Tokkopa erään EU-komissaariin tokaistessa jälkipuheissaan, tekoälysäädöksen hyväksymisen jälkeen, että "sillä suojellaan ihmisten alitajuntaa", tajusi itsekään kovinkaan hyvin, mitä se sellainen ihmisen alitajuntaan vaikuttaminen on. Hän sanaili asian niin, että ei saisi "vaikuttaa ihmisen alitajuntaan ihmisen tietämättä ja ohjata sitä kautta ostamaan jotain, tai päätyy tekemään tiettyjä päätöksiä". Tekoälysäädöstä [1] selatessa ei sanaa alitajunta käytetä, mutta manipulointikeinoista kerrottaessa viitataan "subliminaalisiin komponentteihin", jotka määritellään tarkemmin ääni-, kuva- ja videoärsykkeiksi, "joita henkilöt eivät voi havaita, koska tällaiset ärsykkeet ovat ihmisen havaitsemiskyvyn ulkopuolella". Kaikkien muiden mahdollisten manipulointikeinojen todetaan lyhykäisesti olevan "muita manipuloivia tai harhaanjohtavia tekniikkoja, joilla horjutetaan tai heikennetään henkilön itsenäisyyttä, päätöksentekoa ja valinnanvapautta tavoilla, joista ihmiset eivät ole tietoisia tai vaikka olisivatkin, he voivat silti tulla harhaanjohdetuiksi tai eivät pysty hallitsemaan tai vastustamaan niitä". Erikoista, että subliminaaliset keinot ovat olleet niitä, jotka on ihan erikseen mainittu kuin ne olisivat jotenkin nykyaikaista. Toisaalta, ei kai hyvistä perusteluista niin väliksi, jos vain tavoite kuulostaa riittävän hyvältä? Säädöksessä kun mainitaan, että "tekoälyä hyödyntäviä manipulointitekniikoita voidaan käyttää taivuttelemaan henkilöitä haitallisiin käyttäytymismalleihin tai harhauttamaan heitä suuntaamalla heitä tekemään päätöksiä tavalla, joka horjuttaa ja heikentää heidän itsenäisyyttään, päätöksentekoaan ja valinnanvapauttaan", mikä on tietenkin huolestuttavaa ja siinä tulee esille eritasoisina esiintyviä riskejä, mutta että subliminaaliset keinot.. voi herranjumala.

Ihan tavalliset ihmisyksilöt ovat kauan käyttäneet toisiinsa erilaisia manipulointikeinoja, joista rajauduttakoon sellaisiin, joilla on ajattelua estävä vaikutus ja mitä taasen voidaan soveltaa monella tavoin, kun pyrkimyksenä on koettaa hallita sitä, minkälaisia "ajattelun työkaluja", mietteitä, muistoja, käsitteitä ym. jonkun tai joidenkin ei ainakaan haluta käyttävän ajattelussaan. Näillä keinoilla on mahdollista mm. aiheuttaa niin suurta kognitiivista kuormitusta, että asioiden ajattelu käy vaikeaksi tai niin vahvoja emootioita, että ne käyvät hallitsemaan ajattelua siinä määrin, että rationaalinen pohdinta käy erittäin vaikeaksi.

Kyseessä ei olisi pelkästään esim. tietokoneen ruudulla nähtävissä olevista asioista, vaan jokapäiväisen elämän eri tilanteista, missä ajattelua ongelmoittavuutta on voitu valmistella kenties jo useamman vuoden verran. Tuona aikana jotkin ajateltavissa olevat asiat ovat voineet käydä kohdeyksilölle niin epämukavaksi ajateltavaksi, että pyrkiessään aktiivisesti olemaan ajattelematta jotain tuollaista sellaisen tultua mieleen, hän voi tuolla pyrkimisellään tulla aiheuttaneeksi niin paljon kognitiivista kuormitusta, että muulle ajattelulla ei jää paljon tavanomaista vähemmän "ajatusresursseja". Tämä voidaan pahentaa aiheuttamalla kohdeyksilölle muunkinlaista ajattelua vaikeuttavaa kuten stressiä, ahdistusta ja epämukavia tunnetiloja. Monimutkaisessa päätöksenteossa suoriutuminen voi tuolloin käydä niin vaikeaksi, että jotain hänelle merkittävää päätöstä voi tuolloin jäädä tekemättä.

Kognitiivisen kuormituksen aiheuttavat tekijät eivät välttämättä ole aina tunnistettavissa ja se voi olla jossain määrin tiedostamatonta eli jotain vain vie prosessointikapasiteetti, kunnes sitten jossain vaiheessa ajattelu helpottuu ja selkeytyy. Ajattelua voivat "kaapata" yhtä hyvin aistihavainnot kuin muistotkin. Toisaalta, ajatteluun vaikuttavuus voi olla myös "hienoisesti värittävää" tai muutoin sen verran vähäisesti vaikuttavaa, ettei sen suhteen heti ensimmäiseksi tunnu siltä, että pitäisi ryhtyä yrittämään olla ajattelematta sitä tai koettaa ajatella se pois merkittävänä tuntuisena olemasta. Vähäisemmälläkin vaikuttamisella voi saada aikaan esim. sen, että kohdeyksilö vain unohtaa huomata jonkin asian, joka hänen oli tarkoitus huomata. Kohdeyksilön "ennaltavalmistelulla" voidaan saada aikaan sekin, että jonkinmoisella emotionaalisella ja kognitiivisella kuormituksella hänet saadaan käymään tekemään valintaa ajattelussaan sellaisista vaihtoehdoista, jotka vaativat vähemmän prosessoimista tai rekonstruoimista, jolloin hän voi päätyä sellaisiin valintoihin, joihin hänen oli tarkoituskin päätyä.

Tukahduttamishalun aiheuttaminen voi sekin olla taktista sillä tapaa, että kohdeyksilö voi tuolloin tulla tahattomasti valmistelleeksi niiden muiden ajatusten esiintulemista, joilla on esim. jonkinlainen kontekstuaalinen yhteys siihen, mitä hän yrittää ajattelussaan tukahduttaa. Hänestä voi tuntua siltä, että hän sai ajatuksen tukahduttamisen onnistumaan, mutta esim. seuraavana päivänä hän huomannee itsekin, kuinka hänen tietoiseen mieleensä alkaa juolahdella niitä mietteitä ja muistoja, joilla oli jotain erityistä tekemistä sen tukahduttamisen kohteena olleen ajatuksen kanssa. Erillisenä mahdollisena vaivanaan mahdollisesti kaikki muu, mikä jollain viiveellä alkaa vaikuttamaan hänen ajatteluunsa vähemmän tietoisella tasolla.

Monet ihmiset saattanevat kuvitella, että he ovat jotenkin immuuneja tällaiselle, mutta se luulo voi johtua siitä, että he ovat viettäneet "turvallista elämää" ihmiskokemuksien ym. suhteen, joten he eivät täten olisi esim. hankkineet itselleen ideologisesti eri mieltä kanssaan olevia vastustajia, joille olisi muodostunut intressi pyrkiä vaikuttamaan häneen siten, että hänestä ei olisi enää vastustajaksi heille ja heidänlaisilleen. Tällä voi olla yhteytensä siihenkin, miksi jossain kaupungissa on niin vähänlaisesti sellaisia ihmisiä, jotka tohtivat sanoa mitään huolitellun kriittistä tai jotka edes joskus ideoisivat jotain suurenmoista käyttäen mielikuvitusta ja kognitiivista vaivannäköä. Heidän mietteensä ja kommentointinsa voi ollakin kovin banaalia eli jokseenkin boretskia, turhanpäiväistä. Sen sijaan he kyllä ilahtuvaisesti puoltavat kaikenlaista, mikä myötäilee jonkinlaista status quota, mitä se sitten missäkin tarkoittaakaan. Onhan sitä toki paljonkin kaikenlaista, mistä elämän voi koostaa yksilöinä ja kollektiivisesti, mikä sitten tuntuu heistä siltä, että "tässähän on riittävästi, eikä olisi pahitteeksi jos huomenna ja jatkossakin olisi tällaista". Paikallislehdistö auttanee siinä, että asioita vain "sipaistaan", eikä pöyhitä esille mitään tai ainakaan liiaksi sellaista, josta aiheutuisi pitkäaikaista polemiikkiä tai dilemmoja, ellei se sitten ole jotenkin "koko yhteisön yhteinen polemiikki ja dilemma", joka vie samalla näppärästi mediahuomion monelta muulta asialta, joita ei haluta ihmisten miettivän liian tarkkaan.

Yksilötasolla ihmiset varmaankin haluaisivat itse päättää esim. siitä, milloin on hyvä hetki ottaa ajateltavakseen jotain menneisyydestä, pidettyään vaikkapa maantieteelliseen sijaintiin liittyvää muisteltavaa erillään ajattelustaan jo niin kauan, että se ajattelematta oleminen oli käynyt jo luontevaksi. Tai ehkäpä muuten vain tuli jotain menneisyydestä mieleen, eikä haluaisi häiritsevän nykyhetken ajateltavan olevan mietteissä samaan aikaan, kun meneillään oleva tekeminen alkoi tuntua siltä, että siinä olisi oikeastaan hyvä tilaisuus "yhdistää" mennyttä ajateltavaa nykyhetken kanssa ja ottaa tuo jokin mennyt useammin ajateltavaksi. Muut ihmisetpä ovat kuitenkin jo laajalti oppineet ja harjoituttaneet keinoja, joilla hänen mielenkiintoaan ajatella joitakin menneitä asioita, voidaan heikentää siinä määrin, että siinä voi muodostua taipumus, jolla on jatkuvuutta ehkä kymmenisen vuoden ajankin. Siinä ajassa voi jo yksityiskohdat alkaa hapertumaan muistoista ja voipa monet muutkin aiemmin ajateltavissa olleet, joilla olisi ollut jotain liitännäisyyttä tuohon johonkin muuhun menneisyydestä ajateltavissaan olevaan, käydä vaikeammaksi ajateltavaksi silkan harvoin ajatelluksi tulleisuuden vuoksi.

Tekoäly sinänsä voi tehdä ajattelun manipuloimisen helpommaksi esim. jakelemalla ohjeita ihmisillä, jotka sitten varsinaiset vaikuttamiset tai niitä valmistelevuudet suorittavat, mutta on niitäkin keinoja, joita ihmiset voivat käyttää varioidusti ja soveltaen ilman monimutkaisia toiminnan kaavan noudattamisia. Kohdeyksilöiden tietokonelaitteiston etämonitorointi salaa voi tarjota erään tällaisen vaikuttamisen perustan jo pelkästään siitä syystä, että siten näkee vaikkapa se, milloin katselussa on elokuva tai muuta, jonka havainnoimisen hetkeen sopii jonkinlaisen ikävän tunnereaktion aiheuttaminen (fyysisesti lähettyvillä tai tietokonelaitteistoa etäkontrolloiden). Yksinkertaisimmillaan kyse olisi vaikka jonkin kohdeyksilön menneisyyteen liittyvän symboliikan esiintymisen aikaan usein toistuva häirintä, mistä voi käydä aiheutumaan sitä, että asiaan liittyvää menneisyyttä ei ehkä halua mielellään ajatella. Häirinnän jatkuessa lähikäsitteet voivat myös saada osansa, jolloin esim. siivoamisen lisäksi puhtaus, karsiminen, poistaminen, tuhoaminen ym. voivat alkaa sumppuuntua yhteen hänen ajattelussaan.

Ihminen on toisaalta varsin neuroplastinen olento, joten ainahan hän sentään uutta voi ainakin teoriassa oppia. Aiempi tietämys ym. vaan voivat jonkin aikaa vaikeuttaa uuden oppimista aina siihen asti kunnes uudempi tieto ym. alkaa olla vahvemmin kytkeytynyt käytännön tilanteisiin. Siltikin, monet muut ovat voineet elellä paljon rennommin, mikä voi ilmentyä myös sosioekonomisessa luokittumisessa. Melko uudehkona ilmiönä on ns. cancelointi-ilmiö, missä jotkut ihmiset pyritään joukkovoimalla saamaan häivytettyä vaikuttavasti toimivien ihmisten joukosta. Sen osalta ei puhuta paljoa eri keinoista ainakaan määrällisesti suuressa määrin, vaikka periaatteessa mitkä tahansa toimivaksi havaitut keinot käyvät, olivat ne sitten kananmunien heittelyä asunnon oveen, internetissä tapahtuvaa herjaamista tai jotain mainittua subliminaalista vaikuttamista vakavemmin otettavaa.

Monenlaista voi olettaa jäävän kehittymättä, alkamattakin, sen vuoksi, että ihmisten käsitteet ovat niin monin eri merkityksin ajattelun kuormittumista aiheuttavia. Ajatelmia ja mietintöjä voi jäädä tapahtumatta paljonkin sen vuoksi, että yksilöillä on niin paljon ylimääräistä jatkuvaa miettimistä vaativuutta tai aiheuttavuutta. Aikaansaavuuksissa voi olla monenlaista vikaa kaikenlaisten ajattelua aiemmin tukahduttaneisuuksien vuoksi. Useimmiten juurikin sen vuoksi, minkälaisena pelinä muut ihmiset elämän ottavat.

Ks. myös kirjoitus Stressi, palautuminen, dopamiinisynteesi ja dopamiinijärjestelmän häiriöt...

Tavoitteiden asettajat, ”näin on kiva”- ja ”kyllähän tätä vielä jonkin aikaa kestää”-ihmiset, vilunkipeliin valmiit ja ongelmatapaukset

Päättäjätahot, joiden toiminnan seuraamuksina on vuosien edestä vaikutusta jonkin yhteisön elämään ja joka joutuu näissä päätöksissään ottamaan huomioon useita sidosryhmiä, kokevat joutuvansa kaiken harkitsevuutensa ja imagonmuokkaamisensa keskellä pitäytymään karkeissa ihmisryhmämääritteissä, jotta heidän ajattelussaan voisi olla linjakkuutta, liian monien seikkojen huomioonottamisen aiheuttaman ajatuspörinän sijaan. Päätöksiin liittyvä aikeilu, odotusvaiheet ja niistä viestiminen, sekä eri päätöksien yhteensovittaminen kangistaa ajattelua lisää, eikä sitä paljoa paranna, vaikka ajoittain erilaisia ihmisryhmiä ja -yksilöitä tapaakin, jos haluaa myös vaalia sellaisten kanssatekijöiden käytösolettamia, joita ohjastaa [tietynlainen] asenne.

Tällainen johtaa helposti ihmisten jaotteluun, missä suurijoukkoisimmat ”näin on kiva”- ja ”kyllähän tätä vielä jonkin aikaa kestää”-ihmiset ovat niitä, joiden toivotaan olevan riittävän tyytyväisiä heidän tekemisiinsä, mutta joka jättää aina joitain ihmisiä liian vähän huomioiduksi suunnittelu- ja toteutusvaiheiden yksityiskohtaisuus- ja monenlaisten seikkojen yhteensovittamisvajeen vuoksi. Tai suorastaan sen vuoksi, että juuri se on tavoitteena, että ihmisissä olisi jatkuvasti läsnä henkilökohtaisella tasolla vaikuttava ”tätä elämäntilannetta on pakko parantaa jotenkin”, mikä sitten johtaa teoreettisesti vaikkapa työn tekemisen ja yrittämisen kautta tapahtuvaan elämänlaadun parantamiseen, missä yhteiskunnan ns. turvaverkkoja ei kuluisi niin paljon. Ei tarvitse olla edes tyypillisesti karski politiikassa larppaava henkilö voidakseen argumentoida persoonaan sopivasti, että yksilön on itse pidettävä itsestään huolta, sillä sekin riittää, että lainaa Kokoomuksen Häkkäseltä heilumattoman motoriikan ja kasvojen jämäkän elekielen, eikä ulotu äänenvoimakkuuden käytössä Ben Zyskowiczin äänenkäytön voimakkaimmalle tasolle.

Näiden päättäjätahojen, joista voisi käyttää ilmaisua ”tavoitteiden asettajat”, pyrkimykset voivat olla sillä tapaa toisistaan riippuvaisia, että jotain tietynlaista ei voi tapahtua ennen kuin jotain muuta on tapahtunut tai saatu alulle, mistä seuraa heidän kannaltaan uhka siitä, että ”ongelmatapauksiksi” luokiteltavat voivat ajan kanssa ehtiä saamaan puolelleen liikaa ihmisiä sekä ”näin on kiva”-ihmisistä, että muista ”tavoitteiden asettajista”, mikä saattaa johtaa siihenkin, että erilinjaiset tavoitteiden asettajat voivat kokea olevan suotavaa liittoutua siltä osin, että tietyt ongelmatapaukset saataisiin sellaisen käsittelyprosessin alaisuuteen, ettei heistä olisi uhkaksi tai haitaksi heidän toiminnalleen – mikä niistä sitten milloinkin on enemmän valtaa hallitsevana.

Avustajinaan tavoitteiden asettajilla, ongelmatapauksia vastaan, on vilunkipeliin valmiita ihmisiä, joista monet ovat kasvaneet persoonansa vilunkipeliin valmiiseen rooliin suurimman osan elämäänsä, sillä vilunkipelistä vihjailevuutta tai siitä suoraan muistuttavaa, ellei jopa opettavaa, esiintyy viikottain, ellei jopa päivittäin, useissa eri konteksteissa mediasta opiskeluympäristöön ja virastoasioinnista valtioiden välisiin kahnauksiin.

Ei ole aivan selvää, onko täysin vilunkipeliin valmiiden ihmisten toiminnasta johtuvaista, että ”näin on ihan riittävän kiva”-ihmisissä ilmenee niin mitättömän vähän ilmeistä halukkuutta sellaiseen, minkä tavoitteiden asettajat kokisivat ongelmalliseksi heidän kannaltaan, mutta ottaen huomioon Suomen koulutustason yleisen laadun, on heidän joukossaan oltava sadoin tuhansittain ihmisiä, jotka tunnistavat median, poliittisten toimijoiden ja muiden tavoitteiden asettamiseen osallistujien yhteispelin. Sitä voi olla hyvätasoisella koulutuksellakin vaikea arvioida, missä mikäkin tavoite on saanut alkunsa, missä tahoilla sitä on käyty sovittelemassa yhteen minkäkin agendan kanssa ja keitä pidetään ns. in-the-loop tapahtumien edistymiseen liittyen, mutta silti edes pari vuosikymmentä ei saa moniakaan ”näin on ihan riittävän kiva”-ihmisiä konvertoitumaan enemmälti ns. ongelmatapaukseksi, jotka pyrkivät ajamaan muutoksia tai penäämään sitä, missä ne luvatut yhteiskunnalliset muutokset kupeksivat. Joitakin sellaisia yksilöitä voi löytyä, jotka harjoittelevat muiden ihmisten johtamista vaatimalla linja-autolippuihin 10 sentin alennusta iltaisin tai jotka mökyävät sosiaalisessa mediassa näennäisten syiden vuoksi eli laajentaakseen osaltaan sen porukan määrää, jota tarvitaan antamaan vaikutelmaa, että jollain politisoituneella väittämällä on kannatusta tai puoltavuutta ihmisten joukossa.

Se, mikä ”näin on kiva”-ihmisille on riittävän kelpoisaa, on suhteellista, sillä he ottavat huomioon sen, minkä ovat kulloinkin orientoituneet ottamaan huomioon omassa elämässään ja muualla, eivätkä kaikki osaa edes kuvitella minkälaista elämä voisi olla vaikkapa ammattikorkeakouluopintojen jälkeen, ensimmäisen pitkäkestoisen työsuhteen aikana, Dubain valmistumassa olevassa The Museum of the Futuressa käynnin jälkeen, ollessaan mukana Afrikkaan lentomatkalla olevassa delegaatiossa tai saatuaan vihdoinkin sellaisen perusterveydenhuollon, joka ei ole niin höperösti komponentisoitu, huonosti toimiva, ihmisten sairastelevuutta hitaasti lisäävä ja toipumisaikoja pitkänä pitävä. Suomen kansanedustajat vaikuttavat ainakin näennäisesti ottavan huomioon useita ihmisten elämään vaikuttavia seikkoja valiokunta- ja edustakuntatyöskentelynsä kautta, mistä jää erinäisiä jälkiä pöytäkirjoihin ja metritolkulla pitkiin lakiteksteihin kaikkine pykälineen, joten illuusio siitä, että ”eiköhän ne poliitikot kuitenkin johonkin sellaiseen pyrkine, että näin on kiva -ihmiset voivat rohjeta kehittää elämäänsä eteenpäin edes jonkin matkaa” pysyy yllä. Valtavirran mediatalot avustavat kyllä, jos ”näin on kiva”-ihmisten mielialoja täytyy muokata poispäin halusta lähettää sosiaaliseen mediaan vielä toinenkin kevyt tuohtuneisuuden osoitus. Aidosti kriittiseksi attriboituneita julkaisuja Suomessa ei taida monia ollakaan, mikä sinänsä kuvastaa hyvin onnistunutta ihmisten ”paimentamista”.

Sellaiseen luonnonmullistukseen, joka tulisi estämään kaikenlaisen elämän mahdollisuuden, on oletettavasti vielä jonkin aikaa, joten sillä välin tavoitteiden asettajat ja heidän ihmisten elämään vaikuttavia tapahtumia skriptaavat tahot laittavat toteutukseen kaikenlaista, joka saisi elämän sisällön tuntumaan vaihtelevalta, olivat he sitten passiivisesti siinä mukana olevia tai aktiivisemmin status quon ylläpitävyyteen osallistuvia eli vaikkapa vilunkipeliin osallistuvaisia. Pikanttina seikkana voi pitää sitä, että on ilmeisen paljon helpompaa toimia ns. ongelmatapauksia vastaan kuin olla isona ryhmänä oikeasti kilpailuhenkinen muita ryhmiä vastaan sillä tavoin, että siinä voisi ajoittain aiheutua jonkinlaista takapakkia. Tällaista kilpailuhenkisyyttä ei täten edustaisi sellainen, missä tiedetään jo ennalta, etteivät kahnauksien osapuolien osapuolien toiminnasta julkisuuden kautta tiedon saaneet, pysty muodostamaan käsitystä oikeassa olevuudesta, vaan pikemminkin he joutuvat kokeilemaan molempien tahojen tuotteita ja palveluita ennen kuin ovat kykeneväisiä muodostamaan mitään jostain asiasta.

saadaan ihmiset hyväksymään rajoitettu elämänsä normaalina

Narratiiveja, joilla pyritään ylläpitämään ihmisten maailmankuvaa, rajoittamaan heidän kiinnostuneisuuttaan tavoitella erinäisiä asioita tai tietoa, muodostamaan vaikutelmia väärinajoittelijoista/-toimijoista ym., ohjailevat tahot eivät ole kokoaikaisesti tavoitteiden asettelijoita, ”näin on kiva”-ihmisiä tai vilunkipeliin valmiita, eivätkä hekään säästy narratiivien vaikutuksilta, sillä heijastusvaikutuksia ilmenee sellaisilla ajoituksilla ja sellaisille viiveillä, ettei niiltä voisi välttyä siten, että on vain tiettyihin aikoihin lukematta tai kuulematta jotain uutisointia.

Ihmisiin vaikuttaminen sanallisen, kuvallisen ja auditiivisen viestinnän kautta ollessa eri tavoin tavoittavaa kuin sähkömagneettisten aaltojen, voivat mielensä käyttökelpoisena pitämisestä kiinnostuneet valita olla ahnehtimatta liiaksi median tarjontaa, sillä päivittäismedioiden suoranaisena tarkoituksena on uudelleenohjelmoida ihmisten käsitetajua ja rapauttaa ihmisten kyvykkyyttä päätyä intuitiivisen ajattelun kautta muihin mietteisiin kuin minkälaiseksi median sisältöä ohjaavat algoritmit ovat tarkoittaneet, että he voisivat ensimmäisten ajattelun hetkien aikana päätyä.

Kansalaisaloitteiden käyttöön tarjoamisen ollessa johtamatta siihen, että voitaisiin huomata ihmisiin kertyvän paljon sellaista muutoshalukkuutta, joka ei edustaisi jotain yksinkertaista kuten ”valtion luvattava varma työpaikka opinnoista valmistumisen jälkeen” hienoisempien poikkitieteellisten, mutta ihmisten ymmärrettävien vaatimusten muotoon sanailtujen sijaan, voidaan todeta kaikenlaisen saavuttamattomissa pidetyn toimineen hyvänä halujen hillitsijänä ja vähään tyytymiseen tottumisen hyvänä ajattelun yksinkertaisena pitävänä. Sosioekonomisesti paremmin pärjäävät voivat kyllä ajoittain kulkea samalla linja-autolla kuin köyhemmät ihmiset ja käyttää pyöräillessä samoja kulkuväyliä eli eivät sinänsä koe tärkeäksi pitäytyä erossa huonommin pärjäävästä kansanosasta, mutta kaikesta elämänsä enemmästä leppoisuudestaan huolimatta, he eivät silti koe syytä käyttää leppoisammin toimivaa mieltään osallistuakseen futuristien maalailemien tulevaisuuskuvien tuomiseen nopeammin lähemmäs nykypäivää, vaan he antavat asioida tapahtua ”omalla ajallaan”.

Ei tarvitse olla kliinisesti sairas, jotta voisi päätyä ajattelemaan menneitä tapahtumia ja aiempia mietteitään vajaasti tai vaikeasti tavoitettavasti, ellei jopa välttelevästi niistä juontuvien muiden ajatusten ja tuntemusten vuoksi, sillä sopivan verran yhteiskunnan laajuisesti vaikuttavia stressitekijöitä vaikkapa vuosia kestävän virusepidemian ja samanaikaisten tiukan julkisen taloudenpidon vaatimusten muodossa, saa ihmisiä priorisoimaan ajatteluaan tavoilla, joka toivon mukaan takaisi varmemmin selviytymisen tai leppoistumisen mahdollisuuksia yksilölle itselleen ja hänen läheisilleen. Ei niihin ajatuksiin mahdu mukaan muiden ihmisten huomioimista ellei se ole trendikästä, varsinkin kun päivittäislehdet ovat jo useamman vuosikymmenen pitäneet lehtiensä sivuilta poissa sellaisen aineksen, joka saisi ymmärtämään paremmin muita ihmisiä kuin ihanteista tai epävirallisen kelpoisista johdettuja sellaisia. Mediatalot ovat menneet jopa niin pitkälle algoritmisessa sisällöntuotannossaan, että ne ovat heivanneet syrjempään suuren määrän mm. viihdealan toimijoiden huomioimisia, jotta tietyille valituille muille jäisi viikkotasolla parikymmentä uutisslottia enemmän.

opettajiston päätösvalta tavoitteiden asettajien tuottamisessa

Jos hyväksytään se tosiasiaksi, että sosioekonomisesti paremmin pärjäävät eivät suurpiirteisesti ottaen koe heidän tehtäväkseen osallistua muiden ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamiseen, niin näin ei kai liene opettajiston kohdalla, jonka edustajista monet tekevät päivätyönään eräänlaista ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamista? Tosin, kysymyksenasettelu saattaa vaatia tässä hiukan täsmennystä, sillä vaikka yleisesti ottaen koulutus on hyödyllistä sen saajille ja mistä voidaan johtaa toteamus, että tietenkin opettajisto tekee työtään ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamiseksi, opetustyön ohessa ja aikana voi tapahtua kaikenlaista, joka muokkaa heille altistuvien ihmisten mielialoja, kyvykkyyksiä joko hyvänlaisesti tai vähemmän hyvänlaisesti.

Opettaja voi tehdä opetustyötään ohjekirjan mukaisesti ja tarkastaa tenttivastauksia samalla rutiinilla vuodesta toiseen, mutta tämä ei poissulje sitä mahdollisuutta, että opettaja osallistuu työnsä ohessa vilunkipeliin valmiiden koululaisten ja opiskelijoiden kanssa sen hetkiseen yhteiskuntaan vähemmän sopivien ongelmatapausten elämän mielekkyyden pilaamiseen. Oppilaitoksen kokoista yksikköä tarkastellessa voitaisiin päätyä huomaamaan, että monivuotisen koulutuksen aikana tiettyjä opiskelijoita voidaan ohjailla hyvinkin spesifisesti kehittymään sellaisiksi, että he ovat valmistumisvaiheessa vielä kaukana mahdollisuuksista toimia tavoitteiden asettajan asemassa, päätyen lähitulevaisuudessa mitä todennäköisesti ihan tavalliseksi ”näin on kiva”-ihmisiksi, joista saa ihan kelpo työkalun johonkin yritykseen ja joilla ei ole mitään kiinnostusta kehittää innovaatioita, joilla olisi ennalta hallitsemattomia vaikutuksia muiden ihmisten elämään, saati että heissä kytisi kiinnostusta muokata muiden ihmisten mieltä yhteiskunnan toimintaa vaarantavien muutosten aikaansaamiseksi rauhanomaisen keinoin.

terveydenhuoltojärjestelmän päätäntävalta ongelmatapausten kahlitsijoina

Yhteiskunnan, jonka toimivuus perustuu rahankiertoon, ei haluta olevan sellainen, että kaikki tutkimustieto, parhaimmat välineet, osaavimmat ammattilaiset ym. tarjottaisiin myös vähävaraisten käyttöön, sillä sellainen tyrehdyttäisi ihmisten motivaation itsensä kehittämiseen parempaan asemaan pääsemiseksi, jotta he voisivat siirtää lisääntyneitä rahavarojaan muille vastineeksi saamastaan palvelusta. Kilvan ihmisten puolella olevista poliittisista puolueista yksikään ei tohdi kiiruhtaa liiaksi sellaista terveyteen liittyvää kehitystä, joka saisi ihmisiä laajassa määrin pysymään terveenä tai saamaan nopeammin hoitoa (parannellun) perusterveydenhuollon asiakkaana pysyttäytyen, sillä se voisi vaarantaa heitä äänestävien alan ammattilaisten toimeentulon.

Tällaista lääketieteen ammattilaisten aitiopaikoilta vuosia seurattuaan, käyvät viimeistään monen päällikkötason henkilön asenteet fakkiutumaan sellaiseksi, minkä nojalla koetaan, että jos vain milläkin tavoin voidaan heikentää jossain vaiheessa parannellun perusterveydenhuollon toimintaa, niin täytyy tehdä, silä tällä tavoin lääkärit yms. näyttäytyvät yhteiskunnassa välttämättöminä toimijoina, joita mikään ei voi syrjäyttää tai tavallistaa helposti unohdettavaksi asiaksi.

Lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset voivat tulla yksikkökohtaisesti mieleltään sillä tapaa toksisiksi, että sosiopaattien määrä lisääntyy ja potilaita kohtaan suunnattu asiaton käytös suorastaan normalisoituu. Lääkärikunta pitää itsensä puolta, vähemmän koulutusta saaneiden sairaanhoitajien ym. avustuksella, ettei kovin usein tarvitse julkisesti uhrata ketään sen näytelmän esittämiseksi, että ”huono aines” on täten saatu pois ja potilasturvallisuus on jälleen taattavissa. Ts. kollegoita ei ilmianneta, eri koulutuksen saaneiden huonoon käytökseen totutaan, riskialttiita selitteitä/haittatapahtumia ei kirjata ylös tietojärjestelmiin ja kaikenlaiset potilaiden eri tahoille tekemät muistutukset ja huomautukset vesitetään.

Kun terveydenhuolto on täten saatu hallintaan, on vielä jäljellä potilaskohtaamistilanteisiin varautumiset, missä potilaiden esittämät spekulaatiot ja väittämät pitää pystyä ottamaan vastaan ja käsiteltyä siten, että ne saadaan sovitettua, valikoidulta, jatkoon päässeiden seikkojen osalta, lääketieteen nykyparadigmoihin, tautiluokituksiin, käytäntöihin ym. jotka eivät salli niiden ulkopuolelta tulevien selittävyyksien toimimista paremmin potilaan oireita ymmärrettäväksi tekevänä. Vaikkeivat lääkärit, terapeutit ym. useinkaan osaa selittää vastaanottotilanteissa, miten oirekuva tarkemmin ottaen täsmää lääkkeen/hoitokeinon deskriptiivisiin vaikutuskohteisiin, minkälaisia muutosprosesseja ne saavat aikaan tai miten ne toimivat yhteen aivojen/mielen pyrkimyksiin vastustaa vaikutusta, alansa asiantuntijat toimivat kuin heille olisi koulutuksessa opetettu, kuinka saada itsensä kuulostamaan siltä kuin tajuaisivat, mistä puhuvat.

Terveydenhuoltojärjestelmä ei ole suunniteltu pelkästään pitämään ihmisiä terveempinä tai tarjoamaan eri hintaisia palveluita, vaan se on myös osa sitä koneistoa, jolla pyritään lieventämään, ehkäisemään ja poistamaan yhteiskunnalle ongelmallisten ihmisten vaikuttamisen mahdollisuuksia, minkä muut instituutiot tunnistavat mm. omissa prosessikaavioissaan, joista voisi lukea, kuinka tietyllä tavoin ongelmalliset viedään ”varmuudeksi” terveydenhuoltojärjestelmän möyhennettäväksi. Ongelmallisuus voisi tuolloin olla tekoselitys sille, että saadaan ongelmatapauksesta tiedettäväksi ja vilunkipeliin valmiiden käyttöön esim. aivokuvantamisen tulokset, lääkärinlausuntoja, psykologisten testien tuloksia ym., sekä optionaalisesti ohjattua hänet käyttämään toimintakykyä heikentävää/muuntavaa lääkettä, mikä taasen voisi turruttaa hänen haluaan jatkaa sitä tavoitteiden asettelijoiden kannalta ongelmallista toimintaa, mikä oli varsinaisena syynä hoitoon ottamiseen.

esittävätkö vilunkipeliin valmiit ajoittain natseja, äärioikeistolaisia yms.?

Natsit, äärioikeistolaiset ja moottoripyöräläiset saavat niin vähän mediahuomiota, että niistä uutisista lukeva voi kokea yllättyneisyyttä siitä, että niiden määrä on lisääntynyt prosentuaalisesti paljon, sillä missään mediakentällä ei esiinny mitään sellaista, joiden kautta muodostuisi ajantasaista tuntumaa siitä, mitä tällaisten toimijoiden osalta jossain päin tapahtuu ja miten vakavaa se on. Silloinkin kun niistä jotain mainitaan, jää tuntuma, että asiaan liittyvä tapahtuma on kuin tilaustyötä esim. jotain ajankohtaista lainsäädäntötyötä varten, mikä taasen jättää avoimeksi mahdollisuuden, että esim. natsismi (tai fasismi) on jotain, jota pidetään olemassa keinotekoisesti eräänlaisten näyttelijöiden avulla, joita yhdistää jokin illuusiota vahvistava yhdistys tai muu järjestäytyneeksi muotoiltu toiminta.

Yksittäinen ryhmäkuva kotimaisista fasisteista kerran kolmeen vuoteen ei ole kummoinenkaan todiste siitä, että mitään fasismia edes olisi. Jos heillä on vaikkapa jokin blogi tai muu sosiaalisen median tarjoama julkaisu, se voi olla laiskasti päivittyväisen oloinen, varsin rajattuine aiheineen ja jättää vaikutelman, että jos sitä natsismia/fasismia harrastettaisiin tosissaan, silloin aiheiden kirjo olisi aivan toisenlainen. Kaikki näihin digitaalisiin julkaisuihin jätetyt kommentoivat viestitkin voisivat olla automaattisesti jonkin tietokoneohjelman generoimia, mihin joukko ihmisiä olisi leikkimielessä lainannut kasvokuvansa käyttöön. Kaikista miljoonista suomalaisistakin saadaan ehkä vain 30 tyyppiä kuljeskelemaan kaduilla jonkin soveltuvan tapahtuman aikaan. Tällainen olisi eräs todiste siitä, kuinka mm. koulutusjärjestelmä aloittaa jo varhaisessa vaiheessa ihmisten kasvattamisen ”näin on ihan kiva”-ihmisiksi, joista osa saa sitten ajallaan tehtäväksi vilunkipeliin valmiin ihmisen roolin esittäessään ajoittain esim. natsia tai fasistia. Asiaan liittyvät yhdistykset voivat olla olemassa senkin vuoksi, että ajoittain suuntaansa ja orastavaa samanhenkisyyttä etsivät yksilöt saattavat suurella todennäköisyydellä päätyä olemaan yhteyksissä niihin, mistä saa vuosien mittaan hyödyllistä tilastotietoa päättäville tahoille jaettavaksi, sekä potentiaalisia tilaisuuksia muokata sopivan muokkauskelpoisia yksilöitä halutunlaisiksi.

poliisiviranomaiset vihanpurkausten selittävyyksien väärinymmärtäjänä

Terveydenhuoltojärjestelmän voi ajatella arvioivan ihmisten toiminnan haitallisuutta yhteiskunnan tavoitteiden asettajien kannalta toissijaisesti, poliisien ajatellessa tällaista ensisijaisesti ja käyttäen terveydenhuoltojärjestelmää välineenä yksilöiden disruptoivaan toimintaan puuttumiselle, vaikkei se aivan tältä vaikutakaan jalkatyötä tekevien poliisien hakiessa yksilön kotontaan tarkempaan syyniin, sillä heidän päätäntävaltansa on suht mitätön. Yhteistä kenttäpoliisien ja lääkärien toiminnassa on se, että molempien kanssa on varsin hyödytöntä keskustella siitä, kuinka vihanpurkaus oli laitettu muiden ihmisten toimesta alulle jo viikkoja, ehkä jopa vuosia ennen tapahtuma-ajankohtaa, sillä huomio halutaan mieluummin kiinnittää siihen, mitä aistein havaittavissa ollutta tapahtui. Vaihtoehtona olisi, että käytäisiin yrittämään ymmärtää, millä keinotekoisin teoin yksilöön käytöstä on pyritty systemaattisesti muuntamaan.

Kyse vihanpurkauksessa tai tuntien mittaisessa tunteiden hillitsemisessä, jonka aikana vahingoittaa esim. ampuma-asein muita, voi olla siinä, että kaikkea esim. vahvuuteen, voimakkuuteen, iskevyyteen ym. maskuliinisuuteen ja vastavoimia murskaavuuteen liittyväistä on pyritty tekemään hänen mielessään sellaiseksi, jonkalaiseksi hän ei haluaisi muuntua, joten hän on hillinnyt itseään siinä määrin kuin on pystynyt, mutta kokenut lopulta, ettei vaikuttamiselle ole ilmeisesti tulossa loppua, joten hän lähtee hakemaan avunpyynnön tapaista huomiota aseilla ammuskelun muodossa, mikä sitten saattaa riistäytyä hiukan hallitsemattomaksi kaiken aiemman tunteiden turruttamisen jälkeen.

Syynä yksilöön vaikuttamiseen voi alun perin olla ollut sen harjoituttaminen, kuinka yhteiskunnassa saadaan pidettyä halut muutoksien ajamiseen sellaisissa rajoissa, etteivät ne sisältäisi väkivaltaa ollenkaan, paitsi silloin jos kyse on illuusion luomisesta jotain lainsäädäntötyötä tai vihapuhetyöryhmää varten. Jotkin harjoituksen kohteena olevat yksilöt saattavat joutua kokemaan paljon enemmän töykeää vaikuttamista kuin toiset, jotta äärimmäisen vaikuttamisen seuraamukset saataisiin paremmin esille ja analysoitavaksi. Lehdistö ja poliisi yhdessä naamioivat mielellään ampumatapaukset mustasukkaisuuskohtauksiksi, sillä täytyyhän niistä viestiä myös englanniksi, ulkomaisille lukijoille, koska ei haluta antaa vaikutelmaa, että Suomi olisi jotenkin tyypillisen vaarallinen maa. Tilanteet nähneitä haastateltuja (vilunkipeliin valmiita) saadaan tarvittaessa sanomaan mitä soveltuvaa vaan.

Voidaan kuvitella lukematon määrä kokeiluja, joissa tutkitaan sitä minkälaisille ihmisille minkäkinlainen yhteiskunta tai toimintaympäristö toimii, minkä vuoksi testiyksilöstä voi tuntua, että hänen elämänsä on tulevankin osalta muille ihmisille kuin jonkinlaista nauhoitetta. Pahimmillaan epätoimivuus tarkoittaa sitä, että yksilö ei pysty pitkänkään ajan kuluessa luovimaan elämässään parempaan asemaan, vaan hänen elämänsä junnaa enimmäkseen samoissa rajoittuneissa mahdollisuuksissa, mahdollisesti joiltain osin kohti huonompaa edeten. Kuka testaavana tahona onkin, ei aina malteta odottaa sitä, että jostain ilmestyy sopivanlainen kandidaatti tietynlaista testitapausta varten, vaan päädytään muokkaamaan jo tiedossa olevan yksilön elämää. Tämä elämän muokkaaminen voi vähimmillään tarkoittaa sitä, että testiyksilö pystyisi kyllä palauttamaan elämänsä takaisin entisenlaiseksi, jos hän vain jaksaisi ajatella mielestään esiin sen asian, joka hänen pitäisi huomioida aiheuttaakseen itsessään positiivisen muutoksen kohti entistä, mutta se tuntuu hänestä aivan liian työläältä tai sitten ajatukset eivät suuntaudu sinne päinkään.

Vaikuttamaan pyrkivät kokeilut eivät minkään erityisen välttämättömyyden vuoksi kohdistu ”yhteiskunnan alimpiin kerroksiin”, joilla olisi vähäisempi koulutus tms., vaan vahvaa ohjautuneisuuden tunnetta voi kokea myös sellainen, joka löytää itsensä jonkin koulun rehtorin asemasta tai jonkin kunnan virkamiehen roolista, eikä osaa arvioida ollenkaan, kuinka moni ihminen on osallistunut suoraan hänen valitsemiseensa ja missä yhteyksissä häneen on vaikutettu esim. priming-tekniikan avulla, jotta hän tulisi kuin hypnoosissa tehneeksi häneltä odotettuja valintoja – ennen ja myös jälkeen tehtävään valitsemisen.

Ihmisiä syntyy jatkuvasti uusia ja periaatteessa heistä kaikista voi tulla minkälaisia vain, mutta erilaisilla yhteiskunnallisilla toimijoilla voi olla haluna kanavoida ihmisiä massoittain erilaisiin uomiin tai vaihtoehtoisesti estää sitä, että jotkut tietyt ihmiset pääsisivät johonkin tiettyyn asemaan tietynlaisen mentaalisen varustuksen kera. Estäminen on jossain mielessä kriittisempää osattavaa, koska estämistä voi yleisesti luonnehtia sellaiseksi, että sitä voidaan harrastaa silloinkin, kun aikaa vaikuttamiseen on vähän. Enemmän piilossa valintoja ohjaavat psykologiset vaikuttimet ovat metodeina monelta osin yhtä käyttökelpoisia, mutta jos tavoitteena on se, että joku ei kerta kaikkiaan saisi saavuttaa tietynlaista asemaa, vaikuttamisen laatu yleensä heikkenee ja uskaliaisuus epävarmoihin kokeiluihin tulee korvaantuneeksi enemmän varmatoimisilla metodeilla, joita voi toistaa varioiden loputtomiin.

Systemaattinen vaikuttaminen ei todennäköisemmin ailahtele laadultaan niin paljon kuin sellainen, johon jokin taho tulee innostuneeksi ilman erityisempää vaikuttamisen koordinoitavuuden miettimistä. Systemaattinen vaikuttaminen voi noudattaa samankaltaista säntillisyyttä toteutuksessaan kuin organisaatioiden toimintaa ohjaavat käytännöt ja ohjeistukset, mutta tämä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että vaikuttaminen voi olla luonteeltaan läpeensä leikkisää. Täytyyhän osallistuvien tahojen tuntea voivansa viihtyä. Siitä miten leikkisyys ja samalla myös eettisyys määrittyy, asettuu kyseenalaiseksi silloin, kun kohdeyksilö voi huonosti vaikuttamisen vuoksi.

Erinäisten tutkimuksien mukaan ihmiseen vaikuttaminen on helpompaa silloin, kun hänen mielensä on elimistön lievän vajeetoiminnan vuoksi alttiimpi priming-vaikutuksille eli aistimuksien ja ajatusten myöhempää ajatustoimintaa valmistelevuudelle eli tiettyjen ajatusten esiintyvyyden todennäköistämiselle. Kilpirauhanen on tällaisen pohjustamiselle hyvä kohde, koska se osallistuu moneen elimistön toimintaan ja sen toimivuuden mahdollisuuksien suhteen on suora korrelaatio jodin saannin välillä. Lukuisassa laajalla yleisölle suunnatussa artikkelissa on mainittu siitä, että monilla suomalaisilla on vajetta jodin saannissa, mutta pikantisti apteekista ei voi saada kuin mega-annoksisia joditabletteja, vaikka ihan pieni lisä olisi kätevämpää jodin saannin turvaamiseksi, saantisuosituksissa pysyttäytyen. Kilpirauhanen tarvitsee kilpirauhashormonien valmistamiseen jodia, jota elimistö ei erityisemmin käytä mihinkään muuhun (sen tiedon mukaan, mitä terveystietojen julkaisijat pitävät verkkosivuillaan yllä) ja kilpirauhashormoneja taasen tarvitaan eri puolin elimistöä, jottei mm. ajatuksenkulku hidastuisi ja ajatusten tavoitettavuus heikentyisi. Jos ajatusten tavoitettavuus/muodostettavuus heikentyy, pääsevät helpoimmin mieleen juolahtavat ajatukset ”valtaamaan lisää alaa” ajattelussa lisäämällä (teoriassa) verkostoituneisuutta muiden enemmän helpommin mieleen juolahtavien ajatusten kesken. Myös erilaiset ehdollistumat ja yksittäiset, uudet assosiaatiosidokset esimerkiksi sanojen välillä voivat jäädä normaalia helpommin pysyväluonteisiksi.

Puhuttaessa vaikuttamaan pyrkivästä tahosta, on huomioitava, että kyse voi olla dynaamisesti muuntuvasta entiteetistä, johon eri ihmiset ottavat eriasteisesti osaa tilannekohtaisesti, eikä näiden ihmisten välillä välttämättä ole erityisempää tasa-arvoisuutta ts. osa on jonkinlaisia suorittajia/toteuttajia, joilla ei ole mahdollisuutta tietää, kuinka laajasta vaikuttamistoiminnasta on kyse ja/tai mihin kaikkeen sillä pyritään. Asenteiden osalta yhtenäisyyttä saattaa olla paljonkin enemmän, mikä hyödyttää osallistumiseen houkuttelumisen tarkoituksissa. Tällaista voi esiintyä mm. niissä tapauksissa, joissa ei haluta, että joku tietty henkilö saavuttaa jotain erityistä tietynlaisen mentaalisen varustuksen kera. Estämiskeinoihin voi tällöin lukeutua esim. se, että testiyksilön halutessa selvittää jonkin fysiologisen arvon laboratoriomittauksen kautta, hän saa toistuvasti manipuloituja tuloksia, jotka kertovat normaaliarvojen rajoissa olemisesta, vaikkei näin olisikaan.

Käydessä terveysasemilla (ent. terveyskeskukset) otattamassa laboratoriokokeita, on joka ikinen kerta, monena perättäisenä vuotena moneen kertaan, saatu mainittuun jodiin liittyvissä kilpirauhaskokeissa samankaltaiset ”viitearvojen rajoissa” tulokset. Tämä on varsin mystistä, koska kilpirauhashormoni tyroksiinin (tetrajodityroniini, T4) ja trijodityroniinin (T3, syntetisoidaan enimmäkseen edellisestä) muodostumiseen tarvitaan sekä jodia, että aminohappo tyrosiiniä ja jodin kerrotaan osallistuvan erityisesti juuri näiden aineiden muodostumiseen eikä sitten juuri muuhun. Jos jodilisä auttaa jo minuuttien ja tuntien mittaisen ajanjakson aikana toistuvasti, puoltaa se aika vahvasti sitä todennäköisyyttä, että joko jodista on vajetta elimistössä tai sitten sitä ei jostain syystä ole saatu käyttöön eri puolin elimistöä olevista varastoista, mutta suoraan verenkierrosta paremmin. Koska kaulalla ei ole ollut havaittavissa kilpirauhasen suurentumisesta kompensoimassa kilpirauhashormonien tuotantoa (jodin verenkierrosta keräämisen tehostaminen, eng. iodide-trapping), ei jodin puutos ilmeisesti ole ollut aivan suuren suurta? Suorina ja epäsuorina kohteina vaikuttavat olleen mm. ruoansulatus, ääriraajojen lämpötilat ja ajattelun jähmeys/vetreys. Kilpirauhashormonien määriä on mitattu sekä kymmenisen minuuttia paikoillaan odottaen, että suoraan pyöräilemästä tullessa ja ainako ne ovat silti olleet viitearvojen rajoissa? Asianomaisen omien taulukkolaskelmien mukaan myös raudasta on ollut erään mittauskerron aikana puutetta jo pidempään, minkä pitäisi vaikuttaa haittaavasti kilpirauhashormonien muodostumiseen, mutta tuolloinkin tulokset olleet viitearvojen rajoissa.

Kilpirauhashormonien kerrotaan säätelevän mm. kehon proteiinin, rasvan ja hiilihydraattien käyttöä sekä stimuloivan vitamiinien ja hivenaineiden aineenvaihduntaa. Inhiboivana (estävänä) tekijänä olisivat myös goitrogeeniset ruoat (monet kasvikset ja vihannekset) niiden vaikuttaessa kilpirauhashormonien tuotantoon häiritsemällä jodin hyödynnettävyyttä. Jos ei tiedä goitrogeenisyydestä, voi tulla ohjailluksi käyttämään ruokia, joilla ei tiedä olevan haitallista vaikutusta. Koska kilpirauhashormonien muodostumiseen tarvitaan myös aminohappo tyrosiiniä, jota taasen tarvitaan lukuisten muiden hormonien (mm. dopamiini) tuotantoon, herää kysymys tyrosiinin riittävyydestä kilpirauhashormonien tuotantoa varten. Sopivanlaisella psykologisella/fysiologisella ärsyttämisellä saadaan varsin tehokkaasti kulumaan dopamiinia, minkä voisi ajatella aiheuttavan lisääntyvää tyrosiiniä vaativaa dopamiinisynteesiä, mikä taasen aiheuttaisi kilpailutilanteen erilaisten elimistön tarvitsemien aineiden tuotannoissa. Elimistö pystyy muokkaamaan tyrosiiniä myös fenyylialaniinistä, mutta sekin on aminohappo, jota täytyy saada ravinnosta, koska elimistö ei pysty tuottamaan sitä itse. Koska tyrosiiniä tarvitaan dopamiinin tuottamisen lisäksi myös adrenaliinin ja noradrenaliinin tuottamiseksi, voisi periaatteessa kyetä pelkästään omia tuntemuksiaan kuulostelemalla arvioimaan, onko tyrosiinistä puutetta.

Vaikuttamaan pyrkijöiden kannalta on arvokasta tietoa, jos on selvitettävissä edes keskimääräisellä tasolla, minkälainen on testiyksilön jodin saanti. Tämän lisäksi voidaan testiyksilön reaktioiden perusteella analysoida sitä, kuinka paljon tämä vielä sietää häirintää jollain tietyllä kertaa ennen kuin hän ajautuu ajattelun moodiin, jossa hän on sopivan alttiina suggestioille ja muulle psykologiselle vaikuttamiselle. Kaikki tällainen on kirjattavissa jossain toisaallakin sovellettaviksi ohjeiksi, jolloin se mitä opitaan yhteen henkilöön vaikuttamista, on käypää tietoa esim. sataan tuhanteen muuhunkin ihmiseen – tai miljooniin ihmisiin, jos ei rajaudu pelkästään Suomeen.

Kun testihenkilö tunnetaan läpikotaisin historialtaan, nykyiseltä tilanteeltaan ja tulevaisuuteen kohdistuvilta aikomuksiltaan, häntä saatetaan käyttää eräänlaisena ”yhteiskunnan penetraatiotestaajana” sen selvittämiseksi, kuinka muut jollain tapaa hänenlaisensa selviytyisivät/suoriutuisivat jostain ratkaistavissa olevasta asiasta. Tällainen voi liittyä esim. siihen, saisiko hän johdateltua muita ihmisiä mukaansa jonkin muutoksen aikaansaamiseksi ja kuinka hän tekee sen (esim. käyttääkö sosiaalista mediaa vai toimiiko enemmän underground-tyyliin). Minkälaisia tuloksia näistä tutkimuksista olisikaan saatavissa, kaikki osalliset eivät hyödyntäisi niitä samalla tavoin, koska suurimman osan ajastaan he kuitenkin viettävät erilaisissa ”piireissä”, ovat kouluttautuneet eri tavoilla, työskentelevät pääsääntöisesti erilaisissa yhteisöissä, pitävät erilaisista harrastuksista ja monet heistä asuvatkin aivan eri paikkakunnilla ellei peräti eri maassa. Ts. erilaisilla vaikuttamaan pyrkivillä ei varmastikaan ole pelkästään yhteisiä pyrkimyksiä, eivätkä he edes halua olla jatkuvasti toistensa kanssa tekemisissä. Yhteistä heidän toiminnassaan olisi todennäköisesti ainakin se, että tietojärjestelmäavusteinen toiminta perustuu testiyksilön käytöksen sovittamiseen sellaisiin ”muotteihin ja malleihin”, jotka täsmäävät tietojärjestelmässä oleviin. Helpointa tämä on silloin, kun testiyksilö pidetään sosiaalisesti erakoituneena, vaikeasti työllistyvänä ja vähällä rahalla, sillä tällöin hänen mahdollisuutensa muuttua ihmisenä on rajoittuneempaa.

Koska Suomi on suhteellisen pieni maa asukkaiden määrässä mitattuna ja Maslowin tarvehierarkien mukaisesti ensin halutaan turvata omat fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet, eri tavoin leviävät asenteellisuudet muovaavat nopeasti ihmisten asenteita sillä tapaa yhtenäisemmiksi, että joidenkin ihmisten joutuminen jonkinlaisiksi testiyksilöiksi voi tulla niin laajalti hyväksytyksi, että niihin käydään tekemään enemmän tai vähemmän suorasukaisia viittauksia niin populaarikulttuurissa kuin myös politiikassa ja muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ihmisten asenteiden ja näkemysten muokkaamisen kannalta pelkkä tunnistetuksi vertauskohteeksi asettaminen laajalti aistinelimiä tavoittavasti muokkaa nopeasti ihmisten taipumuksia sellaiseksi, että he alkavat toimia elämässään siihen tapaan kuin on joidenkin enemmän valtaa käyttävien mielestä toivottavaa. Suomalaisessa mediassa (mainonta mukaan lukien) on päivittäin viittauksia jonkun testiyksilön tekemisistä, tiedon ollessa peräisin esim. testiyksilön tietokoneelle jätetyn taustaprosessin Internetiin lähettämästä aineistosta, kauppakeskuksen videokameroista tai yksityisestä keskustelusta jonkun näennäisen luotettavan asiantuntijan kanssa. Kun samankaltaisesti vihjailevia tahoja kertyy riittävästi, eivät näiden toimintaa havainnoivat ihmiset voi välttyä tajuamasta, että muutkin ihmiset havainnoivat samaa kuin hekin, mikä taas johdattaa ajattelemaan, että näinkö sitä pitää Suomessa elää?

Se vielä jotenkin voitaisiin selittää, että tietynlaiset 30 – 50 -vuotiaat kokevat monilta osin, että heillä on ikään kuin oikeus pilata joko omalla alallaan etenemistä yrittävien tai muiden alojen teoriapohjaisessa tietämyksessä liian syvällä päässeiden käsitetajua ym. psykologisen haitanteon keinoin, mutta kun tätä pilaamista tapahtuu myös lapsien, nuorien, työelämästä pitkään poissaolleiden suunnalta ja vieläpä eläkkeellä olevat osallistuvat jonkinlaiseen peliin, jossa on mukana vahva koordinoituneisuuden maku ja toiminta vaikuttaa olevan synkronissa niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tapahtumiin, täytyisi olla löydettävissä sellainen selitysmalli, johon liittyy ihmisiä yhteenliittävää yhteishenkeä, jaettuja visioita tai edes yhteistä tahtotilaa jonkin asian suhteen. Nämä tietynlaiset aikuiset, muiden ihmisten mieleen puuttuvat ihmiset, olisivat olleet määritelmällisesti sellaisia, jotka ovat jo päässeet elämässään vauhtiin ja vielä olisi elämää edessäpäin, mutta jotka eivät välttämättä ole huippuhyviä työssään, eivätkä sellaista ehkä erityisesti kaipaakaan, eikä heiltä nykyistä enempää ole kukaan vaatimassakaan, jolloin heillä riittäisi eräiksi elämän peruspilareista töiden sujuvuus, saatu elanto ja työnteon/itsensä arvostus omalta ja muiden suunnalta. Yksinkertaisimmillaan heidän toimintaansa olisi voitu selittää mm. tarpeella varmistella omia asemiaan, identiteettejään ja tarpeellisuudentuntemuksiaansa, mutta selitykseksi olisi löydettävissä ja sovitettavissa myös heidän oletettu käsityksensä kelpoisasta, mutta ”lokeroivasta” yhteiskuntajärjestyksestä, missä koululaitokset tuottavat sekä ammattiosaajia, että tutkijoita, joista elämään mukaan ohjatut ja johdatetut voivat kokea olevansa muiden kontrolloitujen elämänlinjojen kautta kulkeneisiin verrattuna jollain tapaa erityisiä – todellisuudessa mm. monesta opinnäyteraportista ja gradutyöstä on luettavissa, että kouluopetuksien ja työelämän vaatimuksien välillä on valtavia kuiluja ja suuri osa opetuksesta menee monen valmistuneen kohdalla aivan hukkaan, mutta näitähän ei varsinaisesti huomioida silloin kun puhutaan ihmisten identiteeteistä. Kuitenkin, jos perimmmäisenä selityksenä aikuisten töykeydelle olisivat, edellisestä johdettuna, mm. ”ennakoiva itsepuolustus” ja sosiaalisen pääoman kasvattaminen muille palveluksia tekemällä, voisi pitää oletettavana, että vuosia vuosien perään jatkuneet negatiiviset talousuutiset pelkästään vankistaisivat heidät halukkuuttaan minimoida riskejä, joita mm. liiaksi ”omia polkujaan” kulkevat ihmiset, jotka vaikuttavat viestinnällään muiden ihmisten asenteisiin, suhtautumisiin, tuleviin valintoihin ym. voisivat aiheuttaa, jos näiden kohdeyksilöiden mahdollisuudet paranisivat eksponentiaalisesti tai edes tuplaantuisivat.

Mahdollisena osaselityksenä näiden aikuisten ihmisten motiiveja ei kannata hylätä, sillä ne voivat täsmätä hyvinkin osuvasti. Kuitenkin, koska saman kohdeyksilön aiempaa ja uudeksi osaamiseksi muodostuvaa ovat pilaamassa eri-ikäiset ihmiset sekä sellaisella temmolla ja paatoksella, ettei välipäiviä juuri jää, että toisaalta heillä ei vaikuta olevan varsinaista kiirettä kuin lähinnä jonkinlaisten toiminnan synkronointipisteiden saavuttamisien ja kohdeyksilön psykologiselle haitanteolle ym. altistumisien ylläpidon hallinnan suhteen, täytyisi olla niin, että jollain tarkkuudella määriteltyjä suunnnitelmallisuuksia on olemassa, toiminta on tietojärjestelmäavusteista ja toiminta vetoaa toistuvasti samoihin henkilöihin ilman, että heissä ilmenee pakottautuneisuuden tuntemuksia, vaan pikemminkin he käyttäytyvät kuin olisivat mukana Suuressa vitsissä. Tästäkö olisi kyse? Mikä voisi olla suurin vitsi ikinä? Vai olisiko sittenkin niin, että harjoitellaan sellaista vaikuttamista, mistä ei jää helposti osoitettavia jälkiä?

Se tiedetään, että osalliset selkeästikin pyrkivät pitämään kohdehenkilöt aisoissa monella tapaa (mm. taloudellisten rajoitteiden luominen, työpaikan saannin vaikeuttaminen ja Internetin käytettävyyden häiritseminen), osallistujien käyttöön vuotaa tietoa mm. pankkitilien saldoista, kurssiarvosanoista ja käydyistä paikoista, sekä jopa sukulaiset osoittavat – hekin koordinoidusti – erittäin töykeää käytöstä. Mihin tällainen voisi sopia? Eräs harha-askel tällaisen mietinnän alkuvaiheilla olisi olettaa, että osallistumisen intressi olisi kaikkien osallistujien kesken yhteinen. Mikä näiden ihmisten intressi onkaan, se saa osallistujista otteen erilaisissa vaiheissa heidän elämäänsä, se soveltuu eri ihmisille eri tavoin, intressejä on varmastikin enemmän kuin yksi ja nämä intressit voivat olla keskenään erilaisissa riippuvaisuussuhteissa.

Heitetään alkuideaksi mahdollisuus, että Suomi olisi suunniteltu monessa mielessä vuosikymmeniä eteenpäin jo ennen kohdeyksilön syntymää ja että erilaisten tietokone- ja ihmisavusteisten ennustusjärjestelmien avulla ollaan voitu varautua moneen ennalta. Vuosikymmeniä sitten iPhonen tehoinen järjestelmä saattoi viedä parin autotallin verran tilaa, mutta vaikka niitä olisi harvassa, ei niitä ollut mitenkään välttämättä tarpeen pitää missään salassa, sillä virkamiehet, tutkijat ja filosofit ja muut ”tulevaisuuteen katsojat” ovat aina tuottaneet ennusteita siitä, minkälaiseksi erilaiset mietteiden kohteena olevat asiat kuten kaupungit ja valtiot, sekä ihmiset niissä kehittyvät minkäkinlaisten säännönalaisuuksien seurauksena. Yksittäisten ihmisten tulevan toiminnan ennustaminen on varmaankin läpi koko viime vuosisadan ollut eettisesti sen verran arveluttava asia, ettei kohdeihmisistä kertyvää dataa saattanut jättää esim. yliopistojen tiloissa sijaitseville nauha-asemille, joten pitkäaikaistutkimuksista johdettujen raporttien jakamisen, sekä erityisesti kohdeyksilöiden ohjailuun liittyvien keskustelujen järjestämisen kannalta olisi joko toimittava vaivihkaiseen tyyliin tai laskettava sen varaan, että osallisten ja ”asioista tietoiseksi” pääsevien kesken olisi rakennettavissa erittäin kestävä luottamussuhde. Riippuen siitä, mihin kohdin vetää rajan sille, mihin viitataan ilmaisulla ”vuosikymmeniä sitten”, voi käytännön järjestelyiden kannalta olla ollut hankalaa se, että autoja ja puhelimia oli vielä 1960-luvulla aika vähän, sekä tätä ennen jyrkästi vähemmän. Koska ei kuitenkaan voi varmuudella tietää olisiko arvaus siitä, miten idea tietynlaisesta yksilöön kohdistuvasta pitkäaikaistutkimuksesta tai Suuresta vitsistä olisi lähtenyt liikkeelle ja miten sitä on sen alkuvaiheilla käsitelty, kuinkakin tarkka, ei sitä kannata vatvoa liiaksi. Olisi myös liian helppo sortua ajattelemaan, että toiminta olisi sellaista, joka vaatisi kaikilta osin akateemisesti kouluttautuneisuutta ja siihen liittyvä kommunikaatio tapahtuisi vain heidänlaistensa kesken, sillä jos tiedettäisiin, että yksittäisen kohdehenkilön seurannan ja elämässään ohjailun onnistuminen vaatisi lukuisissa sosio-ekonomisissa asemissa olevien ihmisten ominaisuuksien hyödyntämistä, tulisi Pelin (joko pitkäaikaistutkimus tai Suuri vitsi) tai ainakin sen osaideoiden olla monien erilaisten ihmisten ymmärrettävissä. Ideat mm. ihmisiin vaikuttamisiin liittyen voivat sinänsä olla juonteita jostain, josta on ollut paikallisia sovellutuksia jo vaikkapa lähempänä kirjapainon yleistymisen aikaa.

Milloin tällainen yksittäiseen kohdeyksilöön liittyvä toiminnanennustamisjärjestelmä olisikaan saanut alkunsa, voitaisiin ajatella, ellei jopa pitää olettamuksena, että nykyisin sellaisen parantelua olisivat kilvan erilaiset analytiikkayritykset avustamassa. Luottamusta, ei pelkästään tällaista ennustamisjärjestelmää, vaan myös osallistuvien ihmisten keskenään tekemiä suullisia sopimuksia kohtaan, lisäisi valtavasti se, että se, mistä on sovittu ja ennustettu jo aikoja sitten, tulisi vuosikymmeniä kestäneen toiminnan analytiikka- ym. avusteisen vaalimisen kautta toteen – toistuvasti. Ja tämä siis riippumatta erityisemmin siitä, oliko kohdeyksilön tekemissä valinnoissa esim. kulkusuuntien ja puheensisältöjen suhteen kyse ”pienistä” vai ”suurista” valinnoista (vrt. ”mihin kouluun hakisi” ja ”aloittaisiko keskustelun millä fraasilla”). Tällainen kertoo myös siitä, kuinka paljon tiedetään ihmisaivojen toiminnasta ja vaikuttavista tekijöistä (esim. suggestiot ja priming-efekti). On myös oletetettavaa, että osallistujille kertyy tietoa siitä, kuinka niinkin pienet asiat kuin hihansuun istuvuus voivat vaikuttaa käytökseen ja mielentiloihin; kuinka suoliston bakteerikannan muutos voi kankeistaa kognitiivista kyvykkyyttä lyhyen ajan kuluessa; kuinka minkäkinlainen suggestoiva houkuttelu saa minkäkinlaisen ihmisen kaipaamaan mitäkin; kuinka suomenkielen sanojen monimerkityksellisyyttä ja suomenkielen synteettisyyttä voidaan hyödyntää assosiaatioiden ohjailussa ym. Tällaisesta on ollut saatavilla sekä jaettavissa olevaa kokemustietoa, että luettavissa olevaa kirjallisuutta jo pitkän aikaa.

Siirryttäessä toviksi yksilötason toiminnan ennustamisesta sellaiseen kaupunki- ja valtiotason asioiden ennustamiseen ja ohjailuun, jossa on kyse määrällisesti suurien ihmisryhmien elämänmahdollisuuksien turvaamista, ollaan jo paljon lähempänä sitä mahdollisuutta, että analytiikka- ym. avusteinen tapahtumien ja kehityskulkujen ohjailu saa osakseen hyväksyntää myös sellaisissa tapauksissa, jossa ollaan ylitetty eettisesti arveluttavan toiminnan rajat eli esim. seurataan ja ohjaillaan jonkun tietyn kohdeyksilön toimintaan, jos tämä arveluttava toiminta vain tuottaa sellaista tietoa, että se hyödyttää aikalaisiaan (aikuiset, vasta pituutta kasvamassa olevat ym.) ja/tai tulevia ihmispopulaatioita.

Ei kuitenkaan pidä olettaa, että vaikka toimintaa enemmän hallinnoivat ihmiset haluavatkin riittävän suuren määrän ihmisiä puolelleen, että kaikki pääsivät yhtälaisesti päätöksenteosta, raporteista, metodeista ym. tietoiseksi. Voihan olla niinkin, että jopa lama-aika olisi jollain tapaa keinotekoisesti aiheutettua sen vuoksi, että voitaisiin koetella, kuinka hyvänlaatuisia ennusteita niiden vaikutuksista, kestosta, niihin reagoimisesta ym. on saatavilla ennakkoon. Voidaan kuitenkin kuvitella, että monet jo muutenkin paljon erilaisia sitoumuksia solmineet ja lupauksia antaneet ihmiset olisivat otollisia asenteiden konvertoimisen ja luottamuksellisen tiedon salassapitokyvykkyyden näkökulmasta. Tällaisia ihmisiä saattaisivat olla esim. yrityksien omistajat ja niiden työntekijät, jotka voivat toiminnassa mukana olemisen kautta päästä käsiksi tunti- ja päivätarkkuiseen tietoon siitä, milloin media alkaa rummuttamaan esim. laman loppumista. Salassapidosta, sekä tehdyistä sitoumuksista ja lupauksista kiinnipitämisestä voi nykyajan puitteissa pitää esimerkkinä sitä, että on aivan normaalia, että kaksi tai useampi kilpailevaa, globaalisti toimivaa yritystä voi tuoda samana päivänä markkinoille tuotteen tai palvelun, jonka kehittely on vienyt varmastikin ainakin vuoden, ikään kuin yritykset eivät olisi tietäneet toistensa tekemisistä muka mitään eli julkisuudessa viestimisen sisällöstä huolimatta eri yrityksien projektijohtajat ovat olleet tiiviisti toisiinsa yhteyksissä. Tosin, tokihan tuosta olisi vielä jonkin verran matkaa suoranaiseen moraalikatoon. Kuitenkin, toiminnan synkronointia yritysten ja erilaisten instituutioiden välillä tapahtuu sekä toimialojen sisällä, että niiden välillä (esim. pankki- ja vakuutusalan, sekä jonkin muun alan välillä), mukana päsmäröimässä voiden olla monenlaista esim. elinkeinoelämän ja politiikan edustajaa. Toisinaan tämä on olettamusta, joka perustuu siihen miten uutismediat latovat otsikkonsa ja asettelevat/valikoivat kuvituksensa, toisinaan tämä on tosiasia, joka on kiistämättömästi todistettavissa, jos vain viitsii nähdä vaivan jostain johdettavissa olevien irrallisten tosiseikkojen yhdistelemiseksi.

Koska analytiikkaa voi perusluonteeltaan pitää ei-seksikkäänä, voidaan yleistävästi todeta, että yksilöön kohdistuvaan ennustamistoimintaan ja siihen oleellisesti liittyvän ihmisten joukkoistamisen täytyy olla jollain sellaisella tavalla sävyttynyttä ja vetoavaa, ettei vähemmän hallinnoivassa asemassa olevien kiinnostus ja motivoituneisuus lopahda kesken. Siis, eiväthän nekään ihmiset, jotka vielä seuraavat maksuttomien, kansallisten tv-kanavien antia, ryntää lauantai-iltaisen viihdeannoksen jälkeen Tilastokeskuksen sivuille katselemaan, josko siellä olisi uusia taulukoita tarkasteltavaksi.

Jos siis voitaisiin pitää lähtöolettamuksena sitä, että analytiikka on aina vain luotettavampaa, yhteiskunnallisella ja paikallisilla tasoilla on paljon yhteenpelaavia, toisiinsa luottavia ihmisiä, yksilöön kohdistuvaan seurantaan ja ohjailuun liittyvät moraaliset dilemmat pystytään ylittämään ”yhteisen hyvän” nimissä, päästäisiin jo lähelle sen miettimistä, mitä olisivat ne tavoitteet, miksi jonkin yksilön elämää pitäisi seurata ja ohjailla suhteellisen tarkasti. Yksinkertaisimmillaan kyse voisi olla siitä, että testataan sitä, huomaako kohdeyksilö, että häneen vaikutetaan ja milloin hän huomaa ja mitenkä hän reagoi. Mahdollisia osatavoitteita on käytännössä ääretön määrä. Eräs tavoite voisi olla alussa mainitussa käsitteiden ym. pilaamisessa, jolloin saataisiin selvyyttä siitä, millä keinoin voitaisiin vaikuttaa muihinkin ihmisiin, jotka esim. tulevat rikkoneeksi vastaan sellaista, mikä on omiaan murtamaan yhteiskunnassa vallitsevia järjestyksiä ja säännönmukaisuuksia. Tai ehkä halutaan testata sitä, miten hyvä joku ihminen on uudelleentuottamaan sen opin, mikä hänelle on tehty vaikeasti mielestä tavoitettavaksi/konstruoitavaksi erilaisten inhibitoristen (estävien) ja mieltä sotkevien vaikutusten seurauksena. Tai ehkä halutaan ohjata joku tietynlaisen koulutuksen pariin sen selvittämiseksi, miten tietynlainen tieto- ja kokemuspohja toimii kyseisen koulutuksen suhteen, vaikka arviot antaisivat ymmärtää, että pieleen menee. Laarin pohjalla jäisi kuitenkin helposti kysymykset siitä, innostavatko minkäkinlaiset kokeilut minkäkinlaisia mielen ohjailuun ym. osallistuvia.

Tässä on vielä sellainenkin ongelma jäljellä, että tiettyyn kohdeyksilöön vaikuttavaan toimintaan osallistetaan myös maahanmuuttajia ja yliopisto-opiskeluistaan maksavia ulkomaisia opiskelijoita. Varsin helpostikin jopa. Tämän saattaisi voida selittää pois sillä, että kyse olisi peleistä pelien sisällä ja täten moni osallistuja luulee pelaavansa jotain tietynlaista peliä, vaikka kyse olisikin siitä, ettei heille ole ”kerrottu kaikkea”, mutta se millä kepeydellä eri-ikäiset suomalaiset ja ei-kantasuomalaiset välillään ja keskenään kohdeyksilön toiminnasta suggestoiden ja suoraan vihjailevat, sekä se kuinka monessa yhteydessä tällaista tulee esille ja kuinka voidaan arvioida sirkushuvimaisesti toimintaan osallistujia olevan niin paljon, että se herättäisi helposti riippumattoman median, bloggaajien, twiittaajien ym. huomion, antaa ymmärtää, että kyse täytynee olla mm. a) ihmisten asenteiden laajamittaisesta muutoksesta sen suhteen, mikä on hauskaa ja kuinka pitkälle töykeyden puolelle voidaan mennä, b) ihmisten parantuneesta käsityksestä siitä, mikä ihminen on oliona (aivotoiminnan ymmärryksen taju vähentää mysteerisyyden tuntua ja tekee samalla ihmisestä vähemmän inhimillisen tuntuisen), c) erilaisten osanottajan saamasta hyödystä itselleen (sosiaalinen pääoma) tai sidosryhmilleen, sekä d) puolensa valitsemisesta.

Viitatessa puolensa valitsemiseen täytyy olla huolellinen, koska voi herkästi antaa tulla ymmärtäneeksi, että tarkoittaa jonkinlaista toistensa suhteen polarisoituneiden vaihtoehtojen välillä valitsemista. Tässä sitä on kuitenkin käytetty fraasina, jonka voi ajatella tarkoittavan esim. sellaista valitsemista, missä ollaan tovin aikaa jollain lailla, mutta ei erityisemmin sitouduta mihinkään pidempiaikaiseen tai sitten se on jotain järkähtämättömän oloista valintaa, josta ei enää lipsuta sen jälkeen, kun valinta on tehty. Riippuu ihmisestä, ajankohdasta ja ties mistä, mutta joka tapauksessa pikanttina seikkana voi pitää sitä, että osallistuvat henkilöt (havaittavissa olevat ja taustalla vaikuttavat) eivät sooloile juuri koskaan, vaan he vaikuttavan noudattavan jonkinlaista ohjetta. Sitä voidaan kuitenkin pitää jollain tapaa paljastavana, että moni osallistuja vaikuttaa noudattavan jotain ohjetta silloinkin, kun sopiva aika ohjeen mukaiselle toiminnalle on jo mennyt ohitse tai sitä ei koskaan ilmennytkään. Juuri tämä kielii peleistä pelin sisällä.

Erillinen kirjoitus ”Aivohakkeri: vaikuttavuuden tietämisestä” selvittää sitä, minkälainen on erittäin tyypillinen ”katutason” (ja Internetissä) osallistujien käyttämä mieleenvaikuttamistekniikka. Sitä voidaan toimintaa takaisinmallinnettaessa hyödyntää sellaisen tilastotiedon esiinsaamiseksi, josta voidaan lukea melko tarkalleen, mikä mielle on ollut kulloisenkin ”vaikuttamissession” aloittavana triggerinä, mitä sitten seurasi ja arvioida tätä kautta tarkoituksia. Sitä on toki vaikea arvioida tarkasti, minkälaista kohdeyksilöön vaikuttamista on esiintynyt esim. vuosia sitten, jos ei ole jo tuolloin kerännyt talteen kaikenlaisia ”pieniä merkittäviä seikkoja”, mutta muistista ja muilta ihmisiltä kertomatietona kerättävän tiedon avulla on mahdollista punoa asioita yhteen esim. osallistuneiden henkilöiden määrittämiseksi. Jälkeenpäin tapahtuvassa arvioinnissa on toki huomioitava sekin, että vaikutteita aiheuttaneet ihmiset eivät välttämättä koskaan päässeet ns. jyvälle siitä, mikä oli heidän vaikuttamaan tarkoitetun tekonsa varsinainen tarkoitus, heidän itsensä toimiessa jonkun muun ihmisen välineenä.

Erikoista yksilöön kohdistavassa vaikuttamisessa, johon osallistuvat monet ihmiset, on se, että vaikka nykyisin ihmisten suuremman liikkuvuuden, kommunikointimahdollisuuksien ja liikkuvan kuvan tarjoaman elämyksellisen aineiston kokemisen kautta, pitäisi olla niin, että piilossa olevia tuntemuksia, asenteita ja muuta hiljaista tietoa on helpompaa aistiskella, ei Peli tai Suuri vitsi silti muunnu vähemmän töykeyttä sisältäväksi. Monista uusista ja entisistä osallistujista on aistittavissa ja tunnistettavissa, että he eivät missään määrin paheksu mitään, mitä kohdehenkilö tekee tai ajattelee, vaan he pikemminkin lähinnä piruilevat ja vaikuttavat tiedostavan, että kohdehenkilö selviää kyllä mentaalisesti ja muutenkin asetuista vaikuttimista, mutta hekään eivät koskaan suoranaisesti auta minkään asian suhteen. Tämän voisi myös ajatella olevan erittäin paljastavaa: eivät paheksu tms., mutta eivät autakaan. Miksi näin olisi? Konformistisuus, muiden tuottama paine toimia tietyllä tavalla? Vai kenties, laajemmin ajatellen, välttämättömyys toiminnan synkronoimiseen sellaisiin asioihin, joiden on välttämätöntä tapahtua tietyllä tapaa, tietyllä ajoituksella yms.

Sitä voi pitää Pelin heikkoutena, että jos osallistujien ja yhteensovitettavien asioiden (esim. lupaus siitä, että kohdeyksilö saadaan ohjattua toimimaan tietyllä tavalla juuri tiettynä päivänä) määrä pysyttelee korkeana, voi olla vaikea kehittää toimintaa ilman, että vähemmän kykeneväisten osallistujien absoluuttinen määrä kasvaa niin suureksi, että he alkavat aiheuttaa jonkinlaista eripuraa, juontuen siitä, että he eivät kykene toimimaan ohjaavien tekijöiden järjestelijöinä, eikä heidän havainnointikykynsäkään uuden datan tuottamiseksi ole riittävän kelpoista. Pelin laadun lisääntyessä ”professoritason” analytiikkaosaajat, datatiedemiehet, tietojärjestelmien ohjelmoijat, monimutkaisten tietomallien suunnittelijat, erilaisten luonnontieteiden asiantuntijat ja muut eri tavoin mieleltään vireämmät, jotka voisivat sinänsä edelleen olla mistä tahansa sosio-ekonomisesta ryhmästä, alkavat kokea, että he eivät oikeasti tarvitse tai ehkä haluakaan pitää joukoissa mukana ”kaiken maailman vapaamatkustajia”. Vaihtoehtona olisi esim. erilaisten animaatioiden ja interaktiivisten esitysten kautta selittää ajoittain vähemmän osaaville ja viitsiville, minkälaisiin mentaalisiin prosesseihin ym. johonkin ohjausvaikutus perustuu, mutta siinäkin tulisi jossain vaiheessa eteen se kysymys, kuinka vapaasti tällaista tietoa halutaan jakaa. Epäillä voi myös sitäkin, riittääkö uusista ohjeista ja vaikutusmetodeista tiedon saaminen missään määrin siihen, että osaa soveltaa niitä tarkoituksenmukaisella tavalla, eikä tulisi erheellisesti aiheuttaneeksi vääränlaisia muistijälkiä kohdeyksilön mieleen, jos toiminta monimutkaistuu liiaksi. Täten kohdeyksilön kannalta voidaan pitää tavallaan hyvänä merkkinä, jos amatöörimaista meininkiä esiintyy, eikä siitä vaikuteta pääsevän eteenpäin. Erillisiä ongelmakohtia ovat sitten mm. kohdeyksilön omaisuuden tuhoaminen, Internet käyttöön puuttuminen, stressivasteiden aiheuttaminen ja muu sellainen, joka pitää ihmisenä muuntumisena lähtökohdat hankalina, mutta valitettavasti juuri tähän tällainen Peli usein perustuu, sillä muuten analytiikan tehtävä kävisi mahdottomaksi datamäärän kasvun johtaessa myös epäkelvon tiedon lisääntymiseen ja täten analyysien tulosten vääristymiseen. Pelin laadun arvioinnin mielessä tällaisen pitäisi saada osallistujan pitäisi kokea jonkinlaista noloutta siitä, että edes kehtaa osallistua moiseen, mutta koita sitä sitten heille sanoa.