Tunne siitä, että jokin mietintä tai sellaista sisältävä tekeminen olisi vietävä sillä tapaa loppuun, että pystyisi tavoittamaan tietynlaisen valmiintuntuisuuden tunteen (eng. closure), voi aikarajoitteisista syistä, ajattelun virheistä, miettimisen tuottamasta ajattelua hidastavasta muusta ”ajatteluaineksesta” tms. johtuen johtaa virheellisiin päätelmiin, vääriin näkemyksiin, erheellisiin tuntemuksiin ja tilanneyhteydestä riippuen mahdolliseen haittaan myös muille ihmisille. Valmiintuntuisuus ei siis välttämättä viittaisi tässä tietelliseen tarkkojen premissien eli oletuksien kautta päädyttyyn, huolellisesti argumentoitavissa olevaan, johtopäätökseen eli konkluusioon, eikä miettimisen alussa välttämättä olisi nähtävissä mitään determinestisesti (säännönmukaisesti) määräytyvää päätekohtaa, vaan tähän miettimiseen voisi olla ajautunut jonkin syyn vuoksi, joka ei ollut riittävän hyvin ennakoitavissa, jos ollenkaan.

Kuva havainnollistaa karkeasti sitä, mitä seuraamuksia on valmiintuntuisuuden tavoittelulle myönteisestä ja kielteisestä suhtautumisesta. Myönteisten puolelta löytyy aloituskohta ”valitaan valmiintuntuisuuden tavoittelu”, mikä voi alkaa esim. tilanteesta, jossa kokee, että jotkin ”levällään” olleet ajatuksena olisi saatava selkiytettyä, mistä voi jo ennalta tuntea olevan eräänlaisena palkintona selkiytettyjen ajatusten käytettävämmäksi tekeminen, minkä tulisi myös todella huomaamaan ajattelun tuntuessa asiaan liittyviltä osin selkeämmältä ja nopeammin käsiteltävissä olevalta, ja mistä tietoisuus aiheuttaakin tietynlaista vetoa mietinnän aloittamiseen. Voi olla jopa hankala jättää tätä mietintää väliin, jos sitä ehtii työstämään hiukankaan pidemmälle.

Ajautuminen jonkin valmiintuntuiseksi saamiseksi voi olla esim. sitä, että arki-, työ- tai kouluelämässä tulee eteen tilanne, jossa on käytettävissä olevien visuaalisten ja muiden vihjeiden perusteella tehtävä nopeahko arvio siitä, kenen kanssa mieluiten suorittaa jonkin ”roolileikin” (esim. kaupan kassan tai opiskeluryhmän valitseminen). On tavanomaista, että tällöin tietyt yksittäiset havainnot ja tulkinnat tukevat jotain muodostumassa olevaa näkemystä, mikä aiheuttaa lisämietinnän tarpeen luontaiselta tuntuvaa tyrehtymistä, jolloin valmiintuntuisuuden tunne voi tulla esiin nopeastikin, mutta jos mitkään visuaaliset ja muut vihjeet eivät puolla selkeästi jotain tiettyä valintaa, voivat jonkinlaiset tuskastuneisuuden tunteet työntyä esiin, mitä pahentaa mahdollinen ulkoinen pakote tehdä valinta melko pian. Epäsopivalta tuntuneen valinnan jälkeen kestää vielä tovin ajan ennen kuin asiaanliittyvä valmiintuntuisuus voi tulla esiin, ellei se jää jopa täysin saavuttamatta jonkinlaisen epämukavuuden tunteen sävyttäessä valinnan jälkeistäkin aikaa.

Valmiintuntuiseksi saattaminen voi olla myös osa jotain laajempaa mietintää, jolloin kognitiivisen kuormituksen määrää vähentää osatekijöiden miettiminen toisistaan esillään. Tällaista voisi tapahtua esim. tilanteessa, jossa kokee, että pitäisi päättää meneekö kertomaan työsuojeluviranomaisille siitä, että epäilee työnantajan altistuttaneen asbestille (rakennuksenpurkutöitä) vai meneekö ensin esittämään näkemyksensä työnantajalleen. Kummassakin tapauksessa pitäisi saada valmiintuntuiseksi mietintä siitä, että onko itse mitä mieltä siitä, onko mitään asbestiongelmaa edes olemassa. Triggerinsä tämä mietintä olisi voinut saada siitä, että on kuullut jonkun toisen yrityksen työmiehien puhuvan asbestista siihen sävyyn, että jää vaikutelma, että asbestiongelma olisi varmaa, mitä täydentäisi omakohtainen (empiirinen) havainto ”epäilyttävän näköisestä” levystä seinässä. Työnantaja olisi tässä tapauksessa sellainen, joka ei olisi varsinaisesti kouluttanut työntekijöitään mitenkään erityisesti ja työnjohtaminenkin olisi perinteistä ylhäältä alas johdettua, niukasti työohjeita jakavaa toimintaa. Tällaisessä tapauksessa mietintään triggeroituminen voisi johtaa tarpeeseen selvittää itselleen esim. sen, mitä se sellainen asbesti on ja miten sen tunnistaa, sekä saavuttaa varmuus siitä, että kykenee sellaisen tunnistamaan, jotta voi sitten selkeämmin päättää mille taholle ensin kertoo asiasta. Asiasta voisi varmaankin kysyä myös työtoverilta, mutta mistä voi tietää varmuudella, että hänen mielipiteeseensä voi luottaa, vaikka hänestä saisi vaikutelman, että hän itse ei epäile sitä, mitä näkemyksenään esittää? Tuolloin ollaan jo lähellä sitä, että tarve jonkin mietinnän valmiintuntuiseksi saamiseen voi helposti johtaa siihen, että mietittävää kertyy liikaa, jotta sitä olisi ollenkaan mieläkästä työstää.

Tämän tekstin ohessa kerrotaan testistä, joka on pyritty kehittelemään sellaiseksi, että sillä voitaisiin mitata, kuinka suuri tarve ihmisillä on saada mietintöjä tuntumaan valmiintuntuisilta, mistä on kerrottu saatavan varsin hyvin yksilön pysyvänoloisia luonteenpiirteitä kuvailevia tuloksia, mutta on syytä huomioida, että joillakin ihmisillä valmiintuntuisuuden tavoittelun tarpeeseen vaikuttaa paljolti myös se, kuinka hyvin heidän aivojensa välittäjäaine dopamiinin käyttämät hermoradat pystyvät aktivoitumaan, mistä kielii se, että dopamiinin takaisinottoa synapsiraosta estämällä monet heidän luonteenpiirteistään muuttuvat positiivisempaan suuntaan alle tunnissa (ei ole poissuljettua, etteikö myös ns. normaali ihminenkin muuntuisi luonteenpiirteiltään farmakologisia ja luontaistuotteita käytettäessä).

Rutiininomaisempaa valmiintunteisuuden tavoittelua voi esiintyä esim. potilastyön asiantuntijoilla (lääkärit ym.), joilla voi olla jonkinlaista työkokemuksen kautta saatua tottuneisuutta siihen, että diagnooseja, ensiarviointeja ja toimenpiteitä määritettäessä on usein monia yhtäaikaisia, mahdollisesti toisiinsa liittyviä asioita mietittävänä, jotka eivät koskaan toistu täsmälleen samanlaisena myöhemmin. Heidän työtään ohjaavat monenlaiset matemaattiset mallit, joiden vaikutus pääsee kohdistumaan heihin enemmänkin koulutusjaksojen aikana kuin tutkittavien ihmisten kohtaamistilanteissa. Yhdysvaltalaisella lääkealan yrityksellä, Merckillä, on erillinen ohjeistus päätöksentekotilanteisiin liittyen. Siinä on eräänä osiona luku, jossa korostetaan kognitiivisten virheiden tapahtumisen mahdollisuutta. Tämän ohjeistuksen mukaan potilastyön asiantuntijat (eng. clinicians) käyttävät muodollisia laskentamalleja potilastyössään melko harvoin, minkä sijaan he käyttävät pikemminkin intuitiivista ymmärrystä todennäköisyyksistä yhdistettynä kognitiivisiin prosesseihin, joita kutsutaan heurestiikoiksi. Heurestiikkoja luonnehditaan ns. peukalosäännöiksi, akateemisesti valistuneiksi arvauksiksi ja mentaalisiksi oikoteiksi. Samaisen lähteen mukaan lääketieteelliset virheet johtuvat useimmiten kognitiivisistä virheistä kuin varsinaisesta tiedonpuutteesta (valikoima yleisistä kognitiivisistä virheistä tekstin ohessa).

Toisinaan ihmiset eivät ole kiinnostuneetkaan selvityttämään itselleen jotain asiaa yhtään nykyisenlaista tarkemmin, minkä vuoksi he eivät koe erityisempää valmiintuntuiseksi saattamisen tarvettakaan jonkin (toistaiseksi melko sumeasti koetun) asian suhteen. Tämä voi johtua monesti siitä, että jokin asia koetaan sopivaksi juuri sellaisenaan, eikä täten tee mieli ”purkaa sitä auki” tai jokin asia on sopivan mysteerisen oloinen vain niin kauan kuin sen tarkempaa selvittelyä välttää. Tai ehkä vain ymmärretään, että jossain asioiden kokonaisuudessa on niin paljon miettimistä, että ymmärrys vaadittavasta ajan vähimmäismäärästä aiheuttaa täystyrmäyksen valmiintuntuisuuden tavoittelun tarpeelle (vrt. tunne hyötysuhteesta), mikä ei kuitenkaan aivan välttämättä tarkoita sitä, etteikö asiaan liittyvä tuntemus silti voi tulla ajoittain esille ikään kuin houkutukseksi.