Sanalliset rajoitteet sille, mikä on sopivaa ja mikä ei ole, ovat tahoillaan käsittelyssä ollessaan olleet varmaankin paremmin määriteltyinä mietinnässä ollessaan, mutta muille tahoille annettuna nämä mietteet ja aatokset eivät välttämättä ole tulleet heidän saatavilleen. Siinä muodossa kuin ne sitten ovat heidän tiettäväkseen tehtynä, ovat ne hyvinkin usein monenlaisia tilanteita ja tapahtumienkulkuja huomioonottamattoman tuntuisia, mikä voi johtua siitä, että määritelmien muodostamisesta keskustellessa ei oikeastaan ole mietitty kaikkea mahdollista, vaan tyydytty jonkinlaiseen saavutukseen.

Näistä muiden eri tavoitteisiin liittyvistä yritelmistä viisastuneena sitä ei haluaisikaan koettaa kehitellä keinotekoisen toimivan tuntuista määritelmää sopivuudesta, mutta mikä sen vaihtoehtona sitten olisikaan, jos kuitenkin jotenkin pitäisi saada ymmärtämään, että ala-arvoisuus voi toimia tyylikeinona, mutta ettäkö toimintatapana? Toisaalta siinähän se jo aiheutuikin vahinkoväittämän muodossa, että ihmisten käyttämän viestinnän voisi luulotellun luokiteltavuuden perusteella määritellä jonkinlaiseksi. Tyylikeinoisuus voisi kohdistua niin tekstikappaleen osaan kuin jonkin kokonaisemman aiheuttamiin vaikutelmiin lukijan mielessä ja toisaalta sanotun jälkeenkin sanottu muokkaa sitä, minkälaista jokin edeltävä on lukijalle kokemuksena.

Ihmisten noudattaessa yhteisiksi tarkoitettuja yleisiä lakeja, sellaisten noudattaminen on sitä vaikeampaa, mitä häilyvämmän oloisia, niihin oletetusti perustuvia päätöksiä niin sanottuun julkisuuteen päätyy huomioitavaksi. Ihmisten ei myöskään voi olettaa pysyvän tietoisena siitä, milloin jokin lakipykälä on muuttunut joiltain osin, joten kun sitten jotakuta syytetään jonkin lakiseikan perusteella, siinä pikemminkin aiheutetaan muille ihmisille konkreettisuutta sille, miten niinä aikoina lakia tulkitaan kuin muodostetaan jonkinlainen stabiili väittämä siitä, mitä ja miksi joku on tehnyt väärin.

Ihmisten moraali kärsii siitä, että oikeuden harrastaminen virallisten tahojen toimesta vaikuttaa siltä kuin eri oikeusasteet olisi kehitelty juuri sitä varten, ettei alemmilla oikeusasteilla kenties saadakaan aikaan vankkaa perustetta syytöksille, joten ihmisten perusoikeuksien hengessä tarjotaan jonkinlainen mahdollisuus päätöksestä valittamiseen. Ohimennen voisi todeta, että jos syyttäjät haluaisivat vähentää työkuormaansa, kannattaisi varmaan ottaa niitä enemmän keskenään samankaltaisia tapauksia koettelevia tapauksia varhaisempaan käsittelyyn, jotteivat aiemmat kehnommat päätökset pakottaisi tulkitsemaan myöhempää, haastavampaa mietittävää, aiemmin toimitun perusteella ja siten tulisi aiheuttaneeksi sitäkin, että se myöhempikin päätös olisi keinotekoisesti yhteenkoottu sellaisista osista, jotka vain näennäisesti muodostavat kestävän päätöksen.

--

Yksilön kokemus asioista ei ole sellaista kuten tietokonepeleissä, missä kokemuspisteet vain lisääntyvät ja riittämiin kerryttyään saa erilaisia perksejä, vaan sen hyödynnettävyys voi olla tilannekohtaisesti helpommin tai vaikeammin hyödynnettävää, vaikka erilaisissa pääsyvalinnoissa sellaista voidaankin kokeilla pyrkiä mittaamaan ja vertailuttamaan. Kun yksilö toimii sisällöntuottajana, joka koettelee (itseäänkin), selvittelee, itsereflektoi silloin kuin muistaa ja joutaa, hyväksyy hetkelliset kykevenäisyytensä rajoitteet tai on tunnustamatta itselleen hetkellisten kykeneväisyyksiensä rajoja, hän saattaa muutamassa päivässä saada valmisteltua mieltään siihen tapaan, että hänen aikaan saamansa voi olla suuresti erilaista kuin minkälaista hän olisi saanut aikaan kolme päivää aikaisemmin, joten olisiko tällöin ollenkaan mieltä puhua jostain kokemustasosta?

Niissä tokaisuissa ym., joissa todetaan jotain sanomisen sopivuudesta netissä, mainitaan harvemmin edes jotain sanotun vastaanottajan tiedonkäsittelyn kyvyistä. Pikemminkin jonkinlaisena taustaolettamuksena on, että joku saattaa ehkä ja mahdollisesti tulla kohdanneeksi jotain ei niin sopivaa, joten sen vuoksi, jokin ei ole kelpaavaa. Täten sitä voisi luulla, että suljetuissa yhteisöissä voisi vapaammin toimia yhteisön tottumuksien myötäisesti, mutta siitäkin on jo uutistansa, kuinka syytöksen peruste on ollut laskennallinen eli vaikkapa lukukertoja on jonkin verran, yhteisössä on jonkin verran jäseniä ja näiden tietojen pohjalta on sitten (hatusta vedettynä) muodostettu olettamus teon merkityksestä. Muille konteksteineen kerrotun asian kontekstin jonkinmoinen huomiointi syytöstä muodostettaessa voi tulla päätyneeksi niihin uutisiinkin asti, mutta tavoittaako se sitä, miten se alunperin koettiin ja otettiin mielissä vastaan, siihen voidaan suhtautua vaikkapa hilpeydellä ennen kuin joku ryhtyy ilmaisemaan tyytymättömyyttä jotain virallista keinoa käyttäen.

Joskus hyvin toimivana rajoitteena tai sääntönä voi olla jokin lyhykäisesti ilmaistavissa oleva, vaikkei se aivan satavarmuutta takaisikaan. Monihan ymmärtäisi suht toivotulla tavalla sen, jos olisi suositeltavaa jättää pois kaikista tylsimmät ja kaikista kärkkäimmät viestimiset. Jäähän siihen vielä runsaasti ilmaisunvapautta, jos yhdet prosentit ottaa pois jatkumon laidoilta. Toisaalta, pitäisikö sen heti olla jotenkin rangaistavaa nettisivuston, nettiryhmän tai nettisovelluksen instanssin puitteissa, jos primitiiviset tuntemukset saavat joksikin aikaa enemmän valtaa ajatteluun vaikuttavuudessa? Sehän toimisi hyvinkin todennäköisesti liian vahvoja ja liian vääriä perusteita muistuttavana tekijänä se liika rankaisevuus, mikä voisi uuttaa ajatteluun monina eri aikoina jotain sellaista, joka nakertaa moraalia ja luo pohjaa vaikutteille, jotka tekevät hänestä eri ihmistä.

Joillekin ei mikään suoraan annettu suositus toimia toisin toimi, mikä taasen voi aiheuttaa heissäkin, jotka ovat tavanomaisesti suvaitsevaisehkoja, totuttumista siihen, että "pakkohan se sitten lienee suhtautua moiseen kerrassaan väärin toimimisena". Toisaalta, sekin saattoi johtua, vaikka pitkäaikaisestikin, muiden aiheuttamasta yllyttyneisyyteen orientoituneisuudesta hänen mielessään, joten kuka tai ketkä tuolloin olisivatkaan suurempia syyllisiä? Jos kyse olisi (sumeiden) lain rajojen ylittymisestä, ei yllytetty välttämättä pääsisi seurauksitta yllytetyksi päätyneisyyden vuoksi. Ihmisten oikeustaju (tuolla jossain) voisikin päätyä olemaan kovin eri mieltä lakeja tulkitsevan syyttäjän kanssa, joka oletetusti koettaa sovittaa tekemisensä oikeuskäytännöiksi hypetettyihin, sillä lait eivät muunnu oikeustajuisuuksien kanssa samanlinjaisiksi sen vuoksi, että lakeja säätävät ihmiset, sillä varsinkin dominoivassa asemalla olevilla poliittisilla toimijoilla voi olla intressejään olla tekemättä tarkennuksia joihinkin lakeihin ja olla päästämättä muidenkaan pyrkimyksiä läpi.

--

Vertaileminen muiden tekemisiin voi olla hyvinkin keinotekoista, sillä ei vertailun kohteeksi asettuva ole tehnyt tekemisiään kenties ollenkaan sen vuoksi, että pääsisi vertailtavaksi. Eihän kaikkia yrityksiäkään kiinnosta minkään vertaa, onko se jollain muihin vertailevalla listalla jollain sijalla. Nettisisältöä johonkin vertaillessa ei itse vertailijakaan välttämättä ole kovin pätevä siinä tekemisessään, mikä voi käydä ilmi vaikkapa siinä, kuinka häneltä jää pois sen ilmaiseminen, missä hän kertoo ymmärtävänsä lukemastaan, kuinka jotain määrällisesti vähäistä tai laajempaa kokonaisuutta on tultu tuottaneeksi osittain sen vuoksi, että "yhteiskunta on väärin rakennettu" eli huolia, ongelmia, mietteitä ym. ei ole otettu vakavasti tai on otettu, mutta niihin ei ole reagoitu tavalla, joka olisi monien myötäilemän oikeustajun mukaista. Voipa olla, että kirjoittaja on edeltävästi jo ottanut yhteyttä niihin tahoihin, joilla on lakeihin ja säädöksiin perustuvaa päätöksenteon valtaa ja jotka ovat tulleet tehneet päätöksiä, jotka ovat selvästi vastoin sitä, minkä mukaisesti niiden pitäisi toimia. Voipa olla niinkin, että sisällöntuottaja on arvioinut pääsevänsä "riivaavuuksistaan" eroon ainakin omassa mielessään, kun saa käsiteltyä asioita kirjallisesti ja siinä prosessissa voi olla tärkeää, että sille on näkijänsä tai kuulijansa, jotta hän voisi kokea saavuttaneensa sopivan loppuunsaattamisen tunteen. Edellisen voisi sanoa niinkin, että "hänen täytyi saada jotain pois systeemistään" ja minkä jälkeen hän ei ehkä ollenkaan toimi siten, että aiheutuisi vähäisintäkään perustetta ounastella, että "kohta se taas tehnee jotain vähemmän sopivaa".

--

Entäpä jos on ounasteltavissa toteutumisen mahdollisuudeltaan todennäköisiä skenaarioita, joissa yksilöön itseensä kohdistuu uhkaavuutta tai elämää hankaloittavuutta? Tai jospa yhteiskunnallisissa kehityskuluissa on ilmennyt jo pidemmän aikaa sellaista etenevyyttä, joiden kauttaaltaan ymmärtämiseen, saati selittämiseen, ei hänen oma asiantuntemuksensa täysin riitä? Vaitiolon yleisyys vastaavanlaisuuksista tai mahdollisuudesta joihinkin tapahtumien kulkuihin voi hyvinkin olla kelpo peruste sille, että jotain viestitään topakammin. Toisaalta, miksi jättää sanomisiaan yhden kirjoituksen muotoon, kun voi laajentaa selvittelyjään ja selittelyjään niin paljon kuin tuntuu tarvitsevan ja sisällöntuottajan mieli kykenee hallitsemaan? Siltikin, viestimisen toimivuuden kannalta ei välttämättä ole ideaaleinta käyttää niitä tehokeinoja, joilla voitaisiin kuvitella tavoiteltavan isosti erottuvuutta. Jos kirjoittajan jotain syytöksiä täytyy esittää, ei niidenkään käsittelyssä ehkä kannattane olla primitiivisimmillään. Ei niinkään joltain suunnalta mahdollisesti suuntautuvan rankaisevuuden vuoksi, vaan vaikkapa siksi, että tuolloin kenties tulisi huonontaneeksi sanomisiaan laadullisesti suhteessa siihen, kuka viitsii lukea sanottua. Tai katsoa tai kuunnella tai kokea. Onhan niitä esitystapoja.

Suomen perustuslaki tavallaan turvaa eräitä perusoikeuksia, mutta vaikka muut lait ovat alttiimpia muutoksille, ei niihin silti ole jäämättä puutteita ja vikoja, jotka käytännössä aiheuttavat sen, että se minkä perustuslaki tavallaan turvaa (lupaa turvata), ei ole joissakin tapauksissa mahdollista toteutua, koska yksilön viestinnälliset itsepuolustuksen mahdollisuudet eivät vedä vertoja sille, kuinka helppoa muiden tahojen on jatkaa käytännössä loputtomiin hänen elämäänsä haittaavien toimintakaavojen käyttämistä sillä tapaa vaivihkaa, etteivät häneen kohdistuvat rikoksen merkit tule täyttyneeksi. Tätä epäsuhtaa pahentaa se, että viranomaiset tulkitsevat lakia monesti aivan toisin kuin ihmisten "yleinen" oikeustaju voisi antaa ymmärtää, jolloin rikosilmoitus joistakin ihmisistä ei etene, vaan siitä saadaan lähinnä "ei syytä epäillä rikosta"-väittämä tai jopa "ei tapahtunutta rikosta". Väittämänä nämä voivat tuntua rikosilmoituksen tehneestä järjettömiltä, varsinkin jos hän on selittänyt laajalti tarkasti perusteita rikosilmoitukselleen ja joiden perusteella ei pitäisi olla varmuudella sanottavissa ainakaan sitä, että "ei ole syytä epäillä rikosta", saati olla varma, että "ei (varmasti ole) tapahtunut rikosta" eli omituisuus olisi erityisesti siinä, että väittämäksi muotoiltu luulottelu on "lyöty lukkoon" aivan liian aikaisin. Rikosilmoitukseen saadussa palautteessa pitäisi täten olla vähintään taustoittavaa selitystä sille, miksi on päädytty johonkin lyhykäiseen väittämään, sekä myös antautumisen ilmaisemista siitä, josko ei ole osattu olla varma onko kyse varmasti ei-rikoksesta vai ehkä sitten kuitenkin. Jos virkavalta itse täten käyttäytyy kuin se tekisi jonkinlaista A/B-testausta kansalaisella ja tekee sitä toistuvasti, olisiko siinä hyvä peruste "ottaa laki omiin käsiin" ja viestiä asioista miten haluaa? Sinänsä omituinen ilmaisu, sillä kysehän olisi siitä, ettei sillä lailla oikeastaan paljoakaan joiltain osin teekkään, joten mitäpä sitä mukana mielessään pitäisikään.