Psykiatrisen tautiluokituksen nimikkeissä on kaikissa vikana se, että niiden oirekriteerit ja kuvaukset mahdollistavat monitulkintaisuuden eli ts. niiden merkitys ei pysy vakiona tilanteesta riippumatta. Tästä seuraa se, että näistä nimikkeistä tulee eräänlaisia käsitepooleja, joista voi ammentaa keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä (masennus, tarkkaavaisuushäiriö ja skitsofrenia ovat kaikki tällaisia nimikkeitä).

Pelkästään lukemalla alaan liittyvien tutkimuksien tiivistelmiä (PubMed) ja seuraamalla asiaan liittyviä internetkeskusteluja voi kohtuullisella vaivalla ymmärtää, etteivät monetkaan aivojen seutuville liittyviksi sairauksiksi määritellyt asiat voi mitenkään olla yksi yhtenäinen sairaus/tila, vaan jokainen niistä käsittää joukon täysin tai osittain erillisiä asioita, joille on asioita sekavoittavasti annettu sama nimike. Ts. masennusta ei ole vain yhtä lajia, kuten ei myöskään tarkkaavaisuushäiriötä tai skitsofreniaa. Lisäksi näiden sairaustilojen määritelmien rajat suhteessa muihin sairaustilojen määritelmiin ovat täysin sopimuksenvaraisia.

Ihmisten välisessä puheen avulla tapahtuvassa reaaliaikaisessa kommunikoinnissa monimerkityksellisistä sanoista seuraa ongelmia, sillä ne tukahduttavat ajattelua (aivot sitovat suhteellisen vähäisiä resurssejaan tarpeettomasti sanojen eri merkityksiin ja niihin edelleen liittyviin asioihin). Tapahtuu myös "ajatushypähdyksiä", kun keskustelijaosapuoli käyttää kyllä samaa nimikettä, mutta käykin huomaamattaan puhumaan hiukan eri asiasta. Tämä koskettaa sekä ammatti ihmisiä, että "tavallisia ihmisiä". Tämä vaikeuttaa suuresti asioista keskustelemista. Tekstin avulla tapahtuvassa viestinnässä tämä on helpommin vältettävissä, koska omia ajatuksia on helpompi jäsennellä, mutta ei kannata olettaa, etteikö silti erittäin moni "kompuroisi" näistä asioista kirjoittaessaan. Käytännössä ihmiset vaikuttavat ajattelevan psykiatrisia sairauksia kuin ne olisivat piirrettyyn palloon (nimike) tökättyjä viivoja (oireet, attribuutit).

Yksittäisestä oireesta voidaan johtaa syitä moniin eri aiheuttajiin, mutta eri oireiden sanallisen muodon ollessa sama syntyy jälleen ajatuksellista sotkua. Esim. ilmaisusta "väsymystä miltei joka päivä" voi johtaa syitä melkein mihin vain. Käsite "keskittymiskyvyttömyys" on niin "ympäripyöreä", että se voi myös tarkoittaa lähes mitä vain. Oirekriteereiden määrän kasvaessa päästään suurempaan tarkkuuteen, mutta nykyisillä diagnoosikriteereillä tämä tarkkuuden hakeminen jää ikään kuin kesken. Kriteereitä voi olla vaikka kuinka paljon määrällisesti, mutta jos ne kaikki tarjoavat mahdollisuuden laajaan monitulkintaisuuteen kuten "pyrkimys eristäytyä", "harhaluulot" tai "neologismit" (itse keksityt sanat), niin ei niillä kovin syvälle yksilöön pureuduta. Tästä seuraa, että saman diagnoosin saaneilla henkilöillä voi olla samannimisiä oireita, jotka johtuvat täysin eri asioista.

Voidaankin sanoa psykiatrian olevan pseudotiede, joka on vain todellisten sairauksien hoitamisen tiellä. Sen sijaan, että se auttaisi ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään, se ikään kuin pitää ihmiset riittävän välimatkan päässä "paremmasta ymmärryksestä". Parempi ymmärrys voisi tarkoittaa esim. sitä, että paniikkihäiriötä ei tarkasteltaisi yksinomaan psykiatrisena sairaustilana, joka tunnistettaisiin monivalintakyselykaavakkeen täyttämisen ja lyhyen haaastattelutuokion kautta ja jota sitten hoidettaisiin aivotoimintaan vaikuttavilla lääkkeillä, vaan nähtäisiin mahdollisuus sille, että oireissa voisi olla kyse yksinomaan ruokavaliosta ja ruoansulatusjärjestelmän toiminnasta.