Työvoimaviranomaisten kannalta psykologin ja psykiatrin palveluiden käyttö asiakasta profiloivassa tarkoituksessa olisi siinä mielessä ymmärrettävästi perusteltavissa, että heillähän ei välttämättä ole soveltuvaa tietotaitoa kuin sosiaalihuollon ja työvoimapalveluiden osalta, mutta riittävätkö muutamat asiantuntijoiden "ei oo sitä eikä sitä"- ja "ehkä sellaista ja vähän sellaista"-näkemykset mihinkään? Nämä näkemykset voivat olla myös jossain määrin biasoituneita, johonkin suuntaan pyöristettyinä ilmauksineen, ellei jopa jotain suorastaan valheellista tai vääriin mielikuviin johtavaista. Tällaisestäkin huolimatta, yhteiskunnan halutaan ajatella toimivan sillä periaatteella, että lääkäri tai muu pitkälle koulutettu terveydenhuollon ammattilainen ei koskaan valehtele - vaikka ihmisiä ovatkin.

Jos asiakas itse olisikin kiinnostunut selvityttämään itseään paljonkin ja tarjoutuisi menemään mielellään ostopalveluna hankitun psykologin tai muun terveysalan ammattilaisen pakeille, tämä ei todennäköisesti käykään, vaan vaihtoehdot olisi löydettävä sairaanhoitopiirin tai työvoiman palvelukeskuksen tarjonnasta (pitkäaikaistyöttömät). Jos sairaanhoitopiirin rekrytoinnista vastaavat eivät ole halukkaita palkkaamaan sellaista työväkeä, joka ei olisi jotenkin sopivasti potilasvastaista, työttömällä työnhakijalla ei ole ns. kovinkaan herkkua.

Eräänä esimerkkinä asiakasprofiloinnin lähtemisestä väärille urille on vaikkapa sellainen, missä joskus kauan sitten tehdyt tutkimukset ovat voineet tuottaa diagnoosin, joka tavataan attribuoida jo lapsuudesta asti vaikuttaneeseen asiaan kuten Aspergerin syndroomaan, vaikka siihen liittyvä tutkimus ja diagnosointi olisi ollut hapuilevasti aluillaan terveydenhuollon kentällä niihin aikoihin, kun diagnoosi langetettiin, mutta silti sitä voidaan käyttää henkilöä määrittävänä vuosikymmeniä myöhemmin kuin se pätisi yhtä hyvin kuin mitä yleisissä luonnehdinnoissa aiheesta kerrotaan. Tällaisesta saattaa tilannekohtaisesti selvitä riittävällä määrällä vastaansanomisia ja yksittäisin demonstraatioin tyypillisimpiä oireita kumoten.

Jos sairaanhoitopiirin palvelutarjonnassa onkin rajansa, niin ei se siitä ainakaan liiaksi laajennu, jos otettaisiin tarkasteluun, mitä palvelutarjontaa olisi saatavilla vaikkapa maakunnan laajuisesti. Tämän varmistaa palveluntarjoajien tilauskirjojen täynnä olevuus kuukausien edestä ja se, että erilaisten mieleen ja ajatteluun vaikuttavaksi tarkoitettujen terapiavaihtoehtojen tarjonta on vähemmistönä tavallisemman kuuloisten yksilö-, pari- ja perheterapioiden joukossa. Varmastikaan mikään palveluntarjoajista ei sano suoraan verkkosivuillaan, että heidän palveluistaan on hyötyä sellaisissa tilanteissa, missä terapiasta toivotaan apua erilaisen häirinnän mieleen vaikuttamisiin. Jos potentiaalinen asiakas päättää tiedustelujen kautta käydä omatoimisesti selvittämään, olisiko lähialueen kognitiivisen psykoterapian ammatinharjoittajilla sellaista osaamista, että heidän kanssaan voisi saada aikaiseksi hyvälaatuista vuoropuhelua siitä, kuinka yksilön ajatteluun voidaan vaikuttaa suggestoivasti, aisteihin vetoamalla tai olemassa olevaa tietämystä ajatusten herättiminä käyttäen, vetää tällainen kaikki palveluntarjoajat hiljaiseksi.

Olisi myös höpsismiä kuvitella, että sairaanhoitopiirin lääkärit olisivat varautuneet minkään niin epäkonventionaalisen selvittelyyn kuin häirinnän aivojen HPA-akseliin vaikuttavuus tai stressin vaikutus otsalohkon eksekutiivisiin toimintoihin, vaikka moinen onkin ainakin jossain määrin osana lääkärien ja psykologien koulutusta.

Sairaanhoitopiirin palveluissa yleensäkin on pihdattu sellaisen palvelutarjonnan hienostamisesta ja kapasiteetin lisäämisestä, joka auttaisi selvittämään ihmisten ongelmia paljon paremmin kuin lakoonisen puisevalla koululääketieteellä eli esim. ravitsemusterapeutti ei tiedä "hölkäsen pöläystä" ruoan ja aivojen toiminnan yhteydestä, psykiatri ei tajua elimistön ulkopuolelta suuntautuvien aisti- ja tajuamiskokemuksien vaikuttavuudesta yksilön ajatteluun/käytökseen, vaan tekee erotusdiagnostiikkaa lääketieteen vanhahtavaan paradigmaan perustuen, eikä yleislääkäri tiedä ravitsemusasioista yhtään mitään ja psykologi käsittelee vaikuttavia elämäntekijöitä lähinnä niiden suurpiirteisen pelkistetyssä muodossaan.

Sinänsä psykologin käyttäminen työvoimapalveluiden avuksi on hyödyllistä silloin, jos sitä kautta saa vastauksia vaikkapa siihen, minkälaisia ongelmia yksilön käytöksen ja ajattelun systemaattiseen muokkaamiseen pyrkivä häirintä voi aiheuttaa työelämässä, jos kyse olisi vaikkapa käsitetajun muokkaamiseen pyrkivä häirintä, mutta ongelmaksi voi muodostua se, että psykologin hankkima kouluosaaminen ei tarjoa riittävää pohjaa ymmärtää muunlaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden vaikutusta yksilöön kuin tavallisempien sellaisten. Siitäkin voisi olla jotain hyötyä työvoimavirkailijoiden käyttöön, jos psykologilla asioitaessa ei mietittäisi tietynlaisen työn tekemistä liian spesifisesti, vaan vertailtaisiin erityyppisten töiden yleistä luonnetta keskenään ja arvioitaisiin erilaisten riskien valossa sopivuutta. Riittävän itsenäisesti ajatteleva asiakas voi olla miettinyt tällaiset asiat ennaltakin ja voi viestiä niistä työvoimavirkailijalle ilman psykologilla käyntiäkin. TE-palveluilla voi olla käytössä oma vakiopsykologinsakin, mutta hänelle ei välttämättä saa aikoja kuin vasta puolen vuoden päähän, jolloin asiakkaalle arvottaisiin joku sairaanhoitopiirin palveluksessa oleva psykologi-nimikkeinen, jolla ei välttämättä ole mitään erikoistuneisuutta työelämään liittyen.