, jos lähdetään vuosikausiksi opiskelemaan eikä tiedetä ”mikä minusta isona tulee”.”

Monet koulutusohjelmat lupailevat valmiuksia moniosaavasta rivityöntekijästä johtajaan, mutta ei sellaisten valmiuksien aikaansaaminen taida olla kovin realistista neljässä vuodessa, joten jos joku opettaja suhtautuu opiskelijaan opiskelijaa jollain tavoin haittaavasti, siinä todennäköisesti ole kyse valmistuvien opiskelijoiden laadun varmistelusta, vaan jonkin muun tahon pyynnön toteuttamista. Onhan yliopistoissa opiskellut monia rokkareitakin, jotka ovat ”vetäneet ennen jokaista keikkaa suonet täyteen humehita ja pään täyteen alkoholia”, mutta valmistuneet sitten kuitenkin myöhemmällä iällä vaikkapa bioteknikoksi.

Saattaisikin olla perusteltua arvioida sitä, kuinka moni sosiaali-/terveysalan opiskelija kokee epäasiallista kohtelua sen vuoksi, että he ovat liian halukkaita innovoimaan alaa uusiksi sellaisilla tavoilla, joka olisi uhkana alalla jo työskentelevien toimeentulolle esim. sitä kautta, että heidän palveluistaan jotain kautta maksavat saisivat liian helposti pidettyä itsensä toimintakykyisinä elannon hankkimisen ja yleensä elämään kykenemisen kannalta. Tutkitun tieteen ja käytännön työn välillä oleva kuilu laajenee jatkuvasti palveluiden sisältöä pidettäessä keinotekoisesti vajaana ja heikkotasoisena varsinkin julkisella puolella. Jos opiskelijat saadaan jo varhaisessa vaiheessa ottamaan omakseen asenteen, jonka mukaan on ihan ok antaa ihmisten olla pidempään vähemmän optimaalisen terveinä ym., jos sillä varmistetaan tarjolle asetettujen palveluiden tarve ja sitä kautta työllistyminen, jättää se helposti ”paljon hyvää kaikille ihmisille”-asenteiset kovin yksinäisiksi.