Kun on riittämiin todisteltu ja epäonnistunein esimerkein demostroitu sitä, ettei ole mahdollista saavuttaa yhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi perushyvän olon lisäksi elämässään runsaasti luksusta ja kirjava joukko palveluita, joista valita ilman odottamisen vaivaa, tulee siitä hyväksyttävä tosiasia, jota ei tarvitse erityisemmin edes selitellä. Tämä taasen johtaa sen hyväksyntään, että ihmiset yhteiskunnassa jakautuvat väistämättä vähintään kahteen ryhmään, joista toisilla menee paremmin ja ne joilla menee paremmin tai ainakin riittävän kelpoisasti tai ainakin sitten menee riittävän kelpoisasti, jos he vain osallistuvat siihen toimintaan, joka varmistelee, että paremmin menevillä menee jatkossakin hyvin.

Kun paremmin nyt ja tulevaisuudessa pärjäävät riittämiin toimivat yhteen eri kerroksissaan ja eri alaryhmittymissään, tulevat he saaneeksi aikaan yhteiskunnallisia rakenteita ja prosesseja, joita vankistamaan, ylläpitämään ja parantelemaan voidaan ohjailla ja kouluttaa uusia ihmisiä, joille jokainen huonommin pärjäävien ihmisten ryhmästä muistuttaminen toimii elämän arvojen vahvistajana ja vinkkinä siitä, että miten ikinä paremmin pärjäävät pyrkivätkään varmistelemaan, ettei heidän systeeminsä hajoa, se on otettava hyväksyen vastaan.

Vaikka älykkäältä vaikuttava keskustelu kirjojen sisällöistä ja muu yksi kysymys – yksi vastaus -tyyppistä kommunikointia pidemmälle menevä on enemmänkin ulkomaisista tv-sarjoista tuttua kuin suomalaisessa oppilaitoksessa tavanomaista, eivät kaikki yksilöt anna sellaisen estää kasvamistaan kohti sellaista kriittistä asennetta, joka uuttaa ajatteluun halua hyvinvoinnin parempaan jakamiseen ja kehittämiseen, mikä taasen voisi riittävästi momentumia saadessaan saada paremmin pärjäävien elämän tuntumaan vähemmän paremmalta. Elitistisemmissä piireissä pidetäänkin tällaisten uhkien tainnuttamiseksi tärkeänä, että heidän kannaltaan ongelmallinen kriittisyys tunnistetaan ihmisissä varhain, jotta heidän ihmisenä kehittymistään voidaan ohjailla muiden osallistujien, teknologian ym. keinoin. Voidaan jopa joutua turvautumaan siihen, että luodaan henkilöhahmo, jolla on vetovoimaa näihin mahdollisesti kriittisiin ihmisiin ja jotka voivat sitten lähemmin muokata heitä toisenlaiseksi tai ainakin hidastaa joidenkin tunnettuutta saaneiden ideoiden etenemistä edes vaikkapa muutaman vuoden.

Mediaväki on tottunut jo aikoja sitten siihen, että ideoita vesitetään, syrjitään ja niiden ajateltavuutta vaikeutetaan. Onhan niin, että kun jostain asiasta jotain mainitaan, se tuo muita mietteitä mieleen ja jos niistäkin käydään mainitsemaan enemmän, tuovat ne osaltaan lisää mietteitä mieleen ja sitten saatetaan olla jo liian lähellä sellaisia aiheita ja mietteitä, joista käytävä julkinen keskustelu riskeeraisi paremmin pärjäävien ihmisten elämän jatkumisen sellaisena kuin se on siihen mennessä jatkunut, sillä pitäisi ehkä alkaa hyväksymään panostuksia johonkin palvelutarjontaan, tutkimuksiin, asioiden käsittelytapoihin tjm., mikä taasen voisi jo parin vuoden kuluttua tehdä ihmisten välisistä jaotteluista huonommin erottuvia, mikä taasen voisi olla ongelma esim. ihmisten motivoimisen kannalta. Yhteiskunnat kun tapaavat perustua vertailun kautta tapahtuvaan parempaan elämään pyrkivyyteen.

Ohjelmistoteknologia tarjoaa suht helpon mahdollisuuden sille, ettei mediassa julkaista mitään, mikä suoraan tai parin assosiaatiohypyn kautta toisi mieleen jotain epäsuotuisaa, sillä tietojärjestelmiin on helppo ”puhkaista” ohjelmistorajapintoja, joiden kautta voidaan tehdä varmistuksia, ettei minkään mediatalon julkaisujonossa tai julkaisuaikeissa ole mitään ”ongelmallista”, radioiden musiikkisoittolistat mukaan lukien. Vaihtoehtoisista julkaisukanavista voi tulla mieleen sosiaalinen media, mutta sosiaalisen median vaikuttajien merkittävyyttä tavataan liioitella, sillä heidän yrittäessään miellyttää monia, he päätyvät aina siihen, että on parempi olla ärsyttämättä niitä, joilla menee paremmin, sillä heihinhän he kuitenkin ovat linkittyneet eri sosiaalisen median alustoilla ja muutoin, joten he uudelleentweettaavat ja blogittavat lähinnä ”turvallisista aiheista” tai sellaisilla ajoituksilla, etteivät ne kuitenkaan johda mihinkään kummoisempaan liikehdintään tai yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Ministerit lupailevat varsin tottuneesti, yläkäsitteiden avulla, kaikenlaista hyvinvoinnin parantamista, mutta he ovat asemansa saavuttaakseen tehneet liikaa lupailuja ja sopimuksenvaraisuuksia, eivätkä kykene edes kokonaisen puolueen ja erilaisten avustajien avulla muokkaamaan esim. terveydenhuoltokenttää juuri mitenkään erilaiseksi, vaan puheet ja teot jäävät sille tasolla, missä koulutukseen otettavien määriä lisätään ja laatukriteerejä luvataan tarkistaa. Tawan johtajia. Puolueiden eräänlaisena tehtävänä on edistää ja ylläpitää työllisyyttä, mikä tavallaan vaatii pitämään perusterveydenhuoltoa huonolaatuisena, jotta asiakkaiden rahat kulkeutuisivat takaisin talouskiertoon ja mikä täten tukisi työllisyyttä ja paremmin pärjäävien hyvinvointia.

Kuolemisen merkityksettömäksi tekeminen ja väkivaltaisuuteen totuttaminen ovat sekä seurausta siitä, että ihminen oliona tunnetaan liian hyvin, jotta muita ihmisiä vaivaannuttaisiin ajattelemaan persoonina kokemuksia säilövien, aivot sisältävien kuorien sijaan. On oletettavaa, että tämä totuttaminen on ennakointia sille, että valtion käytettävissä olevia rahoja alkaa olemaan erittäin vaikea saada riittämään kaikkeen siihen, mihin sitä tarvitaan, jolloin pikku kuolema siellä täällä ei tunnu missään niissä ihmisissä, jotka on siihen totutettu. Osa julkisuudesta tutuista kuolleista on saattanut jopa sallia kuolemansa ajoittamisen sellaiseen ajankohtaan, jossa se tuo jotain lisähyötyä nimekkyytensä, menneisyydestä esiin nostettavien tapahtumiensa, hänen elämästään kertojiensa ulkonäön tjm. seikan kautta.

Väkivaltaisuuden mitään tuntumattomuudessa (ajatuksiin nousevana asiana esim. sellaisesta lukemisen kautta) on myös sekin käyttö eliitti-ihmisille, että heitä vastaan käyville ihmisille kohdistuvat fyysiset väkivaltaisuudet ja muut kehoa runtelevuudet eivät saa osakseen niin paljon empaattisuutta muilta ihmisiltä kuin ne muuten saisivat. Tämä empaattisuusvaje on kehittynyt myös monille niistä poliitikoista, jotka eivät julkisuudessa esiinny ollenkaan karskisti, vaan heille tavanomaisen hillitysti ja asiallisesti. Se miltä onnistuu vaikuttamaan, ei tarkoita sitä, etteikö pystyisi olemaan mitään reagoimatta (ulkoisesti ja mielessään), kun kuulee kollegaltaan, että aikeissa on järjestää linja-auto-onnettomuus, jossa vahingoittuu kolmatoista ihmistä, joista yhden helposti mieleen jäävän nimeä on tarkoitus toitottaa julkisuudessa.

Ihmisten mieleen tavataan iskostaa monta kertaa viikossa ideoita, mietteitä, huomioita ym. johonkin yksittäiseen sanaan tai symboliin mielessä kiinnittyen, millä on usein mieleenjäävyyden lisäksi myös se tarkoitus, että pyritään vihjailemaan ”paremmin asioista tietäville”, että jokin tapahtuma on keinotekoisesti järjestetty. Siis, eihän voida turvallisesti pitää yllä miljoonan käyttäjän privaattia nettifoorumia tai muuta viestintäkanavaa, jossa kerrotaan suoraan, että silloin ja silloin tapahtuu sellainen ja sellainen onnettomuus jossain tietyssä tarkoituksessa. Vähemmän asioista tietävät ottavat saman tapahtuman eri tavoin vastaan, assosioituen mahdollisesti johonkin aiempaan tapahtumaan, jonka he tavoitteen mukaisesti kokevat olevan jatkoa jollekin aiemmalle, mutta eivät edelleenkään koe voivansa tehdä mitään sille kehitykselle, minkä ovat alkaneet uskoa olevan meneillään ja josta eivät aivan saa otetta. Esim. ulkomaisissa tapahtumissa on monesti jotain vain suomalaisten helposti tajua­maa esim. jonkin nimen vuoksi ja kun suomalaisista rakennuspaloista uutisoinnit sisältävät usein jotain hassun tai erikoisen nimisyyksiä tai murha tapahtuu kaupunginosassa, joka näyttää kartalla puukon näköiseltä, he alkavat kokemaan uhkaavuutta ympärillään fyysisen turvattomuuden muodossa, mikä yhdistyy mahdolliseen talou­delliseen turvattomuuteen ym.

Eri ihmiskerrostumien luontainen reaktio on käydä puoltamaan sellaisen yhteiskunnan ylläpysyvyyttä, jonkalaiseksi eliitit ja heidän sadat tuhannet puoltajansa ovat sitä kehittäneet vuosikymmenten aikana ja mihin siis sisältyy kaikkea muutakin kuin koulurakennusten rakentamista ja teiden korjaamista. He tulevat hyväksymään eripuraisuuden tukahduttamisen tekoälyn keinoin, vaikkeivat itse hyötyisi siitä mitenkään ja he tulevat hyväksymään lain puitteet ylittävän netin valvonnan ja instituutioiden välisen luvattoman tiedon vaihtamisen, jos sillä voidaan varmistaa, että päästään tilanteeseen, jossa poliisit voivat toimia koristeina erityisemmän rikollisuuden puutteen vuoksi. Samanlaista kehitystä on tietysti monissa muissakin maissa, mutta se ei tarkoita samaa kuin se, että maailma kehittyisi ”yhdeksi valtioksi”, sillä ihmiset haluavat vielä toistaiseksi pitää kiinni siitä, että maailman eri kolkat tuntuvat erilaisilta. Yhteistyötä, missä samanlaiset tai assosiaatioiden kautta toisiinsa liittyvät onnettomat tapahtumat ilmenevät eri puolin maailmaa, toki tapahtuu.