Ihan tavalliset ihmiset ovat oppineet, että haluttaessa oppia, miten ihminen rakentaa onnellisuuden, ei riitä, että osaa tehdä symboleilla ajatteluun pohjautuvia havaintoja kuten: "Jalle on saanut uuden perjantaipullon/läppärin/naisen, siksi Jalle on nyt onnellinen", vaan pitää ottaa käyttöön a) erilainen abstraktion taso, big data, neuraaliverkot ym. ja b) tehdä joku ensin onnettomaksi ja katsoa miten hän selviää siitä. Asian voi ilmaista myös niin, että "ihan tavalliset, mutta sosiaalisesti laajalti verkostoituneet ihmiset" voivat olla äärimmäisen tylyjä kanssaihmisiään kohtaan, silloin kun kyseessä on jonkin niin merkittävän elämään liittyvän asian selvittäminen kuin miten olla onnellinen, miten pitää onnellisuutta yllä ja miten onnellisuus saavutetaan sen jälkeen kun ote siitä on päässyt toviksi lipsumaan.

Neuraaliverkot ovat siis jotain sellaista, joka on käytössä esim. tekstintunnistuksessa l. vaikka kirjoittaisi aika lailla kiemuraisesti, älypuhelimeen asennettu ohjelmisto tunnistaa kiemuroistakin mitä kirjaimia oli tarkoitus käyttää. Ja onhan niitä käytössä esim. suomalaisessa puuteollisuudessa parantamassa tietyllä automaattisella tavalla tuotannon laatua jalostuksen eri vaiheissa. Neuraaliverkot voivat olla esiopetettuja, jolloin ne toimivat käytännössä eräänlaisina älykkäinä kuviontunnistuskoneita tai sitten ne voivat oppia (ja poisoppia) itsenäisesti. Big datalla taasen viitataan johonkin niin suureen ja jatkuvasti kertyvään datamäärään, että muodostuu haasteita liittyen datan keräämiseen, kuratointiin, varastointiin, hakuun, jakamiseen, siirtoon, analyysiin ja visualisointiin.

Neuraaliverkkoihin ja big dataan liittyvien työkalujen kehittäminen on erittäin haasteellista, mutta niiden kehityttyä tarpeeksi, niitä pystyy käyttämään melkein kuka vain. Vertaa: äänitysstudion miksauspöytää oppii käyttämään "ihan tavallinen ihminen", vaikka siinä voi olla satoja erilaisia säätimiä, eikä kertaakaan tarvitse vilkaista miksauspöydän sisään selvittääkseen miten se sisäisesti toimii - vaikka, mitäpä niistä piirilevyistä osaisikaan päätellä.

Onnellisuuden tavoittelu ei ole koskaan jäänyt pelkästään yksittäisten ihmisten mietittäväksi ja omien etujen parantamiseksi, vaan kuten kehitteillä olevia, Internet verkon valvontaan tarkoitettuja laitteita ja ohjelmistoja mennään ensiksi tarjoamaan esim. Supolle eli suojelupoliisille, on "salaisessa onnellisuusopissa" olevilla myös omat tietyt tahonsa, joiden kanssa he tekevät yhteistyötä. Yhteistyötä he tarvitsevat, koska heidän tutkimuskohteiksi valitsemiin henkilöihin saa helpoiten jatkuvan tai riittävän usein toistuvan yhteyden vain median kautta (mm. mielteiden, ideoiden, käsitteiden ja assosiaatioiden pitkäaikaisaktivointi), minkä lisäksi tarvitaan monenlaista teknistä välineistöä varsinaiseen tarkkailun suorittamiseen ja sitä kautta datan keräämiseen, analysointiin yms.

Koska tällainen toiminta vaatii usean jonkin erikoisalan ammattilaisen (tai sellaiseksi opiskelevan) asiantuntemusta analyysi vaiheen ja konsultoinnin osalta, kasvaa asiaan liittyvä ihmisistä koostuva verkosto nopeasti niin suureksi, että havaitaan helpoimmaksi pitää toiminta salassa siten, että opetetaan ihmiset pitämään ihmisten salatarkkailusta. Se taisi olla joskus 90-luvulla, kun jotkut teatterikorkeakoululaiset olivat yöt ja päivät läpeensä jonkinlaisessa vitriinissä tarkkailtavana ja YLE1:n kautta katseltavina eli jo paljon aikaisemmin ennen näitä nykyisiä "kuvataan monella kameralla, kun ihmiset toheltaa ja kilpailee keskenään". Ja lapsethan ovat leikkineet barbeilla ja muilla ihmisiä symboloivilla esineillä jo ties kuinka monien vuosisatojen ajan.

Voitaneen olettaa, että ihan kaikkia ihmisiä ei saada pelkästään esim. "onnellisuuden mekanismien" oppimiseksi aiheuttamaan jollekin toisella toistuvaa haittaa, ongelmaa ym. vain sen vuoksi, että oppisi "jotain teoreettista" - olettaen, että kokee itse olevansa riittävän onnellinen jo nykyiselläänkin. Kuitenkin, tässä on huomioitava se, että se miten muiden ihmisten äärimmäisyyksiin menevä tarkkailu ja analysointi toteutettaisiin, johtaisi siihen, että ei olisi mahdollista keskittyä pelkästään onnellisuuteen liittyvien asioiden suoraan havainnointiin ja datasta johdettuun tietoon, vaan tarkkailun ja analyysin tuloksena tulisi selville ihan kaikki, mitä tarkkailtavaan henkilöön liittyy juuri nyt, sekä myös se, mitä tulee liittymään myös tulevaisuudessa (ennakoitavuus aiemman tiedon perusteella). Mitä tarkemmin kohteesta pääsee tai kokee pääsevänsä selvyyteen, sekä mitä vahvempi osallistuvan ihmisverkoston yhteishenki on, sitä vaikeampaa siihen on olla osallistumatta paljon enemmän vetovoimaa kuin pelkässä esim. Facebookin aiheuttamassa stimulaatiossa.

Toiminnan lopettamista kesken voi jarruttaa myös se, että se on voinut kestää pidempään kuin mikään läheskään vastaava tutkimus missään aiemmin. Lisäksi, jos toiminnan voi speksata eli muodostaa siitä myytävissä olevan formaatin, siitä voi saada erittäin paljon rahaa. Vertaa tätä suomalaisen opetustaidon myyntiin ulkomaille tai Napakymppi ohjelman idean käytettävyyteen eri maissa. Tässä kohdin voi halutessaan hetken miettiä, mahtuisiko Napakymppi-formaatin speksit todellakin pienelle paperilapulle (kaikki tietävät mitä ajattelet juuri nyt).

Asiaa voisi lähestyä myös suomalaisuuden kehittämisen kautta eli käyttämällä muutamia ihmisiä koekaneina, koirina, hepokatteina ja ties minkälaisina, voisivat muut soveltaa havainnoista ja datasta johdettuja päätelmiä esim. joko omassa elämässään tai jonkin organisaation kuten MTV3:n tapauksessa liiketoiminnassaan eli sen selvittämisessä, kuinka vähäisillä rahallisilla panostuksilla saadaan pidettyä ihmiset riittävän onnellisina, sopivasti asioissa ja aina uudestaan takaisin palaavina. Ja mediatalohan voi sitten aina jälleenmyydä tai edelleenluovuttaa näiden tutkimusten kautta saadun tiedon esim. valtioneuvoston jäsenille - ellei sitten satu olemaan niin, että he ovat siitä tietoisina jo ennestään. Itse asiassa, juuri tämä asia on itseäni viime aikoina mietityttänyt: kuinka pitkälle valtion kulloisetkin kehittäjät ja vaihtopenkillä olijat ovat valmiita menemään saadakseen asiat sujumaan siten kuten haluavat niiden sujuvan?

Näissä pitkäaikaisissa tarkkailututkimuksissa kyse voi olla pelkästään passiivisesta tarkkailusta tai aktiivisesta sen kokeilemisesta saadaanko joku ihminen konvertoitua jonkin asian/aatteen kannattajaksi pelkästään esim. erilaisin suggestioin tai kuinka hänen elimistönsä toimintaan vaikuttaa, jos häntä stressataan lukuisilta eri suunnilta sillä tapaa, että kohdehenkilön "aivot ovat jatkuvasti liekeissä" eli muuttuuko ruokavalio tai alkaako elimistö oireilemaan johonkin tulehdustilaan viittaavalla tavalla? Tässä kohdin voidaan huomata, että tieto elimistön tietyistä tiloista saadaan sekä matemaattisiin laskelmiin perustuvien arvioiden kautta, että myös terveyskeskuksen teettämien laboratoritestien kautta (kaapataan tietojärjestelmiin talletettu tieto).

Erityisen mielenkiintoista tietoa voi olla se, muuttuuko kohdehenkilön tarve jäsennellä ajatuksiaan jotenkin uudella tavalla esim. jatkuvan tietoverkkojen kautta tapahtuvan häirinnän vuoksi (esim. suojautumalla, varautumalla tai jälkihoitaen) tai MTV3:n uutisten inserttien sisältämän symboliikan muodostaessa kohdehenkilön elämää kuvaavan tarinan. Vertaa:

"kirjailija abstrahoi vain tarinalleen merkitsevät tapaukset ja sitten järjestää ne mielekkääksi sarjaksi. Tämä tapahtumain abstrahointi (valinta) ja järjestäminen johonkin merkitsevään suhteeseen toistensa ja romaanin tai näytelmän "pääteeman" kanssa luo "kertomataidetta". Juonenkehittelyllä, luonteenkuvauksella, teoksen rakenteella, huipennuksilla, loppuratkaisuilla ja kaikilla muilla asioilla, joista puhutaan teknisessä arvostelussa, on yhteyttä tähän symbolikokemusten järjestelemiseen, jotta symbolikokemusten koko rakennelma (siis valmis kertomus tai näytelmä) vaikuttaisi halutulla tavalla lukijaan." (S.I.Hayakawan kirjasta Ajattelun ja toiminnan kieli)