Ala-aste -vuosien tienoilta löytyy paljon sellaisia tapahtumia, jotka osoittavat, että periaatteessa lapsen kasvatuksesta, hyvinvoinnista yms. vastuussa olleet eivät alunperin olleet aikovaisia kehittää lapseen jotain vikoja, vaan he olivat monessa mielessä hiukan ”hönöjä”, jotka kykenivät tarpeen vaatiessa jonkinlaisiin pragmaattisiin ratkaisuihin ja tekoihin, mille asetti rajoitteet taloudellinen tilanne, mutta erityistä, tietoista ennaltaohjaavuutta ei ollut, vaan pikemminkin lapseen suhtauduttiin kuin johonkin, jonka teot ja erilaisuudet saattoi mm. mediasta opitun mukaisesti selittää sillä, että ”se on lapsille ihan tavallista ja normaalia” tai että ”se kasvaa pois siitä”. Epätavallisuudet viittaavat tässä mm. siihen, että epäsosiaalisuutta esiintyi paljon, uusiin ihmisiin kontaktin ottaminen oli vaikeaa, omiin oloihinsa saattoi vajota pitkiksi ajoiksi, mutta silti monesti esiintyi ylivilkkautta, jonka aikana sosiaalisuuskin tuli taas esille siinä rajoissa kuin se keskustelutaitojen puitteissa saattoi tulla esille. Huomioimattomiksi asioiksi jäivät mm. ne, että luokkakaverin kanssa palloa koulun pihalla, koulun jälkeen potkiessa ei keksitty mitään puhuttavaa, vaan potkiskeltiin vaan siihen saakka kunnes toinen kyllästyi hiljaisuuteen; bussissa ja kouluruokalassa oli vaikea hengittää, koska tuntui, että ihmisten tuottama häly, läsnäolevuus ja kaikki muu kiihdytti hapen tarvetta enemmän kuin sitä saattoi sopivaan tahtiin haukkoa. Tämä ei kuitenkaan mitään kautta tullut äidin tietoon, eikä sitä itsekään koskaan muistanut kenellekään mainita, koska asia vain unohtui.

Äidin tiedostettavaksi tuodut pärjäämiset koulussa eivät saaneet tätä kokemaan lapsessaan olevan mitään vikaa ainakaan sitä kautta, että äiti keskustelee kahden kesken (ala-asteen) opettajan kanssa lapsen koulunkäynnistä ja lapsen tullessa jo kolmannen kerran kysymään lisää jotain kryptotehtäviä, joita opettaja oli ottanut jostain mukaansa lapsen tehtäväksi siksi aikaa kun ”aikuiset puhuvat”. Lapsi oli aina luokan nopein mm. kertotaulujen laskemisessa, mutta toisaalta varsin epävarma ulkoaopeteltavien laulujen pänttäämisessä. Äidin oman toiminnan yhdenmukaisuus ei ollut lapsen esille ottamien asioiden käsittelyyn liittyen katkotonta, vaan esim. silloin kun lapsi itse kysyi voisiko hän polkea pyörällään kaupunkiin, koska halusi käydä antikvariaatissa ostamassa sarjiksia, äiti totesi nopeasti ja topakasti, että ”ei voi”, mihin keskustelu sitten päättyikin, eikä puhetta siitä, mitkä ovat sopivat menemisen rajat, koskaan käyty. Oliko hänen oma mielensä niin kuhinainen vai mitä? Samaa asian käsittelyn keskenjäämistä oli vaikkapa siinäkin, kun varhaisteini-iässä alkaa aknen aika ja pitäisi jotain niihin käyttää. Kaikkien tietämä Sebamed löysin tiensä kylpyhuoneeseen ja myöhemmin ihoa korpuksi tekevä voide, josta luokkakaverit löysivät huomautettavaa otsalta irtiraaputettavissa olevan ihon osalta, mutta sen kummempaan ei hänen sairaanhoitajakoulutuksensa kantanut. Johtuiko se rahasta vai mistä, että vaikka aknea oli itsetuntoa haittaavassa määrin kasvoilla monia vuosia, miltään suunnalta ei tullut pyytetöntä vinkkiä tai toimintaan johtavaa tekoa, joka olisi ihon puhtaana pitänyt. Tässä vaiheessa lapsi oli asunut samassa kerrostalossa koko ala-asteen ajan ja jo vähän yläastetta.

Monesti tuli yläasteellakin esiin se, että jos osasi jotain hyvin, oli rento olla myös sosiaalinen, avulias, kykenevä ja vaikka mitä. Tai jos opiskeltiin jotain kaverin kanssa kuraattorin huoneessa, opiskelunopeus kasvoi n. 300 %. Aivan kuin jokin elimistön toimintaa reguloiva systeemi olisi alkanut toimimaan sopivalla tavalla. Isä oli aikoinaan rakennuttanut omakotitalon, mutta mahdollisesti muiden ihmisten toimesta häneltä loppuivat työt ja hän ajautui alkokolismiin. Palataan tähän lisää hiukan myöhemmin. Äiti kasvatti lapsensa yksin, mutta saattoi kokea, että koska hänen veljensä viettää toisinaan aikaa hänen lapsensa kanssa, kylässä käy monesti vieraita, välillä käydään jossain reissussa ja koulu menee ihan ok, kaikki olisi ihan ok. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan koskaan keskusteltu kuten tulevaisuuden ymmärtämisestä, ihmisten ammateista, ihmisten tekemistä valinnoista, tunteista ym.

Tunteiden ymmärtämättömyys tuli esille mm. siinä, kun yläasteella - ennen kasiluokan jälkeistä kaupunginosan vaihtoa - oli eräällä oppitunnilla tehtävänä asetella kaksi luokan edessä penkillä istunutta oppilasta sellaiseen asentoon, joka esittäisi rakastuneisuutta. Se tuntui aivan mahdottomalta tehtävältä. Sopivat esimerkit olivat kai puuttuneet, vaikka ei se aivan sitäkään tarkoita, että kaikki tunteellisuus olisi tyystin poissa, sillä kyllä esim. huvittuneisuuden, ihmettelyn ja rasittuneisuuden tuntemuksia oli esiintynyt tunnistettavasti, intuitiolla ymmärrettävästi ja itsekin käytettynä, mutta tietynlaiset tuntemukset olivat jotain aivan mysteerisestä. Jos miettii asiaa vaikkapa niin, että äiti oli yrittänyt hankkia itselleen uutta miesystävää ja muisti sinänsä kyllä huolehtia joko siitä, että lapsi tietää milloin tulee kotiin tai sitten joku tuttu oli kanssain sen aikaa, mutta yksikään näistä miesystävistä ei osannut osoittaa vierasta lasta kohtaan mitään sen kummempia tuntemuksia kuin siinä kohdin, missä he esittävät kuinka hyvä tyyppi he itse ovat. Kun äidin suhde joihinkin heistä vakiintui, ei yksikään näistä miehistä, jotka edustivat muistaakseen aina ”säännöllisessä palkkatyössä olevia, hyväkuntoisia miehiä”, joilla sinänsä puhe kulki ym. mutta tunneälyisyyden kanssa oli vähän niin ja näin.

Periaatteessa lapsella ei ollut asiat erityisen huonosti, vaan lähinnä läheisten taloudellinen tilanne asetti rajoja sille, mitä lapsi edes teoriassa voisi kokea. Jos mentiin enon kanssa (jo suljettuun) antikvariaattiin ja lapsen teki mieli haalia enemmän kuin 20 cm korkea pino sarjiksi, alkoi häntä selkeästi hermostuttaa omien rahojensa riittävyys. Tai jos käytiin mummolassa, lapsi järjesteli kai sadannen kerran isoäidin ompelijan työn kautta kertyneet vaatteiden napit eri perustein erilaisiin ryhmiin ja rasioihin. Jonkinlainen kyvyttömyys ymmärtää lapsen mieltä oli läpikäyvää jokaisen lähisukulaisen kohdalla. Mummolaankin viikonlopuksi jätettynä lapsi vetäytyi helposti omiin oloihinsa ellei joku stimuloinut mieltä pelaamalla tämän kanssa. Tai ellei joku lähialueella omilla sukulaisillaan käynyt koulukaveri ollut käymässä omilla sukulaisillaan. Näiden kavereiden kanssa sosiaaliset kyvyt kehittyivät melkeinpä vahingossa (paino sanalla vahingossa), mutta eivät ne kyvyt joka kontekstiin itsestään levinneet.

Jos joku olisi noina aikoina hokannut sen, että lapsi/nuori hyötyisi suuresti aerobisesti tehokkaasta liikunnasta ja ruokavalion tarkistuksesta (mahdollisilla erityistarpeet huomioonottavuudella optimoiden), olisi ihmisenä kehittyminen ollut toisenlaista, eikä tilanteiden stimuloivuudesta riippuvaista. Myöhemmällä iällä tuli jopa Aspergerin syndrooman diagnoosi, jota voi pitää osoituksena terveysjärjestelmän käytäntöjen pilalla olemisen ja liian orjallisen seuraamisen merkkinä. Äidille ei vain vaikuttanut kertovan mitään se, että lapsi raaputtaa toisinaan ennen nukkumaanmenoa ja joskus päivemmälläkin tapettia seinästä, sillä siten voi fokusoida vaikealta tuntuneen aloillaan olemisen johonkin yhteen kohteeseen; koulukirjat unohtuvat toistuvasti koululle; talonmieheltä saa tiedustella usein pääsyä kotiinsa kotiavaimien unohtuessa. Äidistä tuli myöhemmin ”elämänkaaren hoitaja”, vanhustenpalvelutalon johtaja, sekä Alzheimer- ja Muistiliiton hallituksissa toimivan ylilääkärin vaimo. How silly is that?

Kun vertailee varhaisikänsä aikoina lapsen minään vaikuttaneita lähisukulaisia, huomaa heissä kaikissa olleen poissa sellaisten ajatusten, jotka liittyisivät lapsen valmistelemiseen jotain tulevaisuuden mahdollisuutta varten, ellei nyt sitten katastrofaalisen itsestäänselvästi ollut jotain tulossa vastaan tai tapahtunut jo kuten kultakalojen ruokkiminen koko purkki akvaarioon kaatamalla. Kun isoäiti ja isoisä lähtivät metsään keräämään puita, heille parin päivän ajaksi jätetty lapsi sai puuhaa keräämällä metsästä hylsyjä, joita metsässä sotaa harjoitelleet alokkaat olivat sinne jättäneet. Täysin turhaa touhua, mutta olipa jotain tekemistä. Ja kun tätä vertaa aikaan toistakymmentä vuotta myöhemmin, huomataan, etteivät sukulaiset olekaan absoluuttisen tyhmiä, joilta ei voi oppia mitään elämässä hyödyllistä, vaan myöhemmin lähisukuun syntyneet lapset ovat saaneet osakseen hellyyttä, rakkautta, keskustelua, rahaa ja monenlaisia muita eväitä, joiden avulla he ovat selviytyneet lukioiden läpi yliopistoon, ammattikorkeakouluun tai muuanne, jossa vaaditaan henkilökohtaisten kykyjen lisäksi hyviä sosiaalisia taitoja ja ihmistenvälisiä tiimityökykyjä tms. Voisiko tämä kertoa siitä, minkälaisiksi lasten kasvattajiksi yhteiskunta aikoinaan opetti vanhempia ja ihmisiä ylipäätään? Sitä voisi miettiä enemmänkin.

Kompensaatioksi saamattomista elämänohjeista ym. voidaan jossain määrin laskea saadut esineet, raha, auton lainaukset, maksetut laskut ja muu materiaalinen, mutta sen täytyy kertoa jonkin sukulaisten valintoihin vaikuttavien ulkoisten vaikuttimien toiminnasta, että nämä tunneälyn ja muun puutteesta enemmän kukoistukseensa nousseet sukulaiset ja myöhemmin myös sukuun syntyneet lapset ovat nuoren kasvettua aikuisikään monenlaista tämän kehittymistä vastaan ja pitävät häntä erilaisin keinoin, yhdessä monien muiden ihmisten kanssa, (tarkoituksellisesti) antiesimerkkinä lukuisille eri asioille. Mitä ilmeisemmin äiti oli jossain vaiheessa antanut itselleen luvan irtautua lapsestaan, minkä voi johtaa selitykseksi mm. sille, että lapsen kasvettua lähemmäs 30-vuotiaan miehen ikää, hän tuli erikseen kysyttäessä kertoneeksi ettei lapsella koskaan mitään erityisiä vaikeuksia lapsena ollutkaan. Johtuiko se jonkinlaisesta opitusta refleksimäisestä suhtautumisesta, mitä ilmenee monesti mm. sellaisilla ihmisillä, jotka eivät koskaan jätä esim. sähköpostiviesteihin mitään todisteita, joita voisi jollain tapaa käyttää heitä vastaan vai oliko hän oikeasti vain kaikottanut mielestään asioita siinä määrin, ettei hän pystyisi tavoittamaan joitain muistoja kuin vasta päivän tai parin keskittyneen miettimisen jälkeen?

Joskus aiemmin hän oli kertonut lapselleen, että napanuora olisi jäänyt kaulan ympäri synnytysvaiheessa ja että siitä olisi seurannut hapenpuutetta ja siitä ehkä jotain muuta, mutta tämän todenpitävyyttä ei voi tarkistaa mistään saatavilla olevasta dokumentista. Varhaisimmat terveystiedot kertovat lähinnä hämmästyttävän monilukuisista rokotteiden antamisista, mikä jättäisi tilaa selityksellä, että lukuisat rokotteet ovat aiheuttaneet jonkin muutoksen elimistön toimintaan. Olivatko ne tarpeenmukaisia, kokeiluja vai jonkinlaiseen ylivarmisteluun liittyviä?

Kuitenkin, voisi esittää hypoteesinä, että jos lapsen varhaisvuosista (ennen 10 v täyttämistä) valui ulkopuolisten arvioijien toimesta tietoa siitä, millä tavalla lapsi ei kasva elämään valmistuvaksi, millä tavalla hänen kasvatukseensa osallistujat ovat mm. taloudellisten ja tunneälyllisten rajoitteidensa vuoksi huonoja lapsenkasvattajia, sekä mitä lapsen piirteet kuten ajoittainen ajatusten hajanaisuus; keskittyneisyyden suoritusta parantava vaikutus; innostukseen vaadittava pohjustus; toisinaan samoissa konteksteissa ilmenevä tai ei-ilmenevä epäsosiaalisuus/sosiaalisuus; toisinaan kadoksissa oleva tunnepohjainen eläytyminen; tehokas suoriutuminen tietynlaisissa koulutehtävissä; epävarma suoriutuminen toisenlaisissa koulutehtävissä kertoisivat lapsen aivoissa ja muualla elimistössä vaikuttavista/esiintyvistä asioista, saattoi tämä herättää joissakin ihmisissä idean jonkinlaiseen pitkäaikaistutkimukseen, missä lapselle luotiin ennalta alustava, myöhemmin tarkentuva elämänkulku, jonka toteuttamiseen saatettiin osallistuttaa monissa ammateissa ja viroissa toimivia. Voidaan ajatella monien heistä ymmärtäneen/-vän entuudestaan, että yhteiskunnassa on aina meneillään kaikenlaisia kokeiluja, jotka voivat tarjota paljon uutta tietoa joillekin, mutta kaikki eivät niistä hyödy. Tapahtuihin esim. ala-asteelta yläasteelle siirtyminenkin tietynlaisen tasokokeen kautta, jonka perusteella oppilas päätyi joko 7A- tai 7B-luokalle eli ei esim. sen mukaan, millä kirjaimella sukunimi alkaa, vaan sen mukaan miten yksi testi sujui jonakin tiettynä päivänä.

Hypoteesiä pitkäaikaiskokeilun meneilläänolevuudesta voi muokata se mahdollisuus, että päätös sen aloittamisesta oli tehty joko ennen lapsen menoa ala-asteella eli silloin, kun isä oli vielä läsnä ja töissä käyvä, tai sitten jo ennen lapsen syntymää perustuen mm. arvioon siitä, minkälaisia feno-/genotyyppejä tulevan lapsen isän ja äidin vanhemmat edustivat eli olisiko todennäköistä, että tietynlainen ”perinne” jatkuisi. Olisikohan isä osoittanut jotain sellaista asennetta, että hänet täytyi raivata pois tieltä antamalle tälle potkut ja estämällä pääsemästä mihinkään töihin? Lappeenrantahan on sellainen paikka, jossa pienyritykset pitävät nykyäänkin paljon toistensa puolta (linjan yhtenäisyys), jos jokin heitä suurempi tarve näin vaatii. Sinänsä sattuvaa on se, että isän sukunimi oli Seppänen ja hän oli peltiseppä ammatiltaan, mistä johdettiin myöhemmin monenlaisia assosiaatioita. Äiti otti etäisyyttä alkoholisoituvaan isään ja sitten lapsi jäikin lähinnä äitinsä vastuulle. Jos päätös pitkäaikaiskokeilusta oli tehty ennen lapsen syntymää, tuolloin voisi olettaa, että ”elämänmittaisia” kokeiluja on vertailun vuoksi meneillään useampikin ympäri Suomen.

Joka tapauksessa, olettaen, että omat sukulaiset ovat olleet vain vähän hönöjä tietyssä vaiheessa elämäänsä, minkälaista ilmenee varmastikin sadoissa tuhansissa muissakin vanhemmissa, he eivät olleet ainoita, jotka ovat aluksi tietämättään olleet muokkaamassa lasta, ei ehkä juuri tietynlaiseksi, mutta toisinpäin eli ei ainakaan tietynlaiseksi.

Kun yhdistetään ”pienestä asti alkanut kiinnostus tietokoneisiin” – ja myöhemmin ohjelmointiin – monesti tarkkaavaisuushäiriöisyyden piirteitä osoittavuuteen täydennettynä antisosiaalisen ”puolen” ajoittaisella dominoivuudella, ei aivan päästä siihen, että lapsen mieli tulisi olemaan kuin ohjelmoitava logiikkapiiri, tietokone, ellei jopa androidin toimintaa ohjaava osa, jonka käytöksessä, valinnoissa ja ajattelussa muutenkin pystytään painottamaan jotain tiettyä, soveltamalla aistien kautta vastaanotettuja ulkoisia ohjailumetodeita. Tällä lapsella kun oli vielä teini-iässäkin se ongelma, että oman toiminnan reflektointi ja introspektio ei vain onnistunut luontevasti älyllisen kapasiteetin rajoittuneisuuden tuntemuksista johtuen. Tämä sinänsä oli harhaa oleva tuntemus, minkä osoitti mm. se, että joskus paljon myöhemmin käytetty tarkkaavaisuushäiriöön tarkoitettu lääke palautti 10 minuutissa kyvyn käsitellä ajatuksiaan näppärästi, laajalti ja unohtelematta. Valmistui tämä lapsi aikanaan tietotekniikan insinööriksikin, joten ei hän ”ihan tyhmä” voine olla. Kuitenkin, hermoston signaloinnin ollessa joissain tapauksissa ja tilanneyhteyksissä jollain tapaa ajoittain heikonlaista, ajatukset ja muistot olivat monesti eräänlaisia erillisiä saarekkeita, joiden välillä olevia assosiaatio- ja muita suhteita saatettiin muokkailla helposti muiden ihmisten toimesta. Tämä kuitenkin mahdollista lähinnä siksi, ettei tämä jo nuoreksi aikuiseksi kasvanut tiennyt, kuinka hyödyllistä ajattelun kannalta oli aerobisesti tehokkaan lenkkeilyn vaikutus ja personoidun ruokavalion merkitys.

Nuoren aikuisen ajatustoimintaan vaikuttamaan olivat tulleet mukaan erilaiset inhiboivat (estävät) tekijät, eivätkä ne johtuneet luonnollisista syistä, vaan niiden tuottajia houkutteli mukaan vaikuttamaan mm. tämän nuoren ”kognitiivinen käytös” eli mm. se, kuinka tämä oli ajatuksellisesti helpohkosti johdateltavissa, mikä johti heissä näkemyksiin, että kyse oli hiukan tyhmästä tai ainakin kovin naiivista henkilöstä, mikä taas johti heidät itsensä ajattelemaan, että kyse olisi henkilöstä joka on jotain tietynlaista ikään kuin koko ajan ja jatkuvasti. Tämä virhepäätelmä on yllättävän tavanomaista ihmisille, jotka ovat tottuneet käyttämään olla-verbiä tietyllä tapaa väärin ja jotka eivät ymmärrä ihmisen sisäisestä toiminnasta ”yhtään mitään”. Voidaan kuitenkin olettaa, että moni näistä henkilöistä, jotka halusivat jollain tapaa puuttua tämän nuoren aikuisen mieleen, eivät olleet tietoisia (oletetusta) pitkäaikaiskokeilusta. Tässä vaiheessa tämä yläastetta vaihtanut ja pian ammattikouluun tietotekniikan mekaanikoksi opiskelemaan pyrkivä oli jo lähellä sitä ikää, että polkupyörä vaihtuu mopoon ja sitten sekin vähän liikunnallisuutta muistuttava suorite sai odottaa myöhempiä vuosia jalostuakseen aktiivisesti harrastetuksi lenkkeilyksi ym. – paino sinänsä on aina ollut suunnilleen sama 76 – 78 kg:n välillä pysyvä, pituuskasvun päättymisen jälkeen, elipä miten vain. Aiemmin aloitettu tehokas lenkkeily olisi paljastanut nopeammin sen, miten aivotoimintaan saa lisää pitkäaikaisesti kestävää vireyttä.

Juuri ammattikouluaika oli sitä aikaa, jolloin alkoi esiintyä runsasti tietynlaista tulevan haitan pohjustelua, tietynlaisen kiinnostuksen tyrehdyttämistä, priming-tekniikan käyttöä, erityisen nimisten ihmisten ilmestymistä elämään mukaan, tietämyksen testailua eri asioiden suhteen ym. Edelleenkään ei tuolloinkaan ollut ketään aikuista kenen kanssa keskustella elämästä yleensä tai vakavammin. Impulsseilla ohjautuvuutta oli paljonkin ja sitä myöten elimistön voimavarojen kuluttavuutta. Identiteetti oli hakusessa, mutta se johtui pitkälti siitäkin, ettei tuolloin ollut verkkokauppoja, ellei Hobby Hallin postimyyntikuvastoa lasketa, eikä kaupoissa ollut mitään sopivaa ja juuri sopivaa niiden olisi pitänyt olla, jottei dopamiinivajeisuudelta tuntunut hermostuneisuus eri tilanteissa saanut lisäkiihoketta vaatteisiin tietoisesti suunnitelluista epäkohdista, jotka vaikuttivat niiden istuvuuteen ja ulkonäköön. Vasta paljon myöhemmin ilmeni, että sellaiset pienet seikat kuin kaliumin saannin lisääminen ja ruoan goitrogeenien kilpirauhaseen vaikuttavuus ja tietynlaisten salaattien kehon solujen nestetasapainoa häiritsevyys oli monesti enemmän merkitsevämpää kuin omatoimisesti spekuloitu dopamiinivajeisuus, mutta eihän sellaisia asioita vaikkapa koulun terveydenhoitaja osannut kertoa, eikä ns. omalääkäri tai myöhemmin työelämän ensivaiheiden aikaan pariin kertaan tavattu psykiatrikaan – kaikki pitää aina itse selvitellä.