Kun aikoinaan koettiin tunnistettavan jonkinlaisen mutuillut syyt sille, miksi joku henkilö kuten opiskelija tai oppilas ei tajua olevansa kiusattu, ei tiedosta missä rajoissa häneltä jotain selitystä pyydetään, ei kykene muodostamaan ystävyyssuhteita, on toisinaan ihmeellisen kömpelö, on jumiutuvainen joihinkin näennäisen merkityksettömiin harrastuksentapaisiin ja tekee paljon kirjoitus- ja ajatteluvirheitä, oli esim. kanssaopiskelijoiden helppo käyttää toisilleen häntä luonnehtiessaan sellaisia heille tuttuja ja enempää selittämistä vaatimattomia ilmaisuja kuten "ajatuskapasiteetti loppuu kesken", "liikaa käsiteltävää kerralla" tai "menee jumiin".

Koska neurologisesti selitettävyys oli heidän oman ymmärryksensä ulottumattomissa, eikä metaboliikka sanana ollut tullut edes kuulluksi millään oppitunnilla ja koska heillä oli jonkinlainen sisäinen välttämättömyys pitäytyä jonkinlaisessa käsityksessä, he ajautuivat suhtautumaan tällaiseen ihmiseen kuin hän olisi jotain tai jonkinlaista jotenkin koko ajan, tyypillisesti.

Jonkun heistä tullessa ottaneeksi tuon erilaisen ihmisen käytöksen puheeksi jonkun itseään tietävämmän kanssa, saattoi tuolloin sanailtu luonnehdinta tuntua jo pidempään jossain muodossa sairausluokitteluissa mukana ollutta MBD:tä tai 90-luvulla sellaisiin mukaan päässyttä Aspergerin syndroomaa muistuttavalta, joten sellainen tavallaan tarjosi mahdollisuuden naulita käsitys tästä yksilöstä joihinkin tiettyihin suurpiirteisiin rajoihin, mistä saattoi täten viestiä muillekin hänestä tietäville, koska kriteeristö oli helposti luettavaksi annettavissa.

Koska lehdistö ja populaarikulttuuri olivat tavallaan myös tarkoitettu suojaamaan normaaleja ihmisiä epäilyksiltä, että normaalius ei ehkä sittenkään ole niin selvärajaista suhteessa psykiatrisen tai neurologisen diagnoosin saaneisiin, oli jotakuinkin tietyn diagnoosin tarjoamaan muottiin sopivaan ihmiseen helpohko suhtautua "toisenlaisena kuin normaalina ihmisenä". Tätä edesautti se, että ihmisiä oli tavallaan opetettu suhtautumaan näihin "toisenlaisiin kuin normaaleihin ihmisiin" ongelmaisuuden kautta, mihin sujahti helposti mukaan jumiutuminen ideaan siitä, että tällaiset ihmiset olisivat jotenkin pysyväluonteisesti suurinpiirtein tietynlaisia, sillä heidän toimintaansa ei ehkä yritetty ymmärtää aktiivisesti, vaan enemmänkin ohimennen. Onhan vähemmän kognitiivista vaivaa vaativaa liitättää johonkin suhtautumisen tapaan jotain paljolti samankaltaisena pysyvää kuin käydä mietiskelemään jonkun toisen ihmisen oireilun vaikeusasteita ja perusteita sille, miksi jokin tilanne olisi enemmän ongelmallinen kuin jokin toinen. Erikseen sitten ne ihmiset, joilla oli jokin motivaatio yrittää ymmärtää paremmin.

Saattoikin jäädä paljolti jonkinlaisen tuurin varaan, tuliko "kykenevyyksiltään jotenkin, ilmeisesti tyypillisesti vajaa" yksilö osoittaneeksi sellaista kykeneväisyyttä, joka oli ristiriidassa muodostuneiden luulojen kanssa. Jos hän olisi joku päivä tullut murtautuneeksi irti sosiaalisen haparointinsa kahleista ja käynyt hankkimaan luontevasti ystäviä, ollen huolellisen empaattinen ihmisten kanssa kommunikoidessaan, eikä kömpelyydestäkään vaikuttanut olevan merkkejä, vainka kuinka sellaista yritettäisiin huomioida, niin miten hänestä silloin olisi pitänyt ajatella? Eräässä MBD-esitteessäkin (Michelsson, 1998) kerrotaan, että "Koska murrosiässä MBD:n tyypillisimmät oireet ovat jossain määrin lieventyneet, on diagnoosin tekokin vaikeampaa ja oireet voidaan leimata kokonaan psyykkisiksi ja/tai sosiaalisiksi ongelmiksi."

Jos pitäydytään siinä, että normaaleja ihmisiä voidaan ajatella olevan olemassa, niin heidän joukossaan voitaneen olettaa olevan ainakin sellaisia, jotka antavat mielellään muille ihmisille runsaasti tilaisuuksia näyttää uudelleen, kuinka on parempi kuin ensi alkuun tai aiemman kokemuksen perusteella on vaikuttanut ja sellaisia, jotka näkevät prakmaattiseksi pitää outokäytöksisen leimaa yllä jossain ihmisessä, sillä se saa muut vaikuttamaan jotenkin paremmilta tai normaalilta.

Voitaneen myös olettaa, että joillakin ihmisillä on intressiä kokeilla, miten joku toinen ihminen "toimii", josko siten pystyisi muodostamaan yleistyksiä siitä, missä olosuhteissa ja minkälaisten esivaatimusten täyttyessä normaalitkin ihmiset saadaan oirehtimaan tietynlaisesti. Eräitä keinoja pitää jotakin "erilaista yksilöä" huonompana kuin voisi ollakaan, on aiheuttaa häneen pitkäaikaisesti ylläpysyvää haluttomuutta käyttää, kokeilla tai edes muistaa/tiedostaa joidenkin häntä hyödyttävien aineiden olemassaoloa. Juomana teessä tai erillisenä jauheena saatava teaniini saattaisi dopamiinivaikuttavuudessaan olla jotain, joka saa hyvinkin ihmeellisiä vaikutuksia aikaan kymmenissä minuuteissa, joten eräs ihmiskokeilu voisi sisältää tietynlaisten aineiden käyttämiseen johtavien reittien torppaamista, jottei kohdeyksilölle pääsisi muodostumaan ideaa siitä, että erityisesti hänen aivojen välittäjäaine dopamiiniin vaikuttavuudessa voisi olla ratkaisu moneen oireiluun ja ongelmallisuuteen. Tämän teehen tympäännyttämisen olisi aikoinaan voinut tehdä vaikkapa tarjoamalla pakkaukseltaan hyvinkin mielenkiinnottamalta näyttänyttä ja tympeältä maistunutta Keisarin Morsian -teetä, tarjoten vaihtoehtona suomalaisille perinteistä kahvia, joka toki villitsee mieltä ja saa monet tuntemaan olonsa vauhdikkaammaksi ym., mutta jonka vaikuttavuus aivoissa on aivan erilainen.

--

Psykiatrien luennoidessa toisilleen jossain konferenssissa, ei heidän ole vaikea myöntää sellaista, minkä läsnäolijat jo muutenkin tietävät kuten sen, että ihmisten diagnosoitavuus ei tule samalla määrittäneeksi etiologiaa (syitä) ja että vuosikymmenten aikana diagnoosiluokitteluja on jouduttu kumoamaan, määrittelemään uusiksi ja järjestelemään toisin. Psykiatripäivien julkaisusarjan Tutkimus, hoito, kuntoutus ja työkyky" (1995-96) artikkelissa "Psykiatrinen diagnostiikka tieteellisessä tutkimuksessa" (Isohanni ym. 1996) sanotaankin suoraan, että

Psykiatrisen diagnostiikan ja diagnostisten järjestelmien keskeinen ongelma - etenkin tieteellisessä tutkimuksessa - on absoluuttisen oikean tiedon puuttuminen, toisin sanoen "oikeita" diagnooseja ei ole olemassa.

Maallikot ja muuten vaan jotenkuten diagnoosinimikkeitä käyttävät eivät käyttämiinsä sanoihin ja käyttötilanteisiin tottuneisuuttaan tule ajatelleeksi, että vaikka asioiden nimeäminen ja kategorisoitavuus "selkiyttää ihmisen ajattelua", "tuo järjestystä kaaokseen" ja "mahdollistaa kehittyneen kielen ja dialogin" (Isohanni ym. 1996), heidän sanojen käyttämisissään sanojen merkitykset pohjautuvat jämäolettamuksiin ja epämääräisyyksiin, missä ihmisten keskinäinen vihjailu siitä, miten he ajattelevat jostakin yksilöstä, saa arkisiin tilanteisiin etenevyyden tuntua, mutta vailla hyvälaatuista yhteyttä tieteelliseen tietoon.

Psykiatrisella diagnoosilla on käyttöä tieteellisissä tutkimuksissa, tilastoinnissa ja potilaan hoidossa. Diagnostiset tarpeet saattavat olla erilaisia näissä ryhmissä. Kliinisessä työssä diagnoosi tiivistää taudinkuvan keskeiset piirteet sekä auttaa hoidon suunnittelussa ja hoitavien henkilöiden kommunikoinnissa.

Sairausluokituksien muuttuessa harvoin ja niiden käyttöön ottamisessa julkaisujensa jälkeen ollessa pitkiä viiveitä niihin muutoksiin valmistautumisen ottaessa aikansa, ollaan vuonna 2021 siinä tilanteessa, että Suomessa paljon käytetylle sairausluokittelulle (ICD-10) on jo valmistunut korvaaja (ICD-11), mutta sitä ei olla aikeissa ottaa käyttöön kuin vasta vuonna 2022, minnekä saavuttaessa voi sitten viedä oman aikansa ennen kuin alan opiskelijat ja jo terveysalalla töissä olevat kykenevät täydelliseen mentaaliseen siirtymään uudesta vanhaan. Sehän ei joka tapauksessa muutu mihinkään, että diagnostiset järjestelmät pysyvät ateoreettisina eli "eivät ota kantaa erilaisten ongelmien syihin, vaikeuteen ja hoitomahdollisuuksiin" (Isohanni ym. 1996). Myös "diagnosoijan koulutus, viitekehys ja diagnostinen kulttuuri vaikuttavat helposti diagnostiseen käytäntöön, samoin myös olettamukset diagnoosien merkityksestä hoidolle" (Isohanni ym. 1996).

MBD (minimal brain dysfuntion) on eräs esimerkki termin merkityksen vaihtelevuudesta vuosikymmenten aikana, sillä vielä 1960-luvulla sinänsä normaaliälyisillä MBD-lapsilla oli määritelmän mukaan erilaisia oppimis- ja käyttäytymishäiriöitä, joita olivat mm. hahmotushäiriöt, puheen ja kielen häiriöt, impulsiviteetti, liikunnallinen kömpelyys, muistitoiminnan ongelmat ja tarkkaavaisuushäiriöt (Michelsson, 1998), mutta 1980-luvulla "amerikkalainen psykiatrinen yhdistys määritteli MBD:n ainoastaan käyttäytymistä kuvaavalla diagnoosilla eivätkä motoriset tai neurokognitiiviset häiriöt kuuluneet diagnoosikriteereihin". Muut oireet, joiden aikaisemmin katsottiin kuuluvan MBD-diagnoosiin "olivat nyt eri tiloja, kuten esimerkiksi puhehäiriöt, luku-ja kirjoitushäiriöt ja matemaattiset häiriöt".

--

Koska ihmisten diagnosointi on myös liiketoimintaa ja sillä on työllistävää vaikutusta, voivat asiantuntija-asemaan hakeutuneet vaikuttaa hyvinkin merkittävästi siihen, miten diagnosoidaan, miten tulkitaan käytöksen piirteisyyden täsmäävyys ja mihin vedetään rajat sille, minkälaisia ihmisiä päädytetään jonkin diagnoosin saajiksi. Otettaessa tarkempaan syyniin vaikkapa Taina Niemisen ym. Suomen Lääkärilehteen Aspergerin syndroomasta kirjoittama artikkeli (Nieminen ym. 2000), huomataan, että valituilla tarkenninsanoilla voidaan helposti vaihdella sitä, minkälaista prosenttilukua oletetaan tarkoitetun (20, 40, 60, 100..?).

AS-lapsen tapa perehtyä häntä kiinnostaviin asioihin on kaikkinielevää uppoutumista yhteen asiaan kerrallaan.

AS-lapsen katsekontakti on usein poikkeava, kehonkieli kömpelöä ja puutteellista, ja joskus esiintyy tahatonta ääntelyä ja liikehdintää tai epätarkoituksenmukaisia, erikoisia asentoja.

AS-lapsen on vaikeaa arvioida vuorovaikutustilanteessa sopivaa välimatkaa toiseen ihmiseen, jolloin hän voi tulla liian lähelle tai tahattomasti kääntää selkänsä keskustelukumppanille.

Lähes jokaisella AS-lapsella on jonkinlaista aistiherkkyyttä tai poikkeavaa reagointia aistiärsykkeisiin. Tavallisimpia ovat ääni- tai valoherkkyys. Arkipaiväinen, suhteellisen hiljainen ääni, kuten pölynimurin hurina, voi sattua korviin tai loistelampun valo häikäisee.

AS-lapsen kehonkäyttö on usein kömpelöä tai omalaatuista. Toisaalta kiinnostavissa puuhissa AS-lapsi voi olla käsistään erittäin näppärä.

Asiantuntijatason väittämiä jonkinlaisesta synnynnäisestä kyvyttömyydestä tai puutteellisesta kyvystä johonkin kuten kykyyn "kuvitella mielessään muiden ihmisten ajatuksia ja tunteita (mielentiloja) eli eläytyä niihin" ei edes toisen lääkärin, jolla on neurologista pätevyyttä, ole helppo kumota, joten Suomen Lääkärilehden seuraavasta numerosta ei todennäköisesti löytynyt kommenttia, jossa haastettiin väittämä jonkinlaisesta kyvyttömyydestä.

Monet "Asperger-aikuiset" ovatkin ilmaisseet netin keskustelupalstoilla, ettei heillä ole lapsena ollut minkäänlaista kömpelyyttä tai aistiyliherkkyyttä, vaan he ovat vain olleet jonkinlaisia "outolintuja", joilla on esiintynyt runsaanlaisesti ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä, hitusen ihmeellisiä maneereita, kummallisia ajatuksenkulkuja ym. Julkisuudesta tuttujen, neurokirjoa edustavien ihmisten julkituloja johonkin diagnoosiin liittyen voidaan jossain määrin pitää avittamisina ja stigmaattisuuden hälventäjänä, mutta toisinaan myös muiden ihmisten käsityksiä pahasti sekaisin hämmentävinä.

Diagnosoiduksi tuleminen ei välttämättä johda minkäänlaisiin suosituksiin jatkotoimenpiteistä tai jos sellaisia suosituksia annetaankin, voivat ne mennä hyödyllisyyden kannalta ihan huti, jos perimmäiset ongelmat ovat sitten kuitenkin olleet suuressa määrin esim. uneen, ravitsemukseen, ihmissuhteisiin ja ympäristötekijöihin liittyviä. Terveydenhuoltoalan ammattilaiset mielellään väittävät, että erotusdiagnostiikka toimii käytännön työssä hyvin, mutta aikoinaankin Asperger-diagnooseja on voinut saada parin tunnin haastattelun perusteella, mihin ei ole sisältynyt minkäänlaisia vaikkapa verikokeita.

Potilastutkimusta enemmän tieteellisemmäksi eli tässä, toistettavammaksi tekevät seulontalomakkeet ja strukturoidut haastattelut, joilla on hienot nimetkin kuten "Asperger Syndrome Screening Questionnaire", "Asperger Syndrome Diagnostic Interview", mutta nekin jättävät paljon tulkinnan mahdollisuuksia sekä niihin vastaajalle itselleen, että niitä tehtäväksi jakavalle. Hyödyllisyysnäkökulmasta ottaen niillä voidaan toki saada kartoitettua summittaisesti häiriön vaikeutta ja tasoa, mutta oli vastaajana sitten diagnosoitava itse tai hänen läheisensä, muistinvaraisuus voi aiheuttaa monenlaista pyöristyneisyyttä ja epävarmuutta kysymyksiin vastaamiseen.