prev
next
Suhtautuminen johonkin ajattelun kohteeseen perustuu pitkälti sekä siihen, minkälaisia aiemmat elämänkokemukset ovat, että siihen minkälaiseksi mieltä on muokattu keinotekoisesti sen jälkeen, kun ajattelunkohdetta vastaavaa tai sivuavaa elämänkokemusta on kerrytetty. Monikin varmasti mielellään ajattelisi, että on vapaa ajattelemaan ja suhtautumaan asioihin miten milloinkin haluaa, mutta todellisuudessa ihmisten ajattelu tapaa fakkiutua sillä tapaa, että yhdenlaiset suhtautumistavat etääntyvät mielestä tavoittamattomiin toisten ollessa lähes välittömästi käytettävissä.
Ajattelultaan valppaammatkaan eivät ole täysin suojassa sellaiselta suhtautumistaipumusten muuttamisen pyrkimyksiltä, joka on luonteeltaan systemaattista ja kenties jopa vuosien ajan jatkunutta. Muutoksille alttiimmillaan yksilö lienee silloin, kun tietynlaista suhtautumista on nostatettu mielestä esille, sillä tuolloin on keinotekoisesti muokattavimmillaan.
Suhtautuminen toimintana ei aina ole helposti rationalisoitavissa eli tässä, itselleen selitettävissä, vaan se koetaan joukkona emootioita ja erilaisia tuntemuksia (erotuksena suhtautumisen kohteen kohtelusta ja käsittelystä). Juuri se voi olla mielen toimintaan keinotekoisesti vaikuttamisen tavoitteenakin eli tietynlaisen suhtautumistavan tullessa nopeasti käyttöön, siihen liittyvistä emootioista ja tuntemuksista ei pääse nopeasti eroon.
Kun mieli "rakentaa" suhtautumisen johonkin kohteeseen, jossain tilanteessa, ei suhtautuminen ole välttämättä laadultaan ja "koostumukseltaan" samankaltainen kuin viimeksikin, sillä ajattelu voi hairahtua ottamaan suhtautumiseen mukaan jotain samantapaista, mutta erilaista ja asiaan liittyvien mielteiden esiin saatavuuden laatukin on tilannekohtaista.
Osan ajattelun hairahduksista voi tunnistaa tietoisesti ajatteluaan tarkastelemalla, mutta siltä osin kuin se perustuu esim. primingsignaaleihin, jää aivojen työmuisti liian pieneksi päätelmien tekemiseksi ilman apuvälineitä.
Muutosprosessi perustuu ajatusaikaa valtaavuuden kautta saavutettavaan yhdenlaisten mielteiden unohduttamiseen vähempikäyttöisyyttään ja toisenlaisten dominoivuuteen niiden runsaan keskinäisen verkottuneisuuden vuoksi.
Suhtautumistaipumusten muuttamisen kannalta olennaista on, että lukuisiin eri assosiaatioklustereihin päätyy sellaisia ”noodeja”, jotka edustavat jotain sellaista, jonka voi ajatella esiintyvän suhtautumisen kohteessa tai suhtautumisen kohde tuo sellaista mieleen.
Karkeimmillaan suhtautumisen muuttaminen on ohjailemista kohti ei-mielekästä tai päinvastoin, kohti mieltymistä.
Fakkiutumista tapahtuu Hebbian-oppimisen periaatteiden mukaisesti eli ne mielteet, mitkä laukovat yhdessä, verkottuvat vahvemmin toisiinsa ja täten todennäköistävät myöhempää tendenssiä tietynlaiseen suhtautumiseen.
Suuritodennäköisyyksisten assosiaatioiden ja asioiden merkittävimpien piirteiden yksinkertaisin esitysmuoto on yksittäisistä noodeista erkanevien viivojen joukko, jotka päätyvät muihin noodeihin, missä noodit vastaavat jotain miellettä kuten muiston alkua tai tuntumaa jonkin esineen osasta.
Suuritodennäköisyyksisyys tarkoittaa tässä sitä, että vaikka ajattelu itsessään muokkaa ajattelua sillä tapaa, että ajatellessaan lähiaikoina samaa asiaa uudelleen ja tullessaan päätyneeksi eri ajatuksiin, tulee ajan kanssa tavallaan palanneeksi aiempaan lähtötilanteeseen eli tietystä samasta ajatuksesta päätyy jälleen uudestaan tiettyihin samoihin ajatuksiin – todennäköisesti.
Omat assosiaationsa on usein helppo ja nopea tunnistaa, mutta mielteiden merkittävimpien osakomponenttien (tässä: piirteet) tunnistaminen vie enemmän aikaa.
Jos näitä suuritodennäköisyyksisiä assosiaatiota ja mielteiden merkittävimpiä piirteitä kirjattaisiin ylös, voitaisiin muodostaa "pelimerkkejä", joita voi yrittää eri perustein järjestellä jonkinlaiseen järjestykseen, jolloin huomattaisiin sekin, että moni mielle suuntautuu samoja mielteitä kohti kuin jotkin toisetkin mielteet.
Näillä samanlaisuuksilla on olennainen vaikutus ajatusten eteenpäin kulkemisen kannalta, sillä useamman "osuman" kohdistuttua johonkin tiettyyn samaan mielteeseen ajattelun kautta, osallistuu täten enemmän aktivoitunut mielle vahvoilla yhteyksillään myöhempien ajatusten ilmentymiseen.
Jotkut uusista ajatusyhteyksistä voi havaita tietoisenkin mielen tasolla siten, että yhtä asiaa ajatellessa on hyvin vaikea olla ajattelematta myös jotain tiettyä muuta asiaa, osan yhteyksistä toimiessa hieman hitaammin, jonkin mieleentulemista valmistelevasti. Tätä valmistelevuutta edustavat primingsignaalit, jotka kulkevat yhdensuuntaisesti assosiaatioreittejä pitkin, vaihtelevanlaisin todennäköisyyksin kohteena olevaa miellettä herätellen.
Manipulointi perustuisi tässä siihen, että yksilön mieltä väsytetään sillä tapaa, ettei hän jaksa ajatella muistoja, muistikuvia ja mielteitä esille kovin laajalti, jolloin helpoiten mieleenjuolahtavat assosiaatiot jostain tapahtumasta ovat niitä, joita ensiajattelemalla mieleen juolahtaa ja joihin ajattelu jonkin tapahtuman puitteissa sitten pitkälti tyssääkin.
Kun samoihin aikoihin tai jo jonkin verran ajallisesti aiemmin (tunteja, ehkä kokonainen päiväkin) houkutellaan samaista yksilöä ajattelemaan jotain sellaista tapahtumaa, jossa esiintyy samankaltaisuuksia siihen toiseen tapahtumaan liittyvien ajatusten kanssa, joiden ajattelu tyssäsi nopeasti, hänen mielensä päätyy eräänlaiseen ryhmittely-moodiin, sillä aivot kokevat olevansa niin heikossa jaksavuuden tilassa, että jostain energiaa kuluttavasta on säästettävä.
Tai ehkä tämä energian säästäminen on vain eräs väliaikainen seuraamus, eikä varsinainen aivojen pyrkimys, mutta joka tapauksessa tapahtuu niin, että mielen ollessa ajattelemiseen väsynyt (monitulkintainen sana), se päätyy paljon herkemmin yhdenlaisesta ajatuksesta toiseen samankaltaiseen, vastikään "aktivoituun", mistä on myös se seuraus, että mieli alkaa etsiskelemään muitakin samankaltaisuuksia kahteen eri tapahtumaan kuuluvien asioiden väliltä. Juuri tässä kohdin on mahdollisuus varmistella uusien yhteyksien muodostumista oppimisteorioihin liittyvää vahvistamista hyödyntämällä.
Ulkopuoliselta vaikuttajalta tämä vaatii se sen, että tiedetään, mitkä ovat niitä todennäköisimpiä assosiaatioita, mutta sen voi varmistaa siten, että ollaan niitä, jotka ovat alunperin tuottaneet näitä mielteitä.
Selkeys, yhteentoimivuus, clutter-free ja vääränlaisten yhdistelmien poissaolevuus ovat sitä, mitä ihmiset pohjimmiltaan visuaalisesti havaittavaksi tulevilta ja ajatuksia herätteleviltä asioilta toivoisivat, mutta esim. lehdistö ja lehdistöä hyödyntävät tahot eivät päästä ihmisiä helpolla. Elinympäristöstä voisi monissa paikoin sanoa paljolti samaa.
Ajoitetut muistiinjäävyydet ja moniassosiaatioita aiheuttavuudet voivat turmella ajattelua joiltain osin jo kertalaakista, mutta lisärasitteena voivat olla eri tahojen semanttiseen yhteentoimivuuteen pyrkivyys, aiemmin tehtyyn viitattavuus, vakioasioiden käyttö ja myös monesta asiasta mainitsematta oleminen.
Tottuneesti meta-ajattelemista harrastavat ja vaikkapa opiskelijat, joilla on meneillään paljon erilaista ajateltavaa, saattanevat olla eräitä, jotka tunnistavat herkähkösti, kuinka ajattelua turhanpäiväisesti stimuloivuus poisorientoi jostain eli vaikka he eivät varsinaisesti sekaantuisi ajatuksissaan sellaisen vuoksi, eikä heidän mielensä "ylikuormitu" samankaltaisuuksien havainnoinnista, he tunnistavat olosuhteissa tai tilanteessa jotain vääränlaisesti vaikuttavuutta.
Jotkin tahot saattaisivat yrittää selittää tietynlaisen turhanpäiväisesti mieltä stimuloivuuden esim. neurologisesti ongelmallisten ihmisten vaikeudeksi toimia maailmassa ja antaa ymmärtää, että heidän ongelmansa tulisi esille jo siinä vaiheessa, missä jotain joiltain osin samankaltaista, mutta kuitenkin erilaista esiintyy samoihin aikoihin ja että tällaisen "kestäminen" on muille ihmisille aivan normaalia. Todellisuudessa mahdollisessa häiritsevyydessä olisi kyse paljon hienoisemman seuraamuksen tajuamisesta.
Erikseen sitten sen tajuamiset, että jotain samankaltaisuuksia pyritään erilaisin tehostinkeinoin runnomaan yksilöiden mielessä yhteen siinä tavoitteessa, että niiden välille muodostuisi pysyväluontoisia yhteyksiä hermoverkkojen tasolla. Meta-ajattelijat saattavat ymmärtää hyvinkin tarkkaan milloin tällainen riski on olemassa, eikä kaikenlaisten tällaisten yhdistelmien tekemistä koeta suotavaksi.
Tavoittelematon poisorientoituminen meneillään olevasta ei mitenkään välttämättä ole vain yksittäisten asioiden hetken aikaa ilmenemisiin perustuvaa vaikutusta, vaan monenlaista keskenään erillistä poisorientoitumista aiheuttavuutta on pitkin viikkoa useissa eri päivittäisjulkaisuissa, joten siinäkin mielessä ongelman luonnehtiminen sellaiseksi, että sen kokevat ongelmaksi vain ne, jotka häiriintyvät yksittäisten asioiden ilmenemisestä, on varsin pöyhkeää.
On mahdollista, että kohdeyksilöön mieleen kaikenlaista ujuttaneet (tai sellaista yrittäneet) ja niiden välisiä yhteyksiä väsäilleet, ovat toimineet sen teorian pohjalta, että joskus tulevaisuudessa kohdeyksilölle ei enää olisi kaikesta esiintyneestä häirinnästä johtuen ajantajua, vaan kaikki olisi tapahtunut ikään kuin ”eilen” tai ”äsken”. Perusteet, aikomukset ja osanottajat eivät välttämättä ole olleet kaikkina vuosina samoja, mutta on tulkittavissa, että tavoitteena on ollut muokata jonkinlaista kuvitteellista tai tieteellisesti todistettavissa olevaa oletushermoverkkoa (eng. default mode network), mistä englanninkielinen Wikipedia kertoi eräänä ajankohtana seuraavanlaista:
It is potentially the neurological basis for the self:
Thinking about others:
Remembering the past and thinking about the future:
Eli jos ihminen lopettaa johonkin tekemiseen keskittymisen, saattaisi piankin ajautua jonkinlaiseen hänelle tavanomaiseen ajatteluun, jota voisi olla keinotekoisesti muokattu eri elämänvaiheissa kokemuksiin ja ajatteluun vaikuttamalla. Ihmisajattelun säännönmukaisuus ei ole lyhykäisesti määriteltävissä, mutta eräänä enemmän stabiilimpana väittämänä voi todeta, että ihmismieli ei hetimiten voi päätyä mistä tahansa mietteestä mihin tahansa toiseen ajatukseen, mistä johtuen kaikilla ihmisillä on tiedettynä esim. sanoja, joita he eivät ole ajatelleet kertaakaan viimeisimpään kymmeneen vuoteen.
Ohjailtuja ja vaikutettuja ihmisiä voi olla useita, joista jotkut voivat tulla vaikuttaneeksi kohdeyksilön elämään tahattomasti tai sitten he eivät koskaan kohtaa häntä, eikä heistä ehkä ikinä tule mitään sellaista, mistä voitaisiin lukea uutisista, vaan he ovat vain eri ohjailuproduktioon kuuluvia.
Eri ohjailuproduktioon kuuluva voi olla myös sellainen, joka saadaan motivoitumaan vaikuttamaan tietyn kohdeyksilön elämään, mutta joka jää silti eräänlaisen välineen asemaan, joka ei tiedä kuuluvansa johonkin ohjailuproduktioon. Tai ehkä hänestä tulee julkisesti laajoihin ihmisjoukkoihin vaikuttava ihminen, joka siinä samalla vaikuttaa myös jonkun kohdeyksilöön elämään. Ihan miten päätetään. Tai ainakin yritetään.
Vaikuttamaan pyrkivien ote kohdeyksilön elämästä ei välttämättä ole niin hyvälaatuista, ettei hän voisi tehdä merkittävästi elämäänsä vaikuttavia valintoja, joiden valitsemisessa ei olisi erityisempiä paineita, vaan kaikki tiettyyn asiaan liittyneet vaihtoehdot olisivat helppoja ja käypiä valintoja.
Siltikin, halukkuutta "ohjailuproduktion" jatkamiseen riittäessä, voi tehdä olettamuksen, että jonkinlaista pilotointia, joukkoa sekalaisia kokeilua ja varmatoimiseksi osoittautunutta vaikuttamista pidetään tärkeänä jonkin tulevan ajan suhteen.
Siltikin, monet niistä ihmisistä, jotka ovat halunneet antaa ymmärtää, että juuri he ovat aikoinaan olleet erityisen paljon vaikuttamassa siihen, minkälaisia elämänkokemuksia kohdeyksilö saa osakseen, ovat jälkeenpäin ajatellen olleet niin nolon varovaisia, että heiltä on mennyt tuhatmäärin hyviä tilaisuuksia täysin hukkaan. Aivan kuin he eivät olisi uskoneet riittävästi toimintansa perusteisiin eli yksilöihin vaikuttamisen teorioihin tai ehkä he ovat olleet muiden heille antamien ohjeiden varassa?
Hehän eivät aina ole olleet esim. tietoteknisesti suuntautuneita, eivätkä edes erityisen lahjakkaita siinä, vaan vasta myöhemmällä iällä (alle kaksikymppisenä) innostuneet enemmän oma-aloitteisiin vaikuttamiskokeiluihin.
Kohdeyksilön mielen toimintaa ohjaillessa, sen toimintaa arvaillessa ja arvailemisen mahdollisuuksia pohjustaessa kertyy herkästi niin paljon dataa tietojärjestelmien käsiteltäväksi ja varsinkin ihmismielien käsiteltäväksi, että monenlaiset kompromissit lienevät kelvanneen.
Kaikkihan eivät voi olla professoreita, eikä virtuaalitodellisuudessa katseltavissa oleva grafiikka tilannetietoineen ole ollut tavanomaista lähentelevää kuin vasta vähän aikaa.
On myös helpompi selittää mukaan tuleville agenteille, mistä on kyse, kun ei-professori pystyy selittämään toimintaa ilman erityisempää selittämiseen valmistautumista ja mukaan tuleva pystyy ottamaan selityksen vastaan selittämisen kuuntelemiseen erityisemmin valmistautumatta.
Eräs tärkeä keino vaikuttamiseen on jo pitkään ollut primingsignaalien hyödyntämiseen perustuva, sillä sen käytöstä ihmiset voivat keskustella puheen avulla, jolloin osallistujien mieltymyksiä ajatellen sosiaalinen aspektikin tulee huomioiduksi.
Paljastavaa sen hyödyntämisessä, toimintaa takaisinmallintaen (eng. reverse engineering), on se, että siinä on tyydytty sillä tapaa laadullisesti välttävään toimintaan, että kohdehenkilön suorittaman oletetun ajattelemisen kohteen ja oletetun havaitun kohteen välillä on niin vähän eroa, että kohdeyksilön ajattelua mallintava algoritmi voi viitata molempiin samalla muuttujalla (esim. ”kohde1”).
Toki myöhempinä vuosina, tutkimustiedon aivoista ja mielen toiminnasta lisääntyessä, sekä paremmin koulutettujen ihmisten tullessa mukaan uusiksi agenteiksi, saavutetaan paremman laatuista mallinnusta, ennakoitavuutta ym. mitä ei varhaisempina aikoina ehkä vielä ollut. Toisaalta, ohjailuproduktiosta ei välttämättä tule laadullisesti täydellista kaikesta yrittämisestä huolimatta, vaan siihen tulee paljon muunnoksia, korjailuja ja toiseksi selittelyjä.
Psykologiaa tieteenä on toki ollut jo vuosisata sitten, mitä on varmasti edeltänyt suuri määrä kokeiluja ihmisillä aina sieltä asti kuin ihmiselle on ollut puhumisen ja ajattelemisen kyky.
Ihmiset eivät aina ensisijaisesti ajattele muita ihmisiä persoonallisina yksilöinä, vaan sääntöjoukkojen, vakiintuneiden ajatusprosessien ja skeemojen ohjaamina deterministisinä olioina. Tämä ajattelun moodi tai tapa tulee sitä enemmän esille, mitä enemmän ja missä lieneekin altistuu demonstraatioille yksilöiden tai ihmisjoukkojen tai muurahaisten käytöksen ohjailuista.
Pöytäkeskusteluissakin voidaan ajoittain, asenteen vaikutuksesta, antaa suorastaan tahallaan antaa itsensä päätyä ajattelemaan toista ihmistä yksinkertaisena koneena. Tätä ei estä edes se, että eri yhteyksissä on suoranaisena pyrkimyksenä muistuttaa ja tehdä esityksien kautta selväksi, että ihminen voi olla muuntautumiskyvykkyydessään hyvinkin yllättävä ja osaava tavalla, jota hänen ei olettaisi olevan, sillä jokin vain käy vetoamaan ajatteluun sillä tapaa, ettei kiinnosta miettiä minkälainen joku voisi olla, vaan haluaa nähdä jonkun toisen tietynlaisena juuri siinä hetkessä.
Eräs syy sille, miksi ihmiseen sisältyviä mahdollisuuksia ei haluttaisi nähdä, on siinä, että yhteiskunnat ja niissä tapahtuva toiminta perustuu niin pitkälti siihen, että ihmisillä ollessa erilaisia kognitiivisia vinoumia ajattelussaan, eikä heidän mielensä työmuistin kapasiteettikaan ole kovin kummoinen, niitä on haluttu hyödyntää huijaamiseen, keinotteluun ja virheille altistamiseen niin paljon, että niiden hyödyntämisestä on tullut jonkinlainen normi, jonka perusteella niiden hyödyntäjä arvottaa itseään suhteessa muihin.
Tätä voi havaita vaikkapa pitkäaikaisissa kaveripiireissä, joissa alkaa valkenemaan, että joku päivä erkaannutaan toisistaan ja ollaan osa jotain muuta yhteisöä.
Arvattavin ihmismielen vajeiden hyödyntäjä on mainosteollisuus, jonka perinteisempiä huomioita edustaa se, että ihminen yleensä ei pysty ajattelemaan vain täsmälleen yhtä asiaa, vaan aina tulee jonkin asian ajattelun yhteydessä mukaan tuntemuksia, mietteitä, muistikuvia ym.
Tätä yksilöiden ajatteluun vaikuttavuutta on sittemmin tullut avustamaan tekoäly, joka pystyy muistamaan ihmisiin kohdistettuja vaikuttamisia kymmenien vuosien ajalta kaikkine todennäköisyyksineen päivineen.
Tekoälyhuuma tarttuu herkästi monenlaisiin yksilöihin heidän päästyään osaksi sellaista hyödyntävää kulttia, tuttavapiiriä, työpaikkaa tai ihmisverkostoa, mikä voi jouduttaa merkittävästi kehitystä, joka saa kokemaan muut ihmiset jotenkin vähemmän ihmisinä ja enemmän jonkinlaisina biologisina koneina, joiden toimintaa voidaan mallintamisen ja simulaatioiden kautta ymmärtää ja ennakoida. Paremmissa piireissä kyetään ottamaan huomioon yksilön metaboliikka (aineenvaihdunta) ja ympäristön vaikutus, joissakin toisissa toiminnan jäädessä enemmän lepsusti sovelletuksi tilastotieteeksi.
Pikanttina kysymyksenä voisi esittää, tekeekö se ihmisistä enemmän ateisteja tai muuten vaan jumalaan uskomattomia ihmisyyden alkaessa tuntumaan pitkälti matematiikalla selitettävänä kuin luomiskertomuksen mukaisena ihmeenä?
Asunnot, hotellit ja toimistot oletetaan paikoiksi, joissa voi keskittyä esim. mielensä lepuuttamiseen, mutta häirinnällä vaikuttajat ovat jo kehittäneet yhteiskuntaan integroituneen ekosysteemin palveluntarjoajineen ja tutkimusmetodeineen ihmisten toiminnan luvattomaan tarkkailuun ja heihin vaikuttamiseensa.
Tämä ekosysteemi voi eri osiltaan olla esim. kulttimaisesti, prakmaattisesti, systemaattisesti tai velvoitteisiin perustuvasti toimiva.
Kun kohteena oleva, riittävän noheva yksilö takaisinmallintaa, mistä on kyse, hän tunnistaa joutuvansa a) jatkamaan itse psykologian keskeneräisyyttä, b) luovimaan tietoturva-asiantuntijoiden välttelemässä tutkimustiedossa, c) taistelemaan psykiatrian näennäistieteisyyttä ja jonkinmoista taantuneisuutta vastaan, d) turhautumaan avustavien tahojen vajeeseen ja e) ihmettelemään, miksi asiasta käydyssä nettikeskustelussa pitäisi olla meritoituneen tahon "alustus" eli uutinen, artikkeli tjm.
Yksinkertaisimmillaan kyse on vedonlyöntimäisestä puuhastelusta, missä arvuutellaan henkilön reagoivuutta ärsyttämiseen, mutta kyse voi olla myös henkilön elämän ohjailusta vaivihkaa, kunnes hän on sopivasti ongelmissa ja hänet voidaan triggeroida käymään uhkailemaan vihanpurkauksilla.
Vaikuttamisen pelillistämisessä merkittävänä tekijänä on priming-ilmiö, missä ärsyke kuten havainto tai ajateltu asia vaikuttaa myöhemmän, toisenlaisen sellaisen aiheuttamaan vasteeseen. Psykologian kirjallisuus kuitenkin määrittää tämän keskeneräisesti, vaikka käsitettä voitaisiin käyttää avustimena mielen orientoituneisuuden ja tuntemuksien valmistelun ymmärtämiselle. Täten olisi erikseen demonstroitava esim. animaation avulla, miten priming-ilmiö selitetään käyttökelpoisemmin.
Koska eri virastoissa ja kuntien/valtion instituutioissa on runsaasti sellaista väkeä, jotka ajoittavat tiedonantoa, toteilevat muiden osapuolien kanssa sovittua, vääristelevät raportteja synkronissa muiden tahojen kanssa, aiheuttavat suoranaista haittaa ja ovat puolueellisia, on heidän täytynyt muuttua sellaisen hetkellisesti hyväksyväksi tai työnsä, työnantajansa tai työn ulkopuolisten sidosryhmien kanssa normaalina järjestyksenpitona pitäväksi työsuhteessaan, koulutuksensa aikana tai jo paljon aiemmin, nuoruudessaan, ennen koulutukseen hakeutumista.
Eräänlaista piilovaltaa voivat käyttää yhteisin perustein kuten "yhteiskunnan paremmiston parasta ajatellen" esim. poliisiylijohtaja, amk:n lehtori, työkkärin virkailijakööri, poliitikkoja yli puoluerajojen, datakeskuksen admin ja kymmenet tuhannet muut.
Niitä, jotka haluavat "parantaa maailmaa", on vähän, joten kokonaiset työtiimit voivat koostua näistä tietynlaisista piilovaltaisuudesta mieltyvistä.
Mitä paremmin yhteistyöverkoston laajuus ja koostumus tunnetaan, mitä enemmän sen lupauksiin voi luottaa, sitä lujittuneempi tulee siitä päätöksestä, että haluaa pysyä tietynlaisella puolella koko elämänsä, vaikka antaisikin itsensä toisinaan solahtaa mukaan johonkin muuhunkin. Tällainen ihminen siis haluaa ajatella, että aina tulee olemaan paljon niitä huonompia ja epäonnisimpia, joten parempi vaan jatkaa samalla jaottelulla.
Kaikki pitävät muutoksista, kunhan niitä ei ole liian usein ja koulutettuina ihmisinä muutoksiin osaa ottaminen ei ole heidän mielelleen kognitiivisesti työlästä, koska fiksut muutoksien suunnittelijat pyrkivät lähtökohtaisesti siihen, että muutokset eivät aiheuta napinaa niiden välttämättömien keskuudessa, jotka ovat yhteiskunnan paremmiston parasta jo niin paljon työllään auttaneet.
Olennaista piilovallan käyttämisessä paremmiston yhteiskunnan hyväksi on mm. se, että vähempimerkityksisten yksilöiden ei pidä saaman aikaan sellaisia vaikutuksia, joilla olisi sellaisia kumuloituvia vaikutuksia, että siitä seuraisi esim. laajaa paremmiston suosimien tekojen tai käytäntöjen kyseenalaistamista.
Voidaan kuvitella lukematon määrä kokeiluja, joissa tutkitaan sitä minkälaisille ihmisille minkäkinlainen yhteiskunta tai toimintaympäristö toimii, minkä vuoksi testiyksilöstä voi tuntua, että hänen elämänsä on tulevankin osalta muille ihmisille kuin jonkinlaista nauhoitetta.
Pahimmillaan epätoimivuus tarkoittaa sitä, että yksilö ei pysty pitkänkään ajan kuluessa luovimaan elämässään parempaan asemaan, vaan hänen elämänsä junnaa enimmäkseen samoissa rajoittuneissa mahdollisuuksissa, mahdollisesti joiltain osin kohti huonompaa edeten.
Kuka testaavana tahona onkin, ei aina malteta odottaa sitä, että jostain ilmestyy sopivanlainen kandidaatti tietynlaista testitapausta varten, vaan päädytään muokkaamaan jo tiedossa olevan yksilön elämää.
Tämä elämän muokkaaminen voi vähimmillään tarkoittaa sitä, että testiyksilö pystyisi kyllä palauttamaan elämänsä takaisin entisenlaiseksi, jos hän vain jaksaisi ajatella mielestään esiin sen asian, joka hänen pitäisi huomioida aiheuttaakseen itsessään positiivisen muutoksen kohti entistä, mutta se tuntuu hänestä aivan liian työläältä tai sitten ajatukset eivät suuntaudu sinne päinkään.
Vaikuttamaan pyrkivien kokeilut eivät minkään erityisen välttämättömyyden vuoksi kohdistu "yhteiskunnan alimpiin kerroksiin", joilla olisi vähäisempi koulutus tms., vaan vahvaa ohjautuneisuuden tunnetta voi kokea myös sellainen, joka löytää itsensä jonkin koulun rehtorin asemasta tai jonkin kunnan virkamiehen roolista, eikä osaa arvioida ollenkaan, kuinka moni ihminen on osallistunut suoraan hänen valitsemiseensa ja missä yhteyksissä häneen on vaikutettu esim. priming-tekniikan avulla, jotta hän tulisi kuin hypnoosissa tehneeksi häneltä odotettuja valintoja – ennen ja myös jälkeen tehtävään valitsemisen.
Systemaattinen vaikuttaminen ei todennäköisemmin ailahtele laadultaan niin paljon kuin sellainen, johon jokin taho tulee innostuneeksi ilman erityisempää vaikuttamisen koordinoitavuuden miettimistä.
Systemaattinen vaikuttaminen voi noudattaa samankaltaista säntillisyyttä toteutuksessaan kuin organisaatioiden toimintaa ohjaavat käytännöt ja ohjeistukset, mutta tämä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että vaikuttaminen voi olla luonteeltaan läpeensä leikkisää. Täytyyhän osallistuvien tahojen tuntea voivansa viihtyä.
Siitä miten leikkisyys ja samalla myös eettisyys määrittyy, asettuu kyseenalaiseksi silloin, kun kohdeyksilö voi huonosti vaikuttamisen vuoksi.
Erinäisten tutkimuksien mukaan ihmiseen vaikuttaminen on helpompaa silloin, kun hänen mielensä on elimistön lievän vajeetoiminnan vuoksi alttiimpi priming-vaikutuksille eli aistimuksien ja ajatusten myöhempää ajatustoimintaa valmistelevuudelle eli tiettyjen ajatusten esiintyvyyden todennäköistämiselle.
Puhuttaessa vaikuttamaan pyrkivästä tahosta, on huomioitava, että kyse voi olla dynaamisesti muuntuvasta entiteetistä, johon eri ihmiset ottavat eriasteisesti osaa tilannekohtaisesti, eikä näiden ihmisten välillä välttämättä ole erityisempää tasa-arvoisuutta ts. osa on jonkinlaisia suorittajia/toteuttajia, joilla ei ole mahdollisuutta tietää, kuinka laajasta vaikuttamistoiminnasta on kyse ja/tai mihin kaikkeen sillä pyritään.
Asenteiden osalta yhtenäisyyttä saattaa olla paljonkin enemmän, mikä hyödyttää osallistumiseen houkuttelemisen tarkoituksissa. Tällaista voi esiintyä mm. niissä tapauksissa, joissa ei haluta, että joku tietty henkilö saavuttaa jotain erityistä tietynlaisen mentaalisen varustuksen kera.
Kun testihenkilö tunnetaan läpikotaisin historialtaan, nykyiseltä tilanteeltaan ja tulevaisuuteen kohdistuvilta aikomuksiltaan, häntä saatetaan käyttää eräänlaisena "yhteiskunnan penetraatiotestaajana" sen selvittämiseksi, kuinka muut jollain tapaa hänenlaisensa selviytyisivät/suoriutuisivat jostain ratkaistavissa olevasta asiasta. Tällainen voi liittyä esim. siihen, saisiko hän johdateltua muita ihmisiä mukaansa jonkin muutoksen aikaansaamiseksi ja kuinka hän tekee sen (esim. käyttääkö sosiaalista mediaa vai toimiiko enemmän underground-tyyliin).
Minkälaisia tuloksia näistä tutkimuksista olisikaan saatavissa, kaikki osalliset eivät hyödyntäisi niitä samalla tavoin, koska suurimman osan ajastaan he kuitenkin viettävät erilaisissa "piireissä", ovat kouluttautuneet eri tavoilla, työskentelevät pääsääntöisesti erilaisissa yhteisöissä, pitävät erilaisista harrastuksista ja monet heistä asuvatkin aivan eri paikkakunnilla ellei peräti eri maassa.
Erilaisilla vaikuttamaan pyrkivillä ei varmastikaan ole pelkästään yhteisiä pyrkimyksiä, eivätkä he edes halua olla jatkuvasti toistensa kanssa tekemisissä.
Yhteistä heidän toiminnassaan olisi todennäköisesti ainakin se, että tietojärjestelmäavusteinen toiminta perustuu testiyksilön käytöksen sovittamiseen sellaisiin "muotteihin ja malleihin", jotka täsmäävät tietojärjestelmässä oleviin. Helpointa tämä on silloin, kun testiyksilö pidetään sosiaalisesti erakoituneena, vaikeasti työllistyvänä ja vähällä rahalla, sillä tällöin hänen mahdollisuutensa muuttua ihmisenä on rajoittuneempaa.
Koska Suomi on suhteellisen pieni maa asukkaiden määrässä mitattuna ja Maslowin tarvehierarkien mukaisesti ensin halutaan turvata omat fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet, eri tavoin leviävät asenteellisuudet muovaavat nopeasti ihmisten asenteita sillä tapaa yhtenäisemmiksi, että joidenkin ihmisten joutuminen jonkinlaisiksi testiyksilöiksi voi tulla niin laajalti hyväksytyksi, että niihin käydään tekemään enemmän tai vähemmän suorasukaisia viittauksia niin populaarikulttuurissa kuin myös politiikassa ja muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Kun samankaltaisesti vihjailevia tahoja kertyy riittävästi, eivät näiden toimintaa havainnoivat ihmiset voi välttyä tajuamasta, että muutkin ihmiset havainnoivat samaa kuin hekin, mikä taas johdattaa ajattelemaan, että näinkö sitä pitää Suomessa elää?
Saatuaan kaikkeen oikeutuksen sellaiselta taholta, joka haluttaa toimivan konseptin sille, miten ihmisiä rauhoitetaan ja kesytetään sellaiseksi, etteivät he nousisi kapinaan tai saisi aikaiseksi edes kummoisempaa vastareaktiota kaikenlaista ärsyttävyyttä kohtaan, aloittaa se selvitystyön kohdistamalla tutkimuksen valikoituihin yksilöihin, joihin kokeillaan esim. sellaista, missä heidän annetaan ensin nauttia mm. villiintymisen ja vauhdikkuuden tunteista ja keskeytetään sellainen sitten epämiellyttävästi ja erinäisiin ei-mukaviin muistoihin kytkeytyvästi.
Kun jonkinlaiset äärirajat sille, mikä varmasti tyynnyttää ihmistä pidemmän päälle, on tunnistettu, kehitetään tutkimusta pyrkimällä vastaavaan tyynnytykseen vaivihkaisemmin ja hillitympien mielentilojen aikoihin, jotta siitä taasen voitaisiin johtaa uusi tutkimussuunnitelma, joka tuottaisi skaalautuvan toimintamallin siitä, kuinka tietynlaista tyynnytysmetodia tai valikoimaa sellaisia voitaisiin käyttää satoihin tuhansiin ihmisiin kerrallaan lukuisten altistumien kautta. Tässä ihmisten seuraamilla julkaisuilla, viihteellisellä aineksella ja ympäristöissä huomioitavilla seikoilla olisi merkittävä rooli. Konseptimuotoon paketoituna tällaisesta saa arvokkaan tuotteen, jota voi myydä kalliiseen hintaan.
Kuten yhteiskunnassa voidaan koeta tarvittavan ihmisten rauhoittamista sellaiseen tilaan, missä he eivät saa aikaiseksi nostattaa mieleensä ärhenteleviä tuntemuksia, voidaan tehdä toisinkin ja tavoitella sellaista, missä ihmistä kasvatetaan eri demografisiin ja sosioekonomisiin ryhmiin kuuluvien avustajien "agenttien" avulla sellaiseksi, että hänen perusluonteekseen voidaan ajatella kehittyvän "piilevä ärhäkkyys" eli jotain sellaista, joka voidaan triggeroida halutuissa tilanteissa esille ja vieläpä siten, että siinä samalla huomiointikyky asettuu sellaiseksi, missä silmin nähden aistittuna erinäiset seikat jäävät huomioimatta, toisten seikkojen tullessa korostuneeksi. Ajattelussa ollen myös samankaltaista tyrehtyneisyyttä/hyperfokusoituneisuutta.
Tällainen vaatii niin paljon pitkään kestävää pohjustelua, että sellaisen toimivuuteen ryhdytään vain pitkäaikaistutkimuksen tarkoituksessa tai sellaisen suuren varmuuden saattelemana, joka on saavutettu aiempien kokeilujen ja kokemuksien kautta. Kohdeyksilöstä täytyy myös kerätä ajantasaista tietoa jatkuvasti, jota kertyy niin paljon ja keskenään monenlaisesti suhtautuvasti, että sen jatkuvaan analysoimiseen vaaditaan älykäs tietojärjestelmä, jonka analyysit perustuvat sekä psykologisiin perustutkimuksien, että eksperimentaalisimpiin koejärjestelyihin.
Kun kuulee jonkun lapsen tehneen jotain erityisen pahaa toiselle lapselle, mutta joka ei osaa selittää, miksi teki mitä teki, siinä voi olla kyse varhaisesta vaikuttamisesta eikä niinkään kyseiselle lapselle luontaisesta temperamentista, jonka jo muutenkin väitetään valheellisesti olevan läpi elämän samantyyppisenä jatkuvaa.
Kasvua, toimintavarmuutta ja tunnettuutta hakevat yritykset saattavat pyrkiä ilmaisemaan jonkinlaista samanmielisyyttä alueen ihmisten kanssa höykyttämällä tekoälyavusteisesti (vinkit, toimintaohjeet ym.) jotakuta julkisuudesta tuntematonta, mutta kaupunkiyhteisön tietämää yksilöä mainonnassaan, yrityksen toimipisteen olemuksessa, julkisissa lausunnoissa tjm. sillä olettamalla, että kukaan ei paheksuisi tuota yritystä, koska sen toiminta ei ole ilmiselvästi jotain tiettyä höykyyttävää, eikä edes sellaisenaan mitenkään tavallisuudesta poikkeavaakaan.
Tietynlainen samanmielisyys niiden kesken, jotka tietävät paremmin mistä halutaan vihjailla, liittää yrityksen läheisemmäksi osaksi niiden ihmisten ajattelua, jotka ovat jo ehtineet mm. muiden vastaavanlaisesti toimijoiden tekojen kautta tottuneet siihen, että höykyyttämiseen osallistuvat tahot ikään kuin edustavat hyväksyttävyyttä ja höykyyttämisen kohde aivan jotain muuta.
Sinällään tämä voisi olla täysin vastoin arvoja, joita jotkut "asioista tietävät" saattaisivat vaalia, ainakin toisinaan, että ihmisille yleensä pitäisi antaa mahdollisuus kehittyä pois jostain entisestä, jos siis olisi kyse siitä, että höykyttämiseen olisi alun perin ollut joku hyvä oikeutus tai muu peruste, mutta eri puolin tullessa sellaista signalointia, joka ohjaa ajattelemaan, että on paremmistoa, toisia paremmin pärjääviä ja sitten niitä huonompia ihmisiä, niin mahdolliset arvot voivat kumoutua toistuvan paremmuuden tunteen halun täyttämisen vuoksi.
Yksittäisen Facebookin käyttäjän saa tuntemaan, että muiden viestimiset johonkin ryhmään ovat jatkuvasti jotenkin erityisesti hänelle suunnattuja antamalla tekoälylle lupa käyttää lukuisten ryhmään liittyneiden profiileja sekä—että -tyyppisten viestien lähettämiseen, missä uutislinkit liittyvät sinänsä ryhmän aiheeseen, mutta uutislinkin esittelyteksti on generoitu tekstianalyysiavusteisesti käymällä koneellisesti läpi viestijän aiempia viestittelyjä viestintätyylin oppimiseksi, mitä sitten maustetaan muuntamalla ilmaisuja siihen suuntaan, että niillä saa aiheutettua tavoiteltuja assosiaatiota tai muita reaktiota tietyssä käyttäjässä.
Jos kohdeyksilö tunnetaan riittävän hyvin, ei tarvitse tyytyä siihen, että generoidaan manuaalisesti uusi tekoälyn tuottama viesti kohdeyksilön osallistuessa ryhmään omalla viestillään, vaan voidaan jättää tekoäly generoimaan viestejään sillä olettamukselle, että kohdeyksilö saapuu kuitenkin ryhmään käymään juuri hetki sen jälkeen, kun tekoäly on jo viestinsä nähtäväksi jättänyt, jolloin kohdeyksilön silmään sattuu tuo viesti hieman aiempia viestittelyjä taaksepäin selatessaan.
Tällaiseen tarkoitukseen valjastetulle tekoälylle voi antaa ennalta jonkinlaista suuntaa siitä, minkälaisia viestejä sen toivotaan tuottavan, mutta saattanee se "tajuta" itsekin, mitä sen kouluttajat siltä haluavat, eikä sitä tarvitse alkukonfiguraatioiden jälkeen valvoa sen kummemmin.
Ihmisille voidaan kertoa yhteiskunnassa toimivista tahoista melkeinpä mitä vaan, mutta silti ihmiset tapaavat lähteä näihin tahoihin liittyvissä ajatuksissaan siitä, minkälainen heidän suurpiirteinen ideaalinsa on eli esim. TE-toimiston virkailijasta ei oletettaisi, että hän on ihminen, joka avustaisi sabotoimaan jonkin yrityksen toimintaa ohjaamalla sen käyttöön työttömän työnhakijan, jolla on sopivat valmiudet yrityksessä työskentelyyn, mutta jonka työttömyys on varsinaisesti vain tekoselitys, joka mahdollistaa tietyn henkilön valikoimisen ja ohjaamisen sellaisen työnantajan käyttöön, joka ei käytä julkista työnhakua, vaan pyytää TE-toimistoa esittämään sopivia ehdokkaita.
Muitakin tahoja sopivien rekrytoitavien hankkimiseen toki on, mutta TE-toimistoilla on parhaimmat tiedot sen hetkisistä työttömistä ja heidän taustoistaan. Ihmisten mielikuvituksen rajat ilmentyvät siinäkin, että he eivät hoksaisi ajatella, että yksittäisen TE-toimiston koko virkailijakööri voi olla sellaista, joka ajattelee tietyllä tavalla vaalitun yhteiskunnan, sen parhaimmiston tjm. parasta ja täten he osaltaan edistäisivät jollain tapaa samanmielisten yritysten toimintamahdollisuuksia ja osaltaan pyrkisivät rikkomaan väärämielisten mahdollisuuksia vaikkapa sitten sabotoimaan tarkoitetun työntekijän päädyttämiseen johonkin tiettyyn yritykseen.
Toki työnantaja on se, joka lopullisen päätöksen palkkaamisesta tekee, mutta taloudellinen avustus palkkatuen muodossa voi tehdä tietyn työntekijän palkkaamisen muita houkuttelevammaksi, joskaan ei sekään aivan täyttä varmuutta takaa. Analysoitavuuden ja ennakoitavuuden kannalta asiat kääntyvät jännittäväksi sitten, kun yrityksessä huomataan, että sabotoinnin seuraamuksista aiheutuu monenmoista setvittävää.
Häirityn kognitiivisesta käytöksestä (miten hänen mielensä toimii) on ehditty vuosien aikana saamaan hyvää tuntumaa, mikä on mahdollistanut mm. sellaisten tilanteiden järjestämisen, joissa on aiheutunut juuri tietynlainen ärsyyntyneisyyden tila ja minkä jälkeen kohdeyksilö on reagoinut juuri tietyllä tavalla, suunnannut kulkunsa juuri tiettyyn suuntaan ja tehnyt hetkeä myöhemmin juuri tietynlaisen valinnan.
Analyyseja ja raportteja tuottavat käytöksenennakointijärjestelmät olisivat täten tehneet kohdeyksilön tekemien valintojen ennalta simuloinnista helppoa, mutta miten sellaista voi selittää ihmisille, jotka esittävät, etteivät ymmärrä edes tietokoneiden toiminnasta juuri mitään, mutta joiden koulutukseen on kuitenkin kuulunut mm. Bayesin teoreema eli ehdolliseen todennäköisyyteen liittyvä matemaattinen teoreema?
Tällaiset ihmiset pyrkivät käydyssä dialogissa pitämään yllä sellaista maailmankuvaa, jossa ns. tavalliset ihmiset eivät kerta kaikkiaan osaa muunlaista häirintää kuin esim. auton tööttäyksellä häiritseminen.
Häirinnästä ja mm. erilaisista altistumista kertojan kannalta hankalaa on se, että häirintään osallistuvat ihmiset voivat saada toimintaohjeensa tietojärjestelmältä, joka pitää samalla huolta siitäkin, että häirinnän kokija kykenee selittämään sitä miten tarkalleen häneen vaikutetaan vasta pitkän ajan kuluttua eli vasta silloin, kun häirinnässä on saavutettu jokin sellainen vaihe, jossa voidaan katsoa taaksepäin ja havaita jo esiintyneessä häirintätoiminnassa säännönmukaisuuksia.
Tämä kasvattaa riskiä siitä, että jos kertoja epäonnistuu selittämään "häirinnän kaavaa", se tulkitaan suorastaan tahallaan luulosairasteluksi. Ts. terveysalan ammattilainen tulee käytännössä suojelleeksi häiritsijöitä.
Voisi osoittautua yllättävän vaikeaksi saada vastausta kysymykseen siitä, millä perusteella sellainen, joka ei ole koskaan opintojensa aikana eikä työssään miettinyt jotain tietynlaista, olisi pätevä esittämään siitä mielipiteitä. Psykiatreilla kuitenkin jostain syystä on maaginen kyky pystyä tuottamaan sellaisia lausuntoja, jotka voivat vaikuttaa asiantuntijamaisilta, mutta jotka eivät mitenkään selvennä sitä, miten johonkin näkemykseen on päädytty.
Kukaan toinen viranomainen ei tyypillisesti käy kiistämään täten tuotettua lausuntoa, mikä on sinänsä perverssiä, sillä ainoastaan sellaista organisaatioita ja yksiköitä sisältävää kulkukaaviota, jossa esitetään kuinka jotain ihmistä kuljetetaan tutkittavana, älyvapaasti silmäilemällä voi päätyä ajattelemaan, että psykiatri on itsestään selvästi se taho, joka varmuudella tuottaa sellaisenaan hyväksyttävän lausunnon.
Asiantuntija-tittelin saa kun käy tietyn verran kouluja, mutta ei se takaa joka asian asiantuntijuutta, sillä muutoinhan maailmassa ei muita olisikaan kuin kaiken tajuavia.
Tavanomaisemmissa asioissakin potilas tai asiakas on usein se, joka kertoo miten asiat on ratkaistava tai tutkittava, joten psykiatrian työssään kehittymisen ja hyvien lopputulemien kannalta olisi lähestulkoon perusteltua, että valtio, kunta tai maakunta maksaisi potilaalle siitä, jos tämä tekee asiantuntijan työn asiantuntijan puolesta.
Asiantuntijoilla on taipumusta karsia ylimääräistä mietittävää pois toteamuksilla, että jotain on tutkittu jossain toisessa yksikössä jossain aiemmassa vaiheessa, joten sitä ei ole tarpeen miettiä sillä erää, vaikka todellisuudessa kyse voisi olla asiasta, jonka tila voi muuttua yhden päivän aikana paljonkin. Ruokavalio olisi eräs tällainen asia, paljonkin aivotoimintaan ja muuhun elimistön toimintaan vaikuttava, mutta ei psykiatrian ydintä lähelläkään.
Huolestuttavaksi lähes kaikkien mahdollisten osapuolien kannalta käyvät sellaiset potilastapaukset, jotka liittyvät jollain tavoin hyvinvointiyhteiskunta-uskon rapautumiseen kuten tilanteissa, joissa joku on kokenut rutkasti häirintää, poliisi on täysin viitsimätön tekemään asialle mitään ja potilas ilmaisee haluavansa vahingoittaa sellaista tahoa, jonka kertoo häirintään osallistuvan.
Psykiatri saattaa tulla taktikoineeksi asian käsittelyä siten, että puoltaa näennäistä yhteiskuntarauhaa asettumalla potilasvastaiseksi, koska ymmärtää, että poliisi ei voi tehdä mitään ja potilas saattaa tosiaan toteuttaa uhkauksensa eli tällöin psykiatri määrää ns. rauhoittavaa lääkitystä ja pitkäaikaista seurantaa.
Tämä tietenkin vahingoittaa hoitosuhdetta ja lyö merkkinsä potilaan mieleen, mutta tällaista voi pitää normaalina käytäntönä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa poliisin ei ole tarkoitettukaan puuttuvan niin yksityiskohtaisuuksiin meneviin ihmisten välisiin vaikuttamisiin kuin häirintään. Täten psykiatri osaltaan avustaa sosiaalista darwinismiakin, minkä hän varmasti hyvin tiedostaa, mutta kukaan muu ei tule häntä siitä syyllistäneeksi.
Terveysalalla työskenteleville ihmisille joutuu esittämään runsaasti kelpaavia esimerkkejä ennen kuin heidät saa tapauskohtaisesti irroitettua siitä diskurssista, jonka nojalla tietynlaisten luulojen ilmaiseminen viestii psykoosin mahdollisuudesta. Eri tavoin kouluttautuneilla tämä diskurssi on eri määrin ja muodossa sisäistettynä, mutta yhteisenä piirteenä ja sisäistyneisyyteensä tottuneisuuden seurauksena on helppo päätyä olemaan sellaista väitettä vastaan, missä yksilö kertoo havaintojensa kohteiden merkittävyyden olevan personoitu juuri hänelle.
”In the general humanities and social sciences, discourse describes a formal way of thinking that can be expressed through language. Discourse is a social boundary that defines what statements can be said about a topic.” (en.wikipedia.org)
”Diskurssin sisäiset säännöt määrittävät, mitä jostakin aiheesta on mahdollista sanoa, miten siitä voidaan puhua. Diskurssit nähdään usein vangitsevina siten, että diskurssin omaksuneen on vaikea ajatella toisin.” (fi.wikipedia.org)
Toisinaan runsaskaan esimerkkien määrä ei riitä saamaan keskustelukumppania myöntämään, että kertoja on selvästikin kelpaavan selityksen jäljillä tai sitten ehkä se ainoa hyvä esimerkki on juuri sen verran monimutkainen, että kuulija ei halua käydä prosessoimaan sitä mielessään, jolloin käytettäväksi jää vain esimerkkejä, joista kertoja ei itsekään erityisemmin pidä, mutta joilla saattaa olla käyttöä jonkinlaisen aiherajauksen tuottamisessa.
Toki sekin on mahdollista, että kertoja ei itsekään ole saanut muodostettua koherenttia, helposti ajateltavaa selitystä sille, mistä haluaisi kertoa ja juuri sen vuoksi hän toivoisi, että kuulija saisi hänen kerronnastaan ns. kiinni ja auttaisi häntä ajatustensa selkiyttämisessä ja hienostamisessa.
Otettaessa mahdollisuuksien mukaan huomioon kaikki kohdeyksilöä vastaavassa tietomallissa aktivoiva, siihen uutena asettuva, varsinaisten osallistujien tekemiset, heidän etäämmällä vaikuttavat avustajansa kuten erilaiset statistit ym., huomattaisiin, että eräänä pyrkimyksenä on aiheuttaa kohdeyksilön mielessä sellaista assosiaatioiden ja mielteiden verkostojen kilpailua, mikä etäännyttäisi ajatuksia hänelle mieluisasta ja suuntaisi niitä kohti paljon vähemmän kiinnostavia asioita.
Tällaisen pysyväluonteisuutta pyrittäisiin nuijimaan joihinkin konkreettisiin asioihin, jotka tapahtumia seuraavien päivien aikana pitäisivät ei-tarvittavien ajatusten mielessä esiintyvyyttä ja vaikuttavuutta yllä.
Tapahtumia välittömästi seuraavat päivät ovat myös niitä, joiden aikana voidaan ohjailla jo valmiiksi hieman vinksalleen saatettuja ajatuksia vielä enemmän vinksalleen esim. kehittämällä kohdeyksilöä vastaavaa tietomallia lisää sellaiseksi, että se etäännyttää yksilön mieltä tietynlaisesta ajattelusta ja yrittää pakottaa ajattelemaan vähemmän mieluisilla ajatuksilla.
Näennäisesti vähäiseltäkin tuntuvat teot, lausutut sanat, toiminnan ajoitukset, tekojen järjestykset ym. saavat aikaan kohdeyksilön ajatustoimintaa muokkaavuutta, ylläpitävyyttä, ohjaavuutta ym. Vähäiseltä tuntuvien tekojen "toimivuutta" ovat vahvistamassa kaikki muut keinotekoiset tapahtumat ym. mitä kohdeyksilö tulee käsitelleeksi mielessään kyseisen päivän aikana, seuraavan yön aikana, seuraavan päivän aikana, edellisinä päivinä, edellisenä vuonna, seuraavalla viikolla jne.
Tietynlaiseen depressiivisyyteen tai elämänhaluttomuuteen on hyvänä reseptinä sijoittuminen joksikin aikaa fyysisesti jonnekin aivan toisaanne, mutta tämän valinnan ei pitäisi pohjautua pelkästään siihen, minkälaiselta tuon jonkin paikan on tarkoitettu vaikuttavan esitteitä yms. silmäilemällä.
Olennaista on, että havainnoitavissa olevat asiat voivat tulla esittäytyneeksi siten, että niistä ei juonnu mieleen ollenkaan tai niin selkeästi sitä, mitä niitä muistuttava asia jossain toisaalla tuo mieleen ja mitä tämä jokin toinen (tai kolmas tai neljäs jne.) mieleen tullut tuo mieleen jossain toisaalla.
Parantuminen alkaa siitä, kun kokee voivansa luottaa tuossa ympäristössä siihen, että ei tarvitse olla varuillaan niiden tuntemusten esiintymisen riskin vuoksi, joita halusi välttää toisessa ympäristössä.
Toisaalta, elämänhaluttomuuteen pakottavien ihmisten teorioissa on ollut vallalla idea siitä, että ei-mukavat tuntemukset yhtäällä voidaan siirrättää koettavaksi myös jossain toisaalla, jos saadaan keploteltua edes suurin piirtein samankaltainen ”tunteilla ladattu assosiaatioiden verkosto” rakentuneeksi samaisen yksilön mieleen tuolla jossain toisaallakin.
Kohdeyksilön tajutessa häneen pyrittävän vaikuttamaan tahallisesti, hän järjestelee mieltään uusiksi: poistelee, lisäilee, selailee, muistelee, arvioi, luokittelee, jäsentelee ym., mistä seuraa, että hänen mieleensä tulee selkeyden lisäksi ikään kuin uutta tilaa, mutta tämä on samalla myös riski, koska häirinnällä vaikuttavat pyrkivät mitä todennäköisimmin yrittämään liittyä vapautuneeseen tilaan monin kytköksin ja ärsyttein.
Tilaahan ei varsinaisesti vapaudu heti, vaan mielen setviminen antaa aivoille eräänlaisen signaalin ryhtyä toimeen.
Mielen setviminen koostuisi runsaasta mielteiden esiinlämppäilystä ja juuri näihin esiinlämppäilyihin häirinnällä pyritään kytkeytymään, jolloin lopputulemana on, että tiettyjä asioita ei sitten saakaan niin helposti pois mielestään, vaikka aivot jonkinlaista automatisoitua karsintaa käyvätkin suorittamaan.
Vaikka ajatteluun tulee kyllä lisää selkeyttä ym., häirintä aiheutti sellaista lisäverkostoitumista mielessä, mikä vahvistaa myöhempien vaikutteiden tehoa ja niillä aikaan saatavien vasteiden esiin tulevuutta.
Toisinaan kohdeyksilö ei ole yksin suunnilleen tietynlaisen vaikuttamisen kohteena, vaan uutisoinnin avulla on ollut tarkoitus vaikuttaa useisiin ihmisiin joko kaikkiin samalla tavalla tai joihinkin ihmisistä jollain erityisellä tavalla kenties heidän aiemman valmiutensa perusteella tai sitten lisävaikuttamisen kera.
Ihmisille, joilla ei erityisemmin ole ajattelussaan sellaista, jota eivät haluaisi kadottaa hetkeksi tai kokonaan ja jotka eivät ole erityisemmin moksiskaan siitä, jos jokin saa aikaan sen, että päätyy ajattelemaan asian A sijaan asiaa B, ei kait ole suuremmin väliksi, vaikka jotain ennen niin vääränlaisesti esillä olevaa tulisikin jatkuvasti ja joka päivä nähdyksi?
Tämä voi selittyä sitenkin, että nämä ihmiset eläisivät siinä mielessä suljetussa järjestelmässä, että siinä olevat asiat ovat heille jo tutuiksi tulleita, eivätkä he ole mitenkään kiinnostuneita toimimaan päättäjinä siitä, minkälaista asuinkaupungissaan pitäisi olla, joten hätkähdyttäväkään poikkeama siinä minkälaista on, ei saa heidän tuntemustaan tavallisen tylsästä itsestään muuttumaan suuresti ja se taasen saa heidät kokemaan, että asiathan ovat ihan ok. Eräänlaista itsekkyyttä sekin.
Pikanttina kokeiluna tällaisten ihmisten "vakaumuksen" horjuttamiselle on ollut soitella "iltasoittoa" keskikaupungilla (Lappeenranta), minkä siedettävyyden vaikeus on ilmennyt esim. siinä, että baarin terassilla istuneet saattoivat huomioida lähellä olevien vetävän hiukan syvempään henkeä ärsyttävyyden sietämisen alkamisen merkiksi ja puheensorinat eri puolin tyrehtyivät siksi aikaa, että tulisi taas vähän hiljaisempaa, että voisi puhua selkeämmin kuultavasti.
Seuraavana päivänä paikallislehden tekstaripalstalla kiitellään (ilman sarkasmia) sitä, miten ihanaa oli, kun taas saattoi kuulla iltasoittoa laajalle kuuluvista ämyreistä ja kysellään siinä samalla retorisesti, josko sellaista saisi laajennettua muuallakin puolen kaupunkia.
Kirkonkelloillahan on ihmisten sietokykyä koeteltu esim. Lappeenrannassa jo kymmeniä vuosia. Juhannusviikonlopun sunnuntaina jollain kirkonkelloista vastaavilta taisivat olla irronneet viimeisetkin mutterit päästä, sillä kirkonkelloja soiteltiin ennätysmäärä eli lähes 20 krt saman päivän aikana, vaikka kyse oli tyypillisesti sellaisesta ajankohdasta, jolloin ihmiset ovat tottuneet, että kaupungissa on monin paikoin erittäin hiljaista.
Monilla eri aloilla arvostetaan esteettisyyttä, oli se sitten visuaalista tai muunlaista, joten ovatko ihmiset menettäneet tai surkastuttaneet jotain kyvykkyyttänsä vai ovatko he vain jollain tapaa luovuttaneet? Ketkä voittivat? Ainakin kait ne, jotka pyrkivät vahvistamaan jonkin asenteen tai ilmiön leviämistä erilaisella viestinnällä, joka ei välttämättä ole ns. suoraviivaista, vaan esim. taideteoksiin "kätkettyä".
Nykyäänhän on kovin tavanomaista tehdä taideteoksista moniassosiaatioisia eli ensin tulee mieleen jotain, joka kehittyy lisähuomioiden kautta muiksi ajatuksiksi, kunnes myöhemmin ajattelun ituja ilmaantuu lisää, mahdollisesti jonkin muun ajattelua väkisin stimuloivan avittamana ja sitten vielä vähän myöhemmin, ajattelun "jäähdyttyä", mieleen pyrkii vielä jotain ajateltavaa, johon tämä taideteos päätyy helposti mukaan, vaikkei ole fyysisesti sitä lähimainkaan.
Monitulkintaisuudesta ja -assosiaatioisuudesta seuraa myös sekin, että taideteoksesta ei koeta voitavan keskustella, koska ei voida olla varmoja miten muut sen kokevat.
"Ihan kiva", "sopii mukavan piristävästi ympäristöönsä" ja "pitäisi olla enemmänkin mielipiteellisiä taideteoksia" eivät ole erityisen huolella mietittyjä näkemyksien ilmaisuja, mutta tällaiselle tasolle erikseen kysytyt mielipiteet lehtien sivuilla usein jäävät.
Se voi olla virallissa selityksissä hyvinkin epäselvää, mikä taho on mitenkin paljon vaikuttanut jonkin taideteoksen sijaintiin ja siihen, miltä se näyttää. Täten, kun jostain kaupungista pois muuttanut perulainen nainen sanoo muraalin olevan "kiitos" siitä, miten mukavaa oli opiskella paikallisessa yliopistossa, on hyvinkin todennäköistä, että muraalin olemus oli päätetty jo vuosia aiemmin ja tarvittiin vain joku esittämään tarina, jonka mukaan muraali on hänen ideaansa perustuvaa.
Media on sellainen taho, joka julkaisee uutisia, joiden on tarkoitus romuttaa vaikuttamaan pyrkivän täsmäkohteen mielialaa tai estellä häntä julkaisemasta tietynlaista mielipiteilyä tiettynä päivänä assosiaatio-/attribuuttivaarojen vuoksi.
Olisihan riski kirjoittaa tai puhua tietynlaista, jos olisi ennakoitavissa, ettei pystyisi olemaan ilmaisematta tietynlaista muuta siinä samalla, vastaanottajien ollessa vaikea ottaa sitä jotain muuta vastaan ”puhtaasti” muiden päivän aikaisten tapahtumien ja juttujen vuoksi.
Ennakoitavuutta olisi, että saman päivän aikana julkaistaisiin mitä todennäköisemmin jotain sellaista, joka on pyritty julkaisemaan hiukan ennen (tunteja) kuin mielipiteilijä ehtii julkaisemaan oman juttunsa, joka siis täten pääsee assosioitumaan ikävän vääränlaisesti, eivätkä kaikki molemmille (tai sille kaikelle) altistuneet pysty erottelemaan niitä mielessään erityisen laadukkaasti.
Erityisesti sellainen selittäminen, missä tuotaisiin jollakin yleisölle eksoottisella tavalla esille millä tavoin muille ihmisille voidaan aiheuttaa haittaa, herkistää mediaväkeä apureineen ehkäisemään vääränlaisen informaation yleisöön vaikuttavuutta
Hieman raisumpi väite voisi olla sellainen, missä selittäjä pyrkii argumentoimaan, että hän kokee itseään käytetyn "yhteiskunnan penetraatiotestaajana" eli hänet on ensin ajettu sellaiseen asemaan, johon ei jostain syystä ole tyytyväinen ja on täten motivoitunut aikaan saamaan jonkinlaisen muutoksen (mitä keinoja käyttää, keihin ottaa yhteyksiä ja minkä vuoksi, kuinka sinnikäs on, mitkä syyt aiheuttavat motivaation hyytymistä, kuinka pitkään kestää motivaation uudelleen kerääminen ym.)
Tietoisuuskilpailu, löydettävyys ja saavutettavuus yleensäkin, jotta viestintä edes tavoittaisi, on kaikkien viestijöiden ainaisena haasteena, mihin omat kimuranttiutensa tuovat myös netin suodatus ja häirintä lokaalista tai laajemmin, jolloin lukijat/kuulijat eivät pääse tiedon äärelle, vaikka haluaisivatkin, mutta se että mediaväki apureineen tulee häsläämään haitantekotarkoituksissa aiheuttaa runsaasti ylimääräistä valmistautumista, varmistelua, ajoittamista ym.
Sanomalehdet verkossa julkaisemisineen ovat saaneet ainakin tuottajatahot vakuuttumaan siitä, että heidän uutisointinsa ja muu sisältötuotantonsa ei vain tavoita, vaan vaikuttaa satoihin tuhansiin ihmisiin tavoitellunlaisesti, vaikka samaisten lehtien käyttämät metriikat lukijoiden luokittelussa eivät tarjoaisikaan niin tarkkoja analysoinnin mahdollisuuksia, että voitaisiin määritellä kovin hienoisesti, mitä se vaikuttavuus tarkoittaakaan.
Käytännössä tämä vaikuttavuus onkin paljolti vain mm. mielleyhtymiä vahvistavaa, muita toimijoita varten ajatuksia esilämppäilevää, mielenkiintojen heikentämistä, entisten olettamusten ylläpitämistä yms., mistä on helpohko johtaa kaavioita, joihin ei tarvitse ottaa mukaan sitä, miten ihmisten mieli ja aivot todella lukemaansa/näkemäänsä käsittelevät.
Sanomalehtien lukijoiden luulot ja varmuudentuntemukset siitä, miten muut lukijat ottavat vastaan lukemansa ja muun lehtien sisällön, ovat vielä sumeampia, mutta tietynlaisilta osin he tulevat helposti tunnistaneeksi tai ainakin kokeneeksi tunnistavansa, minkälainen esim. paperilehden aukeaman asettelu tai verkkolehdessä toisiaan lähekkäin olevien juttujen sijoittelu toimii monissa ihmisissä tietyllä tavoin eli mikä saa muitakin päätymään ajattelemaan paljolti samankaltaisesti heidän itsensä kanssa, mikä saa heidät kääntämään hiukan katsetta pois näkemästään, mitä on nähty jo niin moneen kertaan, että se jo vähän korpeaa heitä, ettei se edes harmita ym.
Koska ihmiset ovat niitä, jotka päättävät miten lehden sisältö ihmisten nähtäväksi asettuu tai he osaavat pelata automaattisella ladontasysteemillä siten, että tietty sisältö saadaan asettumaan tietyille kohdin, vaikkei manuaalista asettelua tehtykään, ei olisi erityisen hyödyllistä vaatia lehtiä julkaisemaan "asettelualgoritmejaan" kuten voitaisiin vaatia sosiaalisen median alustoihin liittyen.
Näin mm. sen vuoksi, että fyysisesti samassa toimistotilassa työskentelevien toimittajien kirjoitukset voivat käydä review-prosessin läpi, joka voi tarkoittaa sitäkin, että mahdollisesti julkaistavaa sisältöä käydään käyttämässä ulkomaisilla kollegoilla, valtakunnan päättäjätahoilla ja ties missä asti.
Huomionarvoista mietittävää olisivat ovatko lehtien sisällöt epäilyttävän yhteneväisesti linjassa sen kanssa, minkälaisena ihmiset haluavat yhteiskunnan nähdä ja jääkö joihinkin aiheisiin innostavuus suunnilleen samoissa rajoissa pois kaikista lehdistä?
Näin ollessa voitaisiin tehdä päätelmä, että lehdet toimivat palvelijoina muille tahoille sen sijaan, että ne olisivat itsenäisesti toimivia entiteettejä. Lehtien omistuksien keskittyneisyys ja niiden päätoimittajien vaihtumisen vähämerkityksisyys puoltaisivat myös sitä mahdollisuutta, että sanomalehtien toimituksissa koetaan jopa mieltyneisyyttä siihen, ettei heidän suuremmin tarvitse kilpailla keskenään, vaan he voivat keskittyä toistamaan eri sanoin samoja ulkomaan uutisia ja täyttämään muut osiot sellaisilla aiheilla, joissa on jotain mukavan tavanomaista.
Sanomalehtien teossa on jo pitkät perinteet sen hallitsemiselle, kuinka välttää vääränlaisten mietteiden "tarttumista" joihinkin aiheisiin, jolloin lukijoiden sitten myöhemmin tullessa hyödyntäneeksi jostain aiheesta lukemaansa ajattelussaan, he eivät sitten niin helposti ajaudu "vääriin suuntiin" mietinnöissään ja muille viestimisessään.
Uutisoidessa oikeudenkäynnistä, jossa joku sai syytteen väitteestä, että jokin ampumistapahtuma olisi ollut lavastettu, olisi rohkea kolumnisti voinut ottaa mietintäänsä, voisiko tällainen lavastus olla käytännössä mahdollinen, mitä se vaatisi ym.
Samaiseen aiheeseen helposti liitettävää sanaa "salaliittoteoria" ei myöskään tavata koetella sillä tapaa, että se voisi alkaa ihmisten mielissä jotain ihmeellisempää kuin tavanomaisia "5G-verkko aiheuttaa ajatustoimintaan vaikuttavaa säteilyä".
Pikemminkin sanan "salaliittoteoria" käytettävyyttä saatetaan turmella selittämällä tai uutisoimalla, kuinka jotkut aiheuttivat vääriin luuloihin perustuen jonkinlaisen uhkaavan tilanteen kuten ihmisjoukkojen mobiloisoinnin jonkin tietyn henkilön haitaksi, minkä jatkeeksi sitten sopiikin nimetyn, salaliittoteorioita kehittelevän verkkoyhteisön lyhykäinen esittely.
Jos joku ministeri tiedottaa työttömiin kohdistuvista päätöksistä, joita on valmisteltu useita kuukausia, pidetään niin Ylen kuin Ilta-Sanomienkin uutisista ja muista jutuista vähintään kolmen päivän etäisyydellä kaikki sellainen, joka saisi lukijaa hoksaamaan siinä yhteydessä, että työtönkin on ihminen, jonka "epäonnistumisien" syynä voi olla laiskasti toimintaansa kehittyvä terveydenhuolto ja että ihmisten luulot työttömien kyvykkyyksistä ja muuntautumismahdollisuuksista ovat herkemmin hajoavia kuin he luulevatkaan.
Joistakin aiheista on voitu tehdä paljon elokuvia, joita on saatavilla tavanomaisista videopalveluista, niitä on näytetty tavanomaisilla televisiokanavilla ja niissä käsiteltyjä aiheita on voitu käsitellä hutiloidusti lehtijutuissakin, mutta olennaisia sanoja ja niiden käyttöä edistäviä henkilöitä voi olla hyödytöntä yrittää etsiä lehtiarkistojen hakukoneilla, sillä viimeisin juttu voi olla lähemmäs toistakymmentä vuotta sitten julkaistu tai sitten hakusanalla ei löydy mitään.
Transhumanismi on eräs tällainen ja varsinkaan monenlaista siihen liittyvää edistämään pyrkivää henkilöä ei kertakaikkian ole suostuttu mainitsemaan. Toki samojen aiheiden tienoilta olisi osoitettavissa esim. Nick Bostrom, jolla saa Helsingin Sanomienkin hakukoneella muutaman osuman, mutta hän ei ole sillä tapaa seurattava esim. Twitterissä kuin eräs toinen.
On aivan erilaista tulla huomioineeksi lehdestä jonkun nimi, hakea hänestä vähän tietoa alkuun ja huomata, että kysehän on henkilöstä, joka suorastaan pyrkii hakemaan tavoitteidensa taakse ihmisiä kuin tulla kokeneeksi, että kyse on taas jostain yhdestä älyköstä tuolla jossain ulkomailla ja sitten unohtaa koko asia.
Tällainen aihevälttely viestii jonkinlaisesta pelitilan jättämisestä muille toimijoille eli esim. hyvinvointialueet voivat kehittyä jatkossakin samalla hitaalla temmolla ilman ihmisten futurististen kiinnostuksien ohjatessa liiaksi niiden kehittymistä.
Silmäillen lukemaansa valikoivien lukijoiden totuttaminen ottamaan luettavaksi sellaista terveys- ja tutkimusaiheisiin liittyvää, joka ei rajaudu suht tarkasti yhteen aiheeseen, ei liene kovin helppoa, joten tutkimuksien "mietintää"- ja loppupäätelmät-osioihin vertautuvaa huomiointia ei voine olettaa näkevänsä usein iltapäivälehdissä, valtakunnan laajalevikkisimmässä lehdessä tai verkkojulkaisuun keskittyneissä valtamedioissa.
Ihmisiä halutaan vain rajoitetusti jonkinlaisen yhteisen todellisuuden piiriin (eng. realm, sphere of influence), mikä ilmenee vaikkapa siinä, kuinka terveysaiheita näyttää olevan nivelrikoista parisuhteessa puhumattomuuteen ja elinikää lisäävistä ruokavalioista humpuukihoitoihin, mutta jonkinlainen innostavuus esim. uudenlaisen terveysteknologian haluamiseen on paljolti kadoksissa.
Kun media mainitsee jotain työttömästä, ei maininnan lähellä ole sellaista uutisointia tai artikkelia, joka virittää esiin mukavia ajatuksia siitä, kuinka työttömyydestä "toivutaan" esim. uusien teknisten tai digitaalisten innovaatioiden avulla, vaan media pikemminkin vahvistaa assosiaatioyhteyksiä esim. sanojen työttömyys—toimeentulotuki ja työttömyys—perustulo ja työttömyys—valtion velka välillä.
Ja jos media mainitsee sen harvan kerran jotain vangeista, on siellä todennäköisesti luotu kontrastia vankeusolojen ja vankilan ulkopuolisen maailman välillä tai korostettu sitä, kuinka hienosti poliisi on hoitanut vankilapaon tai kaunisteltu jotain vankeusajan aikaista terapiamuotoa.
Iäkkäitä ja rumia ihmisiä mm. YLE on saalistanut pitkin lentokenttien odotustiloja ja kauppakeskuksia antaakseen heti seuraavassa jutussa esitellyille nuorille mahdollisuuden esiintyä tulevaisuuden toivona.
TV-sarjojen samaistuttavien mielisairaiden vaikutus ei ole toistuvuudestaan huolimatta sellaista laatua, etteivätkö median toisaalla esiintuomat hullut teot ja niiden mieleen jäävyyttä varmistelevat muut uutisoinnit, samanaikaiset tv-sarjojen tapahtumat ym. kasvattaisi hyväksyvämpiä ja ymmärtäväisempiäkin sellaiseksi, etteikö vastahakoisuus mielisairaan seuraan päätymiseen lisääntyisi.
Olennaista mainittujen sanojen herättelemissä ajatuksissa on niihin liittyvä diversiteetti eli vaikka nuorisoa on monenlaista, niin nuorisosta on helpompi pitää yllä mukavan sanan vaikutelmaa kuin esim. mielisairaasta, johon kertyy kaikenlaista murhista depikseen.
Olennaista on myös positiivisten ja havainnoijan mietteitä selventävän aineksen toistuvuus, sillä jos esim. vangeista ei mainita missään mitään, alkavat jotkin niihin aiemmin liittyneet mietteet käydä hitaammin ja vaivalloisemmin mieleen tuleviksi, jolloin esim. retorisesti räyhäkkäiden kansanedustajien on helpohko varastaa havainnoijan käsityskyky omiin ohjaileviin tarkoituksiinsa.
Sanan "nuori" kestävyydestä kertoo sekin, että nuorien pahoista teoista voitaisiin kertoa kuukausi läpeensä ja silti havainnoijia ei saisi unohtamaan sitä, mitä hyvää ja kaikkea mukavaa nuoriin liittyy kuten mm. heidän iästä johtuva käytettävyytensä monessa tehtävässä. Iäkkäistä ei tarvitse näyttää kuin yksi epäedullinen kuva ja se on sitten siinä.
Aubrey de Greystä, Singularity Hubista, NBIC:stä (Nanotechnology, Biotechnology, Information technology ja Cognitive science) ym. futuristisemmasta uutisoimisen sijaan Suomessa suositaan mieluummin yhteishengestä, ajanpeluuttamisesta, virikkeistä ja eläkkeelläkin töihin menemisestä kertomista ja ajoittaista vaporwaresta puhumista, missä tekoäly ymmärtää potilaista jotain sellaista, mitä lääkärit eivät ole ehtineet tjs.
Valtiovarainministerikin tapaa puhua kannustimista työttömistä puhuttaessa, mutta ei mainitse mitään HR-osastojen ja joissain tapauksissa koko yrityksen käyttämistä analytiikkatyökaluista, jotka arvioivat automaattisesti erilaisten työnhakijoiden tuottaman riskin yrityksen toiminnalle ilman, että ne ottavat huomioon uuden työntekijän kehitettävyyttä/toivutettavuutta työtehtäviinsä eli tätäkin kautta vankistuu asenne, jonka nojalla on helpompi ottaa käyttöön työntekijä, jota elämä ei ole "pilannut" kuin ottaa riski epäkäyvästä työntekijästä.
Seuraavaksi varmaankin päätetään, että jos työtön ei ota hänelle suositeltua lääkitystä, josta TE-toimisto tai myöhempi työllisiä paimentava taho sai tietää yhdistelemällä työllisyystietoja yksityisen palveluntarjoajan kansalliseen potilastietoarkistoon siirtämiin tietoihin, työtön joutuu karenssiin, eikä media päästä ketään liian kriittisesti kommentoivaa puhumaan tällaista vastaan.
Menestyneenkin näyttelijän voi olla vaikea rakennella osallistumistaan tuotannoista sellaista, että niiden kautta saisi kerrottua tai muuten ilmaistua kaiken sen, minkä kokee tärkeäksi ilmaista, sillä on kaikenlaista näyttelijöiden valintaa, ohjaajien mieltymyksiä, tuottajien vaatimuksia ym., mitkä etäännyttävät mahdollisuuksista vaikuttaa lopullisiin teoksiin ja käsikirjoituksiin, joten vaihtoehtoina saattanevat olla lähinnä riittävän menestyneeksi tuleminen, jotta voi ilmaista mietteitään muiden julkaisukanavien kautta ja pitäytyminen pienemmän budjetin tuotannoissa.
Näyttelijän omaa päätöksentekoa rajoittaa myös se kummallisuus, että elokuvien aiheet ovat kovin usein kuin sopimuksenvaraisesti esim. murhiin, kokaiiniin, psykopaattisuuteen ja vankilasta vapautumiseen liittyväisiä. Ikään kuin jokin elokuvamaailman ulkopuolinen taho rajoittaisi päätösvallallaan sitä, mistä aiheista voidaan tehdä elokuvia ja mitä näiden aiheiden ja tapahtumien käsittelyn yhteydessä voidaan katsojille tulla opettaneeksi.
Jos Suomessakin tehdään elokuva, jossa miljöö on useissa kohtauksissa mielisairaala, ei siinä varmastikaan koetella diagnoosikriteerien kelpoisuutta, vaan siinä on henkilöhahmoja, joilla on jokin nimetty sairaus ja sitten muiden pitää vain jotenkin elää näiden henkilöhahmojen kanssa. Henkilöhahmojen taustoja ja syy-seurauksia voidaan tutkia vaikka rikoskomisarion otteella, mutta lääketieteellisiä paradigmoja ei käydä kyseenalaistamaan.
Yhdysvaltalaiset tv-sarjat (komedia, toiminta ja draama) ovat päätyneet tummaihoisten hyväksynnän ilmaisemisessa loputtomalta tuntuvaan ylikorostamiseen, mikä aiheuttaa tuotannollisten päätösten tuntumisen tv-sarjojen fiktiivisen kerroksen läpi ja mikä ei voi toimia pelkästään totuttavana.
Täten on runsaasti esim. sellaisen korostamista, kuinka voitiin jo vuosikymmeniä sitten olla ystäviä tummaihoisen kanssa; kuinka tummaihoinen ottaa heti esittelyssään tilanteet hallintaan; kuinka hyvin vaatetus sopii hänen ylleen; kuinka tummaihoinenkin voi olla samanlainen hössä kuin vaaleaihoisempi; kuinka tummaihoisia on paljon päättävässä ja komentavassa asemassa; kuinka helppoa on valita flirttikumppaniksi tummaihoinen, vaikka muitakin on ns. tarjolla; kuinka tummaihoinen voi olla suht kamalan näköinen ja silti hyväksyttävä; kuinka tummaihoisellakin voi olla monenlaisia tuntemuksia ja mietteitä; kuinka tummaihoinen voi olla kaikkien tuntema hyvä tyyppi; kuinka yhdellä tummaihoisella saadaan useita ihonväriltään eri tavoin vaaleampia sopimaan hetkeen ja tilaan paremmin ym.
On hyvin tavallista, että kerrottaessa muille ihmisille ounasteluistaan sen suhteen, että jonkinlaista personoitua, enimmäkseen tunnetasolla aistittua häirintää esiintyy, kuulija/lukija ei tavoita sitä, miten kertoja asian kokee, eikä koe vakuuttuneisuuden tunnetta kerrotusta edes määrällisesti suurista ilmenemiskerroista mainitessa.
Tämä ilmenemiskertojen määrien tajuisuus on vaikeasti jaettavaa hiljaista tietoa sen vuoksi, että ihmisillä yleensä ei ole valmiutta ymmärtää tunnetasolla aistitun häirinnän moninkertaisuuden siedettävyyden vaikeuden kasvamista siitä sanallisesti kerrottaessa. Tästä seuraa se, että häirinnän laadusta ja tyypistä riippuen häirinnän kohde voi joutua ottamaan vastaan valtavan joukon häirinnän ilmentymiä, jotta saa ensin itsensä vakuutettua siitä, että häirintää esiintyy ja saa sitä kautta pontta väittää muille minkälaista häirinnäksi tunnistettua esiintyy.
Paremmassa asemassa on sellainen, joka jo varhaisessa vaiheessa tunnistaa tai pystyy käsitteistämään/takaisinmallintamaan sen, minkälaisesta häirinnästä on kyse ja voi täten ottaa asian esille muiden ihmisten kanssa paljon aiemmin.
Ongelmaksi voi muodostua se, että ihmisten koulutustasosta johtuen, sekä siitä, että tietynlaisista häirintätavoista ei ole ensimmäistäkään esimerkkiä mediassa, häirintää ei voi kuvailla muutamalla sanalla, jotka riittävät selvittämään mistä on kyse, vaan asiaa joutuu avaamaan ehkä paljonkin. Tätä voi luonnehtia potentiaalisesti turhauttavaksi vaiheeksi.
Tähän liittyy sekin ongelma, että jos asiaa ei avata riittävästi, se otetaan vastaan jonkinlaisena tietokönttänä, jota ei pureta auki sen enempää auki kuin mitä siitä pystyy helposti ymmärtämään. Tällöin huomioimatta jää tyypillisesti mm. sen huomioiminen, kuinka paljon aikaa, mentaalista vaivannäköä ym. häirinnän toteuttaminen on vaatinut, minkä mietintänä korvaa erikoisesti se, pystyykö kuulija itse kuvittelemaan, miten jonkinlainen häirintä voitaisiin toteuttaa.
Jos tätä tavallaan kerrottavissa olevaa ei pystytä helposti kuvittelemaan, se kallistaa mielipiteen sen puolella, että jokin ei ole mahdollista ja kenties kertoja itse on jotenkin vain sekaisin, hämmentynyt tms. Todellisuudessa häirintää olisi voitu suunnitella vaikka viisikin vuotta ja sitä olisi käytetty varioiden jo pitkään useita ihmisiä kohtaan.
<-- Viihteeseen pohjautuva ärsyttäminen ei aina pahinta vaikuttamista
Skeemat, orientoituneisuus, diskurssit ym. -->