Vuosituhansia sitten yhteiskunnat olivat eristyneempiä muusta maailmasta kuin nykyisin, eikä jossain kauempana tapahtuneista tuolloisen tieteen ja tekniikan (tai mystiikan ja mytologian) kehityskuluista saanut tuoretta tietoa kuin pitkällä viiveellä. Kaikenlainen kehittyminen oli muutenkin huomattavan hidasta, koska monenlaiset alkuaineet, instrumentit ja mentaaliset skeematkin olivat vielä keksimättä. Täten päätöksiä resurssien käytöstä, yhteiskunnan kehittämisestä ja siitä miten valtaapitävät haluaisivat viettää aikaansa, tehtiin paljolti sen näkemyksen pohjalta, että siten kuten jo on, tulee jatkumaan seuraavat vaikkapa viitisenkymmentä vuotta.

Miettiessään yhteiskunnan tai valtansa toimivuutta pitkän ajanjakson puitteissa, mahdollisesti vaihtelevasti saatavilla tai käytettävissä olevan resurssiniukkuuksien rajoittamana, valtaapitävät halusivat mm. luottaa kaupankäynnin voivan perustua säännönmukaisuuksiin, rikkauksia voitavan hankkia valtaamalla uusia alueita valtapiirin laajentamiseksi, valtakunnan toimivuutta puolustavien ja vartioivien olevan niskuroimatta, ihmisaineksen olematta geneettisesti pilaantumatta (mitä se tarkoittikaan), kansan olemiseen tyytyväisenä oloonsa vaikka väkisin, viihteellisyyttä ja opetusta tarjoaviksi ihmisiksi olevan mahdollista kehittyä, pettureiden ja kapinoijien jäävän kiinni ilmiantajien toimesta ym.

Yhtenäisyyden osalta yhteiskunta saadaan kuulostamaan hyvin huolehditulta juhlapuheissa ja muissa julistuksissa, mutta ei sellaista dokumentoivaa tai viihteellistä tv-sarjaa taida ollakaan, missä segregaatio eli eri sosiaalisten ryhmien eriytyminen toisistaan ei olisi käynyt ilmeiseksi. Elämänmahdollisuuksista kilpaileminen ja rooliuksien kautta tärkeytensä ilmentäminen tulivat varmasti tutuiksi sekä monirakennuksisilla alueilla, että ehkä useinkin asuinsijoiltaan siirtymään joutuvien ihmisten keskuudessa.

Kuten nykyisinkään, Suomessakaan, "vähäpätöisemmille" ihmisille ei haluta jättää edes reittiä kuljettavaksi, jota etenemällä saavuttaisi mahdollisuuden ylläkylläiseen, terveydestä ja materialisesta hyvästä muodostuvaan hyvänolon tunteeseen, eivät kansasta etääntyneet päättäjät tuhansia vuosia sittenkään sellaista halunneet. Tavallista nuhjaantuneemmassa takissa tms. kansan joukossa kuulumisia kyselemällä ei pidetä yllä sellaista ajattelumallia, joka tavanomaisemmissa oleilupaikoissa uuttaisi tietoiseen ajatteluun mukaan halua toimia näiden ihmisten parhaaksi, vaan sellaisen on vain tarkoitus ylläpitää illuusiota vaikutuskanavasta.

Terveys on monilla vähäpätöisemmiksi ihmisiksi määrittyvillä muita herkemmin oireilevaa ja mikä sitten vaikuttaa heidän elämiseen osallistumisen mahdollisuuksiinsa. Jos kyse on yhteiskunnasta, joka on niin pitkälle kehittynyt, että sillä on vakiintuneesti toimiva koulujärjestelmä, ei sellaisen sairauksiin, terveyteen ja sosiaaliasioihin erikoistuttaminen mitenkään takaa sitä, että ammattiin valmistuneet olisivat "heikoimpien puolella", sillä tällaisten koulutuksien alkuvaiheet ja kaikki myöhemmät vaiheet voivat olla suunniteltu karsimaan "alalle sopimattomat" viitsivyyttä rankasti koettelevilla tehtäväaiheilla ja luettavalla aineistolla.

Toki sadoista opiskelijoista ja työelämässä jo olijoista saisi vaikeasti kiistettävissä olevia esimerkkejä siitä, kuinka tärkeää ja hyödyllistä työtä heidän työnsä onkaan, mutta ei mielipidevaikuttamisen mahdollinen toimivuus olisi todiste siitä, että terveys- ym. muilla aloilla tehdään yhdessä ja erikseen kaikki mahdollinen, jotta ihmisten terveys voisi jatkua hyvänä paljon kauemma kuin on totuttu. Terveysalojen etujärjestöjen verkkosivuilta ja lausunnoista on aika hyödytöntä yrittää hakea vaatimuksia paljoa muulle kuin palkkaukseen, työoloihin ja heidän omaan terveyteensä liittyvälle, vaikka vaihtoehtoina olisi myös esim. ravitsemustieteen, kuvantamisen, analyysikeinojen, informaatiotekniikan ym. kehittymisvaatimusten esille tuominen muillakin tavoin kuin yleisesti jotain kuntayhtymän tietojärjestelmää solvaamalla. Jostain trenditeknologiasta kuten tekoälystä saatetaan todeta jotain sen tapaista, että sen hyödyt tulevat käymään selvemmäksi seuraavien parinkymmenen vuoden aikana, vaikka eletään jo aikaa jolloin se parikymmentä vuotta olisi pitänyt tulla täyteen siitä, kun tekoälyn kehittymisestä olisi aikoinaan pitänyt alkaa puhumaan.

Ihmisten kanssa lääkäreitä useammin pehmeällä äänellä puhuvat sairaanhoitajat ovat itsekin todenneet kokevansa olevansa jonkinlaisia välineitä tai koneita, joita heidät palkannut hyödyntää. Tällainen heihin suhtautuminen muuntaa heitä lisää olemaan ihmisiä, joille työ on suoritetta, jonka on ajoittaisesta pulmallisuudestaan huolimatta tarkoitus ensisijaisesti mahdollistaa heidän ja läheistensä hyvinvointi. Jos siinä samalla tulee tehtyä jotain hyvää jollekin toiselle, ei se varsinaisesti haittaa. Jos tämä kuulostaa missään määrin sairaanhoitajuutta solvaavalta, ei heidän tarvitse tehdä muuta kuin vaatia etujärjestöään muuttamaan maailmaa sillä tapaa heidän puolestaan, että se sitten joskus vaikuttaa heidän työhönsä siten, että kaikkien hyvinvointi lisääntyy, työ tuntuu silti helpommalta, eikä palkkakaan vähenny. Ongelma onkin siinä, että aina löytyy jokin valtaansa käyttävä taho, joka jättää jotain tekemättä tai sitten se ostaa aikaa olla tekemättä mitään erityisempää käyttämällä vaporware-tyyppistä viestintää.

Tuhat tai tuhansia vuosia sitten sen aikaisten terveystieteiden edustajien tykö hakeuduttiin myös konsultointitarkoituksissa, joissa pyrittiin saamaan lisää mietittävää filosofisiin keskusteluihin siitä, minkälaisia ihmisiä yhteiskunnassa tarvitaan ja miksi jonkinlaisia ihmisiä ei tarvittaisi. Kuten nykyäänkin, tietäväksi luullut ja sellaista esittäneet pyrkivät kommentoimaan auktoriteettisen kuuloisella varmuudella ja mahdollisesti jonkun päättävässä asemassa olevan käskyn mukaisesti. Luovaa näkemysten esittämistä auttoi, että tietämättömyys ihmisen toiminnasta oliona oli yleisesti vajaata, eikä kaikenlaisia yhteyksiä esim. ravitsemuksen ja aivotoiminnan välillä ymmärretty tai osattu edes arvata.

Kun tärkeilevältä, juonivaiselta ja monin eri tavoin asioista tietämättömältä lääkäriltä käydään konsultoimassa, miten pitäisi suhtautua johonkin tietynlaiseen ihmiseen, on eri aikoina saatu eri tavoin tosiasiallisesti höperöitä tai vääriä, mutta kulloinkin käytössä oleviin diskursseihin sopivia vastauksia. Täten esim. jotakin henkilöä kohden hyökkäyksen tehnyt ei olekaan jonkin harkitun strategisesti toimivan ryhmittymän osana, vaan hän on elämänsä tumpeloinut ihminen, joka ei mielensä sairastuttua kyennyt olemaan pitämättä useimpia ihmisiä vihollisina itselleen. Edellistä vähemmän lääkityn henkilön kyetessä selkeään artikulaatioon, mutta jonka arvauksien elimistönsä toimintaan vaikuttavista seikoista ollessa liian fragmentoituneita, voidaan hänen selityksensä sivuuttaa pelkällä lääkärin kyseenalaistamattomaksi tulevalla auktoriteetilla, missä lääkärin ei ole tarpeen oppia jotain uutta potilastyöskentelyssä, vaan hän voi selittää potilaan oirekuvan aivan kuten haluaa tai kuten joku jossain toisaalla haluaa.

Lehdistö tai muu näennäisistä vallanpitäjistä erillään toimiva taho, jonka on annettu ymmärtää tekevän journalistista selvittelytyötä ja uutisoivan vaikkapa kulloisenkin ajan lääketieteen kehityksestä, ei missäänpäin maailmaa ole ottanut missiokseen tarjota lukijoilleen parempaa mahdollisuutta muodostaa keskustelua, jolla olisi potentiaalia aiheuttaa lääkärintyön muovautuvuutta paremmin potilaita palvelevaksi. Vaikka järjestäytyneesti toimivalla lehdistöllä olisi riittävästi aikaa, resursseja ja tottumusta setviä, miten asiat hoituvat tai eivät hoidu, sille on tyypillistä "pelata nätisti". Oman ongelmansa aiheuttavat lukijat itse olemalla liian tyytyväisiä siihen, että kerran vaikkapa puolivuosittain kirjoitellaan jostain sellaisesta, jolla on jotain liittymäpintaa terveydenhuoltoon ikään kuin se olisi merkki siitä, että täten terveydenhuollon toiminta olisi tullut hyväksyttäväksi tarkastelluksi.

Nykyajan menoon sopisi vallanpitäjien näkökulmasta sekin, että tuotetaan lakiehdotus, jonka mukaan esim. herjauksen, sättimisen ja uhkauksien kohteeksi joutuneen tahon kuten lääkärin tai journalistin ei tarvitse itse olla se, joka tekee rikosilmoituksen siitä, jota itse on alun perin ärsyttänyt tai jonka häirintään on jollain tavoin osallistunut, vaan sen voi tehdä hänen puolestaan valtakunnan syyttäjä tjms [1]. Toki jo ennen tällaisten lakiehdotusten läpimenoa on ollut mahdollista, että joku muu kirjoittaa tai generoi toisen puolesta muodollisen rikosilmoituksen, mutta erona olisi erityisesti lain puolesta mahdollistuva ärsytettyjen vaimentaminen henkilöstöresursseja, analytiikan käyttöä ym. tarvittaessa lisäämällä. Herjauksien, sättimisien ja uhkauksien sijaan potilas tai muu yksityishenkilö saattaisi kokeilla käyttää virallisia reklamointikeinoja, mutta ne ovat jo lähtökohtaisesti suunniteltu suojaamaan jotain toimialaa, joten vaikuttamisen mahdollisuudet sellaisten kautta ovat heikonlaiset.

Nykyisenlaisessa terveydenhuollon paradigmassa potilaan kohtalona on jäädä hyvää hoitoa saamattomaksi samalla kun heistä kuitenkin kerätään dataa siitä, millä eri keinoin heitä voidaan jättää tutkimatta paremmin vaikkapa tapauksissa, joissa jokin päivittäin elimistöä stressaava asia olisi tehtävissä elämästä nauttimista estämättömäksi, jos vain lääkäri viitsisi miettiä vaikuttavia seikkoja huolellisesti. Potilaat itse kertoisivat mielellään asioista sellaiselle, jolle puhumisesta jää hyvä muisto ja pyrkisivät siinä samalla tekemään voitavansa, jotta heidän asioitaan olisi mielekästä kuunnella ja tutkia, mutta tällainen ei riitä siihen, että töykeys ja ihmisten vähäpätöistäminen kaikkoaisi jonnekin.