Kun tietyissä oikeistolaisissa puoluetoimistoissa nyhdetään irti fiktiivisen työttömän tilannetta selittäviä tekijöitä, päädytään nakkelemaan tunnettujen puolueen kansanedustajien lausahdeltavaksi sellaisia tokaisuja kuin "kyse on yksilön omasta viitseliäisyydestä, työtä löytyy kyllä, jos vain ryhtyy etsimään sellaista" ja "jos haluaa pysyä terveempänä ym. on varmaan parempi mennä töihin kuin olla yhteiskunnan elättinä". Toki he ilmaisevat tunnistavansa, että jotkut yksilöt vain yksinkertaisesti ovat niin sairaita, ettei heistä ole työelämän käyttöön, jotteivat tulisi tarjonneeksi liian helppoa vastaansättimisen mahdollisuutta muilta puolueilta. Erikseen ovat sitten elinkeinoelämän edustajien työttömiä halveeraavat anekdoottiset lausahdukset, joista iltapäivälehtien lukijat ehtivät nähdä häivähdyksen jossain otsikossa ennen kuin kääntävät sivua (tai skrollaavat alaspäin) kokiessaan tietävänsä, mistä jutussa on kyse. Näitä täydentää Helsingin Sanomien kolumnistien joihinkin tiettyihin vihjailevasti tutuksi tehtyihin yksilöihin kohdistuvat tölväisyt, jotka on muotoiltu sumputtamaan lukijan ajatuksiin jokin tietty henkilö ja jokin kuvalla konkretisoitu, samanpäiväinen tutkimustulos. Yksittäisellä työttömällä voi olla lukuisia, toisiinsa rihmoittuvia, vähemmän konventionaalisia ja aivan päteviä selityksiä sille, miksei hän ole työllistynyt, mutta erilaisiin palveluihin komponentisoitu ja hitaasti muuntuviin instituutioihin perustuva yhteiskunta on luonnostaan vähät hienoisista selityksistä välittävä.

Työtön yksilö tulee tunnistaneeksi vähemmän konventionaalisten syiden selittämisen hankaluuden parin ensikokeilun jälkeen, ensin ehkä työvoimavirkailijoille ja sitten vaikkapa jollekin lääkärille. Aikarajoite eli häneen käytettävissä oleva aika asettaa varsin tiukat raamit sille, minkämoisen selityksen voi tuottaa ja millä keinoin hän itseään ja itseensä liittyviä asioita ilmaisee. Jo piankin hän tiedostaa, että mitä enemmän hän tuottaa sisäistettäväksi tarkoitettua aineistoa, sitä mahdottomammaksi systeemin säännöillä pelaamattomuus käy eli hän ei voi vain jättää kaikkea tuottamaansa aineistoa läpikäytäväksi, vaan hänen täytyy ottaa huomioon mm. se, että kohdattu taho voi vedota roolinsa luonteesta juontuvaan tietämättömyyden mahdollisuuden käyttämiseen. Systeemin säännöillä pelaaminen tarkoittaisi tässä sitä, että koska haastattelun kautta tapahtuva tilanneselvitys on määritetty huomioimaan vaikuttavia seikkoja vain johonkin tarkkuustasoon asti, eikä systeemissä ole mukana sellaista feedback-mekanismia, missä asiakas/potilas vaikuttaa uudenlaisen tiedon esiintuomisella systeemin myöhempään toimintaan, liian tarkaksi menevä selittäminen jää jonkinlaisen viihteen asteella, millä saa aikaa kulumaan. Toki selityksen laatu voi vaikuttaa siihen, minkälaista kohtelua saa osakseen, sillä ihmisille on luontaista suhtautua kivemmin sellaisiin ihmisiin, joita he pitävät jollain tapaa fiksumpananaan. Toisaalta, jos roolinpitäjä ottaa ulkopuolisilta ohjeita siitä, miten johonkin haastateltavaan pitää suhtautua tai mitä hänelle pitää sanoa milläkin hetkellä, ei tuolloin ole niin merkitystä sille, miten itseään ilmaisee tai edes miltä näyttää näin tehdessään, sillä roolinpitäjä kokee tällöin tärkeimmäksi bongailla sopivia tokaisujen hetkiä, joiden paikkeilla hän voi ujuttaa keskustelun sekaan jotain juvelaa.

Häirintä voi olla jotain, joka vaikuttaa monessa asiayhteydessä työnhausta asunnollaan olemisen terveyttä normalisoivan vaikutuksen estymiseen. Häirityksi tullut voi olla kirjoitellut aiheesta blogiinsa, tuottanut kaavioita siitä muille selittämisen avuksi, käynyt tutkituttamassa itseään lääketieteellisesti ja koettanut löytää keinoja sopeutua ongelmallisiin tilanteisiin.

Suosituin häirinnällä vaikuttamisessa käytetty keino on psykologisen priming-ilmiön käyttöön perustuva (aiempi ärsyke tai ajatus vaikuttaa edistävästi yhden tai useamman myöhemmän ajatuksen esille tulemiseen). Sillä on yleisemminkin koettu olevan helpompi vaikuttaa vaivihkaa kuin enemmän vaivalloisella artikuloinnilla, argumentoinnilla ja retoriikalla. Kun tietojärjestelmäavusteisuus otetaan mukaan, voidaan tehdä hyvinkin tarkkoja esisuunnitelmia siitä, minkälaisilla ärsykkeiden kombinaatioilla ja ärsykkeiden aiheuttamisen rytmityksellä tms. saavutaan se, että jonkun kohdeihmisen mieleen juolahtaa jokin tietty asia tai että tämä jopa suorittaa juuri tietynlaisen päätelmän tai suorittaa tietynlaisen eleen tai sisällyttää puheeseensa jonkin tietyn ilmaisun tietyllä tapaa ja tietyllä ajoituksella sanottuna. Tälloin puhutaan jonkinlaisesta taiteenlajista, mikä yhdistää informaatioteknologiaa, neurotieteitä ja monia luonnontieteitä. Wikipediassa priming-efekti on kuvailtu väärin siinä mielessä, että siellä annetaan ymmärtää, että aiempi ärsyke vaikuttaa vain yhteen myöhemmän ärsykkeen aiheuttamaan vasteeseen, vaikka todellisuudessa se vaikuttaa useaan.

Siitä miten monimuotoista häirintä voi olla, puhutaan julkisuudessa niin vähän tai olemattomasti, ettei kehkeydy sellaista momentumia, mikä johtaisi hienompipiirteisen häirinnän käytön arvottumiseen sosiaalisesti ala-arvoisten ihmisten tekemäksi. Kysehän on usein vakiotemplaattien käytöstä, joita voi varioida loputtomasti hieman toisistaan eroavien häirintäkertojen toteutukseen, mihin yhdistyy runnovuutta ja laiskaa ennalta harjoittelua, mutta joka saa hohtonsa siitä, että sitä tehdään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Jostain yhteistyö on jotain sellaista, joka saa kaiken sälän muuntumaan jotenkin hienoksi ja kelpoisaksi, vaikka se muuten olisi jotain, joka menettäisi kiinnostavuutensa muutamassa päivässä. Nämä häiritsemään osallistujat eivät enää välitä klassisesta asioiden laaduttomuudesta ja sitä kautta ihmistä määrittävyydestä, vaan heihin vetoaa esim. Goldbergin koneen tapaisesti etenevä toiminta, missä jotain laitetaan tiedustelutietoon perustuen alulle ja missä sitten eri välivaiheiden kautta päädytään johonkin oletettuun lopputulemaan. Siihen välille mahtuu esim. ihmisiä ottamaan vastaan visuaalisia vihjeitä siitä, milloin on heidän vuoronsa tehdä jotain ja digitaalisuuteen perustuvia triggereita, jotka saavat jotain erityistä tapahtumaan seuraavaksi saatuaan jonkinlaisen sykäyksen. Harvassa ovat sellaiset psykiatrit, jotka viitsivät käydä ymmärtämään yksityiskohtaisella tasolla, miten johonkin yksilöön vaikutetaan häirinnän avulla, mutta karsittuaan huomioitavien parametrien ja seikkojen joukosta pois liikaa, heille ei jää riittävästi aineistoa hyvien päätelmien tekemiseen. Selityksen hyvyys jääkin täten häirinnän kokijan vastuulle, mitä hän voi parantaa tai tulla huonontaneeksi selityksen annostelulla, vaiheistamisella ja jäsentelyllä.