Enemmän koulutettujen sanotaan kestävän ja hallitsevan paremmin masennuksentunteita, stressiä yms. kuin vähemmän koulutetut tai että ainakin heillä on keskimäärin vähemmän mielenterveysongelmia kuin muilla, mutta eihän vaikkapa ammattikorkeakoululaisten koulutusohjelmaan sisälly tyypillisesti minkään vertaa sellaisia opintoja, jotka suorastaan opastaisivat siinä, miten toimia paremmin kyseisenaisten ongelmien suhteen? Ajattelun selkeyttä, ongelmien purkamista pienempiin osatekijöihin ja monimutkaisempien kokonaisuuksien hallintaa hyvälaatuinen koulutus varmasti kehittää, mutta mitä tulee mielenterveyden ylläpitämiseen, voisi fiksu tekoäly tasoittaa eroja koulutustasollisesti erilaisissa ihmisryhmissä. Se kun ei välttämättä ole niin biasoitunut arvovalinnoissaan kuin jo koulutuksensa suorittanut lääkäri voi olla, eikä se ajaudu niin helposti tietämättömyyden tilaan kuin lääkäri ajautuisi, jos ongelmien käsittely vaatii poikkitieteellistä otetta.

Tekoäly, jota terveydenhuollossa hyödynnettäisiin, voisi olla lääkärin apuna tai se voisi olla jopa potilaan ensisijainen kontakti hänen terveysasioitaan käsiteltäessä eli hän voisi keskustella jonkinlaisen terveysavatarin kanssa asuntonsa rauhassa tai muualla, missä tuntee olonsa sillä tapaa lokoisaksi, että voi saattaa terveysavatarin tiettäväksi kaiken sen, mistä mahdollisesti voisi johtaa selitystä tai ratkaisua oireilulle. Tekoälyn tuntuma potilaasta voi olla sessiokohtaisesti rakentuvaista eli sen ei voisi, tapaamiskertojen lisääntyessä, sanoa oppivan tuntemaan potilasta paremmin, vaan se vain hyödyntäisi lukuisista muista ihmisistä ja tutkimuksista johdettua anonymisoitua ja yleistettyä tietoa, mutta voisi kyse olla myös pidemmältä ajalta potilasta tuntevasta tekoälystä, johon muodostuu ajan kanssa jonkinkainen tuttavuussuhde.

Potilaan ensikontaktina toimivan tekoälyn etuja lääkäreihin, jotka voivat olla jokaisella eri tapaamiskerralla eri lääkäreitä, ovat mm. kyvykkyys pitää tiedossaan ja helposti saavutettavissa, analysoitavissa ja muulla tavoin käsiteltävissä kaikenlaisia keskeneräisiäkin päätelmiä ja todennäköisyyksiä. Tekoäly voi myös milloin tahansa tehdä hienostuneita olettamuksia siitä, mistä arvelee oireiden ja tilannekuvailujen perusteella olevan kyse, mikä voisi olla ongelma lääkärille. Hän saattaisikin joutua turvautumaan konsultointiin, jota ei todennäköisesti voisi suorittaa tehtäväksi sen saman tapaamiskerran puitteissa, vaan eri terveydenhuollon ammattilaisten ajankäyttö täytyisi sovittaa sillä tavoin yhteen, että potilaan hoidon kannalta saataisiin edes jonkinlaista jatkuvuutta aikaiseksi. Eli viikko tai kaksi voi mennä odotellessa sitä, että potilas käy toisen lääkärin vastaanotolla jossain toisaalla, jotta päätelmiä voidaan tuottaa lisää.

Hyvä vihje on määritelmällisesti aivan eri asia hyvälaatuiselle tekoälylle kuin lääkärille tai sairaanhoitajalle selitettäessä, sillä tehokkaan taustajärjestelmän avulla se pystyy tuottamaan hyviä alustavia näkemyksiä vähistäkin tiedonrippeistä. Potilas voisi kertoa sille hänestä tuntuvan esim. siltä kuin hänellä olisi ikään kuin vain vähän hyvää oloa käytettäväksi per päivä, minkä hän voi valita jakavansa käytettäväksi esim. yhteen keskusteluun vaatekaupan pimun kanssa, puolikkaaseen tv-sarjan jaksoon iltapuolella ja sälekaihtimien takaisten varjojen saapumisten tarkkailuun. Hän voisi myös mainita, että syöty rouhesuklainen suklaalevy ei tuonut minkäänlaista euforiaa tai vivahteita viihtyisästä mielialasta, sekä sen maku oli muutenkin jotenkin vajaa. Tekoäly voisi tällöin tehdä potilaalle tiedustelevia kysymyksiä piittaamatta minkään vertaa siitä, onko käyntiajan päättymisaika kuinka lähellä, sekä pyytää potilasta tuottamaan sellaista materiaalia, joka auttaisi tekoälyä tekemään parempia päätelmiä. Tällainen lisämateriaali voisi olla esim. taulukko jostain aiheesta, mitä voitaisiin sitten täydennellä ja parennella joko samaisen session aikana tai parin tunnin kuluttua tai ehkä vasta seuraavana päivänä.

Jos kotonta käytettävissä oleva tekoälyn sijaan menisi suoraan hyvinvointiasemalle sairaanhoitajan juttusille ja selittäisi, kuinka tietyissä olosuhteissa tuntuu siltä, että on jotenkin vaikeampi hengittää, sairaanhoitaja ajautuisi kovin todennäköisesti sellaisten tavanomaisen selitysten kuin astman ja anemian suuntaan, mitä seuraisi pian paniikkihäiriön mahdollisuudella ehdottaminen. Älyämättä jäisi, että erilaiset tilanteet vaativat aivoilta enemmän hapenkäyttöä ja huomioimatta jäisi, että oireilu voi olla täysin poissa jonakin toisena päivänä samaa viikkoa, sillä seuraavaksi oltaisiinkin jo ehdottelemassa tilanteisiin suhtautumista eri tavoin ikään kuin sairaanhoitaja ei olisi ollenkaan kuunnellut esimerkkejä niistä tilanteista, joissa hapensaanti tuntuu vajaalta. Tavallinen yleislääkäri ei ole tällaisessa asiassa yhtään parempi, vaikka saakin kuulostamaan itsensä jotenkin tärkeämmältä laatiessaan näennäisen suunnitelman siitä, mitä seuraavaksi tehdään eli mennään käymään joissain tutkimuksissa ja joiden jälkeen lääkäri voi sitten puhelimitse todeta, että eipä niissä tutkimustuloksissa mitään poikkeavaa ilmennyt, joten hän ei voi auttaa enempää. Ratkaiseva selitys olisi ollut löydettävissä ravitsemuksesta, mutta todennäköistä olisi, että lääkäri ei olisi tehnyt lähetettä ravitsemusterapeutilla ellei potilas itse olisi sellaista tajunnut pyytää. Ja mikäpä senkään varmistaisi, että ravitsemusterapeuttikaan olisi hyödyllinen missään määrin, sillä sellaiselta voi puuttua tietämys aivoihin ja hengitettävyyteen liittyvistä asioista kokonaan, joten hän tekisi sen minkä osaa ja sitten olisi kuitenkin lääkärin vuoro oireiluna selvittäjänä todeta, ettei hän pysty auttamaan enempää.

Tekoäly voisi olla käytettävissä myös siten, että se toimii kuuntelijana potilaan ja lääkärin välisessä keskustelussa, jolloin potilas voisi edes hiukan huolettomammin kertoa asioistaan, tietäessään, että lääkäri aina välillä vilkaisee näyttöpäätettään, josko tekoäly olisi tuottanut jonkinlaisia esinäkemyksiä potilaan tajunnanvirtamaisesta selityksestä. Vastaanottokäynnin yhteydessä sekä lääkärin, että potilaan käytettävissä olevalle tekoälylle voisi myös näyttää potilaan täydentämiä kaavioita, taulukoita ja vapaamuotoisempia selityksiä, joiden templaatit olivat tulostettavissa sairaanhoitopiiriin verkkosivuilta, mikä nopeuttaisi vastaanottokäyntejä, koska lääkärin ei tarvitsisi silmäillä pikaisesti läpi liiaksi yksinkertaistettuja kaavioita, taulukoita ym. joita lääkäri tarvitsisi hänen omien tiedonkäsittelyllisten rajoituksiensa vuoksi. Potilaalla saattaisi olla päällimmäisenä oireena esim. ”kalpeat kasvot jossain etäämmällä käydessään, jos ei ole käynyt lenkkeilemässä ennen matkaa” ja sensoridatamuodossa sykearvodataa, dataa nukkumisen aikaisista REM- ja syvän unen vaiheista, sekä huoneistossa sijaitsevien sensorien keräämää tietoa huoneiston ilmanlaadusta, kosteusmääristä ja lämpötiloista. Lääkärin on paljon helpompi ja näppärämpi tehdä päätelmiä, kun hänen ei tarvitse ajautua siihen ongelmaan, että häneltä loppuu ymmärrys kesken, eikä hän voi sillä erää tehdä asiaintiloilla mitään, jos hänellä on käytössään tekoäly, joka tietää miten vakioidunlaista sensoridataa tulkitaan.

Lääketieteellisesti eräitä hankalampia ongelmia ovat sellaiset, jotka aiheutuvat potilaalle eksogeenisesti eli esim. sellaisen häirinnän muodossa, joka vaikuttaa hänen aivoihinsa/mieleensä, mutta mistä ei jää sellaisia merkkejä tai indikaattoreita, jotka voisivat auttaa päättelemään, miten ne vaikuttavat vaikkapa hänen metabolisiin tai emotionaalisiin tiloihinsa. Häirintä ja stressi voivat vaikuttaa myös vaikkapa ruoansulatukseen, mikä vaikuttaa osaltaan aivotoimintaan ja mikä taasen voisi vaikuttaa laajaltikin elimistön toimintaan. Tekoälyavusteinen päättely voisi tarjota hyötyjä tällaisessäkin tapauksessa, jos voidaan olettaa, että sellaista tutkimustietoa on tekoälyn käytettävissä, mistä on johdettavissa päätelmiä tietynlaisen häirinnän yhteydestä tietynlaisiin elimistön toiminnan muutoksiin ja näiden muutosten tunnistamiseen vaadittaviin laboratoriokokeisiin tai muihin testeihin. Tällöin oireilun tutkimisen voisi aloittaa yhdessä terapeutin kanssa, jota fiksu tekoäly hänen työssään avustaa ja yleislääkärin aikaa vapautuisi muunlaisten asioiden käsittelyyn. Terapeutin kanssa voisi tällöin ottaa puheeksi myös vaikkapa mausteiden vaikutuksen aivotoimintaan, sillä tekoäly voisi selittää terapeutille syntetisoidulla äänellään, mikä niiden merkitys aivotoiminnan kannalta saattaisi olla, jolloin niiden merkittävyyttä ei tarvitsi tyystin hylätä sen vuoksi, että terapeutti ei olisi kouluttautunut lääkäriksi – jonka koulutukseen ravitsemusasiat eivät itseasiassa muutenkaan erityisemmin sisälly.

Olisi tulevaisuuden kannalta lupaavaa, jos lääkäreiksi opiskelevien koulutuksen aikaiset innovoinnit olisivat tekoälyä tai hienostunutta datanlouhintaa edes jollain tavoin hyödyntävää, mihin he olisivat saaneet täydentävää asiantuntemasta soveltuvalta yritykseltä tai toisen alan opiskelijalta, mutta jos lääkäriopiskelijoiden ohjelmistotuote-innovaatioista uutisoidaan kyse on lähinnä esim. verkkopalvelusta, josta voi saada perustaksaa halvemmalla peruutetun lääkärin ajan jollekin lähipäivälle.

Poliitikkojen ja liike-elämän toimijoiden aiheuttama kaupunkien talouden pilaaminen johtaa usein siihen, että käydään tekemään säästöjä mm. sairaanhoitopiirin toimintaa karsimalla tai tiristämällä työtunneista enemmän irti, mistä ei seuraa kuin pelkkää huonoa. Eksotella rahoitusongelmat on perinteisesti ratkaistu ärsyttämällä asiakkaita vastaanotoilla sen verran laajalti, että asiakasvirtojen siirtyessä toisaanne tai ihmisten pysytellessä vaivoineen muualla, mutta fiksumpi ratkaisu olisi ryhtyä valtakunnanlaajuisesti edistämään tekoälyisiä ratkaisuja ja avusteita.

Jos vallassa olevat poliittiset puolueet ehtisivät tajuamaan tieteen merkityksen terveydenhuollon kustannusten alentamisen kannalta, he saattaisivat herätä rahoittamaan edes sellaista perustutkimusta, jota voidaan soveltaa tekstin, kuvien, kaavioiden, sensoridatan ja puheen tunnistamiseen, jos ei aivan koko ihmisolion toiminnan mallintavan simulaation kehittämistä tukevaan tutkimukseen rohjeta jakaa verovaroja. Tosin, EU:llahan on jo tällaista tutkimusta. Sehän on siis muutakin kuin pelkkää vapaata liikkuvuutta ja tuotteiden helpompaa ostamista toisesta EU-maasta, mutta sanomalehdet, tv-uutiset ym. eivät innosta kansalaisia tai muitakaan huomioimaan EU:sta paljon muuta kuin maataloustukiaiset ja maahanmuuttomäkätyksen.

Terveydenhuollon tuottamisen kustannuksien nousuun vedoten saatetaan toisinaan nostaa esille medikalisointiin vetoaminen ja vaatia julkista terveydenhuoltoa keskittymään sellaiseen tutkimus- ja hoitotyöhön, jonka toimivuudesta on vahvaa aiempaa näyttöä, jottei aikaa hukattaisi kaikenlaisiin ”mahdollisesti lisähaittoja aiheuttaviin kokeiluihin”. Tällä logiikalla esim. vaikeus ymmärtää lukemaansa sen vuoksi, että on elin- ja asuinympäristöstään johtuen ajoittain niin ärsyyntynyt, etteivät hänen aivonsa pysty käsittelemään silmien kautta tulevia aistumuksia, olisi kai jonkin aivan toisen toimialan ongelma.

Nykyään terveysalan toimijat tapaavat muistaa kertoa esim. oman alansa lehdissä, kuinka heidänkin on nöyrryttävä sen tosiasian edessä, että heidän palveluitaan käyttävät ovat monesti joidenkin erityisosa-alueiden osalta huomattavan valveutuneita ja tietäväisiä. Avainsanana tässä on ’nöyrtyminen’, joka on juuri se sana, jota esim. lääkärit itse ovat monesti käyttäneet kertoessaan heidän nykyisestä suhteestaan potilaisiinsa. Jotta voisi nöyrtyä, niin tuolloinhan täytyisi ensin olla kokenut ylemmyyden tunnetta tms. ja jos lääkärit itse suosittelevat toisilleen nöyrempää asennetta, niin sehän kertoo suoraan vähintään siitä, että moni lääkäri ja muu terveysalan asiantuntija on kokenut, kuinka heidän hallussaan oleva tieto on tehnyt heistä ylimielisiä.

Toisaalta, se että mainitaan terveyspalveluiden käyttäjien tunnistamasta ilmiöstä ja kerrotaan asennemuutoksesta, jota kertoman mukaan on jatkunut jo pidempäänkin, ei sinänsä todista sitä, etteikö asiakas/potilas silti voisi joutua sen tilanteen eteen, että valitessaan esim. yleislääkärin (tai hänelle valittaessa) tai psykiatrin, tämä sivuuttaisi suuren osan tälle tehdyistä ehdotuksista, rajautuisi tutkittavaan asiaan väärin ja väittäisi jonkin seikan olevan jollain tietyllä tavalla vain sen vuoksi, että kuulostaa sillä tapaa tietävämmältä kuin onkaan.

Jos tehtäisiin sellainen kokeilu, missä erilaisilta terveysalalla työskenteleviltä kysyttäisiin (apteekkiväki mukaan luettuna), mitä vaihtoehtoja voisi olla selittävänä tekijänä sille, että joku ihminen kokee ajoittain jaksavuutensa ja ajattelukykynsä olevan heikonlaista, vaikka syö kuitenkin taulukkolaskennan mukaan riittävästi ja käy päivittäin lenkkeilemässäkin, hyvin harva heistä tulisi ehdottaneeksi erityisesti makroravintoaineiden metaboliikkaan vaikuttavien ravintoaineiden tarkempaa tutkimista. Tämä on siinä mielessä kummallista, että tällainen selitys olisi ikään kuin ulottuvilla kunhan vain vähän enemmän viitsii nähdä miettimisen vaivaa. Joillakin tämä selitys voi jäädä tavoittamatta sen tautta, että on niin paljon muuta miettimistä läpikäymättä, mutta monille pitkäänkin alallaan työskenneillä tällainen selitys ei sitten millään nousisi tajuntaan asti. Tavanomaiset vastakysymykset kuten ”onko suvussa esiintynyt moista” ja ”voisiko kyse olla jostain psyykkisestä” tulevat helposti esiin, mutta ne ovat tyhjiä kysymyksiä, usein kysyjän itsensä ollessa vailla ymmärrystä siitä mitä varsinaisesti kysyy. Yksittäisten ravintoaineiden määrien tarkastelu suhteessa saantisuosituksiin on myös helppo tehdä kuten myös laboratoriotulosten vertailu esim. iän mukaan luokiteltuihin normaaliarvoihin, joten niitä voidaan käsitellä sen verran, että näyttää ulospäin, että ainakin jotain on tutkittu.

Metabolisten ilmiöiden miettiminen on jotain, joka vaatii pusertamaan esiin uutta ajattelua esim. jonkinlaista mielessä nähtyä visuaalista simulaatiota apuna käyttäen, mutta vaikka kuviteltava ilmiö olisi helpohko – mitä ei tietenkään aluksi tiedetä – sitä ei tulla tavoittaneeksi edes vahingossa, minkä vuoksi asiakkaat/potilaat jäävät täysin vailla asianmukaista hoitoa tai sitten he kulkevat läpi jonkin sellaisen suurinpiirtein asiaan liittyvältä kuulostavan hoitoprosessin, joka saattaisi jonkin tilaston mukaan toimia esim. 40 % varmuudella, mutta josta ei sitten kuitenkaan ole erityisempää hyötyä ja lisäksi se saattaa vaikeuttaa alkuperäisen oireilun tulkitsemista.

On tietenkin aika karkeaa kysyä, onko terveydenhuoltoalalla työskentelevä jotenkin luontaisesti sillä tapaa tyhmä, että sen jälkeen kun kouluaikojen oppimiseen pakottautuneisuus-vaihe on ohitse, uutta ajattelua ei enää muodostu kovin oma-aloitteisesti ja työpaikan käytännöt aiheuttavat monen tarpeettomaksi käyvän opin surkastamista ja lopulta kokonaan unohtumista, mutta jostain alkaen on syytä pureutua siihen ongelmaan, miten kymmenet eri terveydenalan työntekijät eivät löydä tai myönnä löytäneensä ratkaisevaa tekijää yhden henkilön oireiluun, joka lopulta osoittautuu hyvin helposti hoidettavaksi. Eriskummallisuutta lisää se, että varmastikin koulutuksensa aikana terveydenalan työntekijät tulevat lukuisia kertoja altistuneeksi sille tosiasialle, että moni yksittäinen asia kuten jokin hormoni (esim. jodista ja tyrosiinistä valmistettava kilpirauhashormoni) tai elin vaikuttaa lukuisiin erilaisiin elimistön toimintoihin, joten laajaltivaikuttavuuden idean pitäisi olla aika lailla pinnassa heidän työpäiviensä aikaisessa ajattelussaan.

Vuoden 2000 jälkeen käytiin puhumaan enemmän medikalisaatiosta eli lääketieteen vahvistumisesta tulemaan elämäntapahtumien selittäjäksi lääketieteellisesti. Mielenterveyteen rajautuen käytetään termiä psykomedikalisaatio. Medikalisaation laajalti esille tuomisen voi nähdä luontevana keinona vähentää ihmisten taipumuksia haastaa terveydenhuollon asiantuntijoita venymään tietämyksellisesti saamaansa koulutusta pidemmälle (nykyisin toimii myös julkisten palveluiden krooniseen rahapulaan vetoaminen). Ennen medikalisaation idean yleistymistä tietyllä tavalla hankalia palveluiden käyttäjiä käsiteltiin levittelemällä useiden sairaanhoitopiirin yksikköjen kesken juoruja jostain tyypistä, joka toistuvasti ja tahallaan pyrkii aiheuttamaan alansa asiantuntijoissa tunteen, että heidän osaamisensa ei ole riittävää. Tämä liittyy oleellisesti mainittuun tiedon valtaan, jota lääkärit, psykiatrit ym. mielellään edelleenkin haluaisivat nauttia, mitä olisi omiaan romuttamaan se, että joku kyseenalaistaa todistettavalla tavalla, toistuvasti ja laajalti tietoon tullen alan ammattilaisten käyttämiä sairausluokitteluja, tutkimuskäytäntöjä ym. Tällaista uhkaa varten on koettu tarvittavan vastatoimenpiteitä. Käytännössä alalla työskentelevät olivat varsinkin vuosituhannen vaihteen tienoilla (parin vuoden toleranssilla) pyrkineet ruokkimaan kollegoidensa ja työyhteisöjensä keskuudessa käsitystä, että tämä joku tyyppi olisi tahallaan ärsyttävä, saivarteleva, besserwisser ym., mikä on aikoinaan ottanut kovin hyvin tulta niin vastavalmistuneiden kuin jo pari vuosikymmentä sairaanhoitajana työskennelleidenkin keskuudessa, mikä oli selvästi huomattavissa heitä ensimmäistä kertaa tavattaessa ja joita jokaista piti erikseen käytöksellään vakuuttaa siitä, että heidän saamansa käsitykset eivät ole oikeansuuntaisia. Psykiatrit, neuropsykologit ja muut korkeamman tason koulutusta saaneet kestivät sinänsä eriäviä mielipiteitä stressaantumatta, mikä lienee johtunut siitä, että he ovat työnantajalleen melko korvaamattomia, mutta heissä tapasi esiintyä tiettyä väkinäisyyttä survoa tutkittava kunakin aikana käytössä oleviin, sairausluokitusteosten mukaisiin muotteihin – ikään kuin mitään muita vaihtoehtoja ei voisi olla olemassakaan ja täten vaihtoehdot saattoivat olla vain niissä esiteltyjä.

Kun ensimmäisistä käynneistä mm. psykiatrin, neuropsykologin, terveyskeskuslääkärin ym. luona (vapaaehtoisia, oman uteliaisuuden sävyttämiä) oli kulunut yli kymmenen vuotta, oli kuvaan tullut mukaan suoranaista estämistä yksinkertaiseen terveyskeskuslääkärin kanssa tapahtuvaan keskusteluun ja lisäksi vahvoja suggestioita siitä, että mikä ikinä olikaan kerrottujen oireilujen syynä, se oli jollain tapaa itseaiheutettua ja sitten myös itse selvitettävissä. Tällainen toiminta mahdollistaa ainakin kaksi täysin erilaista tulkintaa, joista toinen perustuu pehmeään sairaanhoitajien ohjailuun heille annettujen toimintaohjeiden muodossa ja toinen perustuu tavoitteeseen syventää ja pahentaa oireistaan kertovan tilaa niin pitkälle, että se aiheuttaa hänelle sellaista pysyvänluonteista haittaa, joka vaikuttaa kaikilla elämän osanalueilla. Jälkimmäinen näistä voisi terveysalasta puhuttaessa tulla selitetyksi sillä, että tällä tavoin olisi yksi terveysalaa kritisoiva tavallaan vähemmän, koska tämä ei olisi riittävän optimaalisessa kunnossa vaikuttaakseen ihmisiin laajemmalti ja muokatakseen sitä kautta sitä, mitä terveydenhuolto Suomessa nykyisellään on. Yksityiseltä puolelta mm. Terveystalo on osoittanut, että siellä ollaan valmiita töykeyteen monen eri asiantuntijan toimesta, eikä yksinkertaisten laboratoriotulosten valmistuminenkaan vaikuta onnistuvan ilman yhteiskumppanin tai muun tahon tulemista hidasteeksi esim. kuukausien ajaksi.

Asiantuntijavaltaa voi silloin pitää hyväksyttävänä, jos siitä ei seuraa se, että jäädään jopa vuosikymmeniksi rypemään käytännöissä, joissa olisi paljon parantamisen varaa ja joihin perustuen pidetään myös tutkintojärjestelmää hitaasti tai olemattomasti muuttumattona, vaan saatavilla olevat palvelut ja niitä tuottavat ihmiset kehittyvät kelpoisaa tahtia. Toki terveydenhuoltoalalla tapahtuu jatkuvaa kehitystä esim. tutkimuslaitteistojen ja -metodien osalta, mutta se miten nämä jakaantuvat hyödynnettäväksi tai tarjottavaksi, voi olla hyvinkin epäoikeudenmukaista. Mikään ei poista sitäkään mahdollisuutta, etteikö jotain tiettyä yksilöä jätettäisi tahallaan laadukkaan tutkimisen ulkopuolelle esim. vaikkapa siksi, että tällöin hänelle ei voi kehittyä omakohtaista tuntumaa siitä, miten mitäkin asiaa tutkitaan ja tällöin kritiikkikin saattaisi pohjautua mahdollisesti vanhentuneisiin tunnelmiin ja kokemuksiin. Tämä voisi hyvinkin olla eräs syy sille miksi jo vastavalmistuneet sairaanhoitajat kontribuoivat tahallaan siihen, ettei asianomainen pääse riittävästi eteenpäin tiettyjen, todennäköisesti helpostikin selvitettävien oireilujen selvittämisessä (toimiessaan julkisia palveluja käytettäessä estäjänä ja hidasteena lääkärille pääsemisessä). Tällöinhan terveysala voi helpommin puolustautua väittämiltä, jotka kohdistuvat esim. terveysalan kehittymiseen, sillä valtakunnan laajuista levikkiä nauttiva sanomalehti voi tarvittaessa kirjoittaa helposti luettavia kuvia sisältävän jutun siitä, kuinka hienoja metodeita, laitteita ja käytäntöjä terveysalalla onkaan käytössä ja tällä tavalla vakuuttaa suurta yleisöä siitä, että väitteet terveysalan kehittymättömyydestä ovat vailla pohjaa.

Eräs luonnollinen syy sille miksi terveysala ja erityisesti psykiatrinen sellainen ei helposti muutu (Suomessa), johtuu tietysti siitä, että kaikki tehty tutkimuskin perustuu olemassa oleviin sairausluokituksiin ja jos tautiluokitukset muuttuvat kovin paljon, aiemmin tehtyjen tutkimuksien, esitettyjen väittämien ja annettujen diagnoosien yhteensovittaminen uusiin tautiluokituksiin olisi kovin hankalaa. Täten terveysalalla ei koeta olevan paljon muita mahdollisuuksia kuin jatkaa eteenpäin siten kuten aina ennenkin ja muuttaa sairausluokituksia mahdollisimman harvoin. Eräs muu syy liittyy siihen, että nykyisellään sairausluokitukset ovat sillä tapaa sopivan epämääräisiä ja laveita, että ne mahdollistavat useiden erityyppisten toimijoiden esittää sen ja sen sairauden johtuvan juuri siitä, mitä heillä on tietynlaisena palveluntarjoajana mahdollisuus hoitaa. Suomen valtiolle on sinänsä aika yhdentekevää väittääkö yksi terveydenalan toimija jonkin psykiatrien sairauden olevan hoidettavissa lyhytterapialla ja toinen lääkitystä painottaen, kunhan vain palvelutarjonta pitää rahaliikennettä yllä, työllistää ihmisiä ja josta voi ajoittain johtaa mukavia tilastoja ja uutisotsikoita.

Hyvinvointialueen ripeämpää kehittämistä edistäisi ihmisten enempi kiinnostus terveytensä selvityttämiseen, missä paikallislehti voisi toimia katalysoijana tai mediaattorina, jos ei sentään fasilitaattorina

Eräänlaisena vaihtoehtona sille, ettei yksilö voi itse tehdä terveyteen liittyviä mittarointeja ja tutkimisia omissa oloissaan, eikä hän voi hyödyntää vähävaivaisesti monista palveluista koostuvia mittarointi- ja tutkimuspalveluja, olisi, että edes hyvinvointialueen puitteissa suoritettaisiin rutiininomaisesti tai muuten säännöllisesti arviointia siitä, mikä nykytilanteessa on sellaista, mitä pitäisi kehittää, jotta terveyspalvelut kehittyisivät jatkuvasti paremmiksi.

Vielä parempaa olisi, jos paikallislehtikin joutaisi/viitsisi olla mukana tuottamassa ihmisille tietoa siitä, minkälaista kehitys- ja selvitystyötä ihmisten lähimmällä hyvinvointialueella on meneillään, mutta olisihan se kieltämättä aika erikoista, jos päivän lehdestä saisi lukea sellaista kuin mitä on mennyt suorastaan pieleen, missä riittäisi hienoinen toiminnan parantaminen, mihin tarvittaisiin lisäresursseja, millä tavoin muut toimijat voisivat avustaa potilaan omatoimisuutta, minkälaista tutkimustyötä pitäisi viestiä tehtäväksi esim. muille yliopistosairaaloille, mihin tarvittaisiin rahoitusta joltain taholta, millä tavoin yksityiselle puolelle karanneita lääkäreitä saataisiin takaisin esim. Eksoten palvelukseen, miltä osin diagnoosikriteerit eivät vaikuta toimivan ja johtavat virhepäätelmiin ym.

Indikaattorina sille, minkälaiseksi ihmisten yleistä kiinnostusta itsensä mittarointiin sykettä enempää, voi pitää vaikkapa sitä, minkälaisia mittareita Prismassa on tarjolla: ilmanlämpöön, verenpaineeseen, kuumeeseen, ajanottoon, painoon ja eipä paljon muuhun. Eli sitä samaa, mitä on ollut viimeiset 20 – 30 vuotta. Tietämättä tarkemmin, mitä kehossaan tapahtuu tietyllä hetkellä tai jonkin ajanjakson puitteissa, mahdollisesti myös jotkut ympäristötekijät huomioiden, ihmiset joutuvat heittäytymään kankeasti toimivien diagnoosikriteereiden armoille, joiden paljous saattaa hämätä, mutta ei kuitenkaan riitä kuin näennäisesti kattamaan kaikkea sitä, millä tavoin ihminen voi oireilla. Etiologioihin eli syihin niitä ei ole edes suunniteltu ottamaan kantaa. Siltikin, terveysalan koulutus ja esim. nettichatit sairaanhoitopiirin tarjoaman tekoälyn kanssa puoltavat sitä paradigmaa, jonka mukaan pitkäaikaiskäyttöön tarkoitettujen tautiluokituksien lisäksi ei tarvita mitään ylimääräisiä selittäviä tekijöitä.

Kaikenlaisen mittaaminen ei helposti olekaan mahdollista, mutta ajoittumisillakin on korrelaationsa muiden seikkojen suhteen

Kaikkea ei tietenkään voi edes suoraan mitata, eikä sekään kaikkeen riitä, että antaa jonkin tietoteknisen sovellutuksen muodostaa useammanlaisesta elimistön toiminnasta kertyneen tiedon perusteella esipäätelmiä. Huomioon otettavuuksia saa kyllä keksittyä paljonkin erilaisia, eivätkä kaikki niistä aivan lähimpänä vuosikymmenenä tulisi päätymään lääkinnällisen laitteen, josko hyvinvointisellaisenkaan, huomioimiksi asioiksi.

Tuntemukset ja kaikenlaiset vaikutteet, jotka jollain logiikalla tai muuten selittyvällä tavalla vaikuttavat yksilöön, ovat ensisijaisesti yksilön itsensä tunnistettavissa olevia asioita, jos hänellä ei ole mahdollisuutta kutsua "tilanteen ollessa päällä" paikalle jotain henkilöä, joka auttaa häntä ymmärtämään ja tunnistamaan vaikuttavia tekijöitä. Loogisuuden muodostamista helpottaa, jos tuntemuksien ja tapahtumien yhteydessä on sellaista oirehdintaa, jossa on kerrasta toiseen ilmenevää kaavamaisuutta, sillä sellainen voi olla mahdollista selittää elimistön normaalilla reagoimisella tietynlaisiin tilanteisiin ja siitä taasen on mahdollista johtaa kelpoisia selityksiä esim. ruokavalioon, sisäilman laatuun ja liikunnallisiin aktiviteetteihin ym. eli jokseenkin tavanomaisiin asioihin, joille ei edes tarvitse antaa mitään diagnoosikriteeristä nimitystä.

Perusterveydenhuollon perusmaisuus on jo vähän tympäisevää, joten mistä nihkeys toiminnan kehittämisessä?

Terveydenhuollon asiantuntijalle ei useinkaan hyödytä kuljettaa mukanaan liian moniseikkaisia selityksiä, sillä terveydenhuoltoa ei vain ole tarkoitettu sellaisten käsittelijäksi. Se voisi olla sellainen, mutta hyvinvointialueen poliittiset päättäjätkin ovat ensisijaisesti liiketoiminnan mahdollisuuksien ja terveydenhuollon työllistävän vaikutuksen puolella kuin siitä hyvää imagoa itselleen kerryttäviä, kuinka saivat taas hyvinvointialueen palveluiden kehittymään valtavin askelein. Sanaa "perusterveydenhuolto" halutaan myös vaalia sillä tapaa, ettei se "vääristyisi" tarkoittamaan mitään liian hyvää. Kummallista kyllä ihmiset, nuo potentiaaliset potilaat, eivät ole moisista kovinkaan moksiskaan tai sitten ne keskittyvät pahastumisensa ilmaisuissa kovin vähiin ja todennäköisesti melko vanhakantaisiin ikiongelmiin kuten "onko lääkäreitä tarpeeksi" tai "eikä nuoria taaskaan huomioida riittävästi".

Nihkeä asenne palveluiden kehittämiseen, tietäen, että se olisi potilaista harmillista, jos he tietäisivät, että palveluiden kehittämisiä hidastellaan keinotekoisesti ja organisaatioiden toiminnan kehittäminen on pikemminkin muiden tahojen liiketoimintaa avustavaa kuin sen oman toimivuuden parantamiseen pyrkivää, saattaisi antaa perusteen arvioida moraalisen kompassin olevan rikki muiltakin osin sekä erilaisten valtuutettujen ja johtajien taholla, mutta myös ylilääkäreiden ja muiden kokonaisvaltaisesti organisaation toimintaa tarkastelevien piirissä.

Mistä esimerkiksi johtuu, että tiedonkorjaamisvaatimuksia tehdään niin haluttomasti? Liittyykö se jotenkin johonkin samaan kuin se, että potilasvakuutuskeskukseen, Valviraan ja aluehallintavirastoon otetussa yhteydenotossa tullaan huomioineeksi liian vahvasti organisaation toimintaa puoltavan lääkärin lausunto suhteessa hoidon ja tutkimuksen laadusta kritisoineen näkemyksiin? Eli halutaan suojella jotain olemassa olevaa. Eivät useimmat potilaat tahallaan tee reklamaatioita ja ilmaise yhteydenotoissaan, missä olisi korjattavaa, vaan he haluavat, että toimintatavat, tutkimuskeinot ym. kehittyvät.

Viimeisimmän kymmenisen vuoden aikana Eksotellakin on ollut töissä useita henkilöitä, joille potilaiden kohteleminen organisaation ulkopuolisia komentoja noudattaen ei ole ollut eettisesti ongelmallista, joten väärien diagnoosien langettaminen, valheiden kirjoittelu raportteihin ja tahallinen ärsyttäminen kohtaamistilanteissa luonnistuu siinä tavallisemman työn ohessa. Toistuvuutensa ja monessa henkilössä esiintyvyytensä, sekä se että muut tahot voivat laskea moisen käytettävyyden varaan, antaa perusteen pitää mahdollisena, että Eksote on sekä organisaationa, että monien yksittäisten työntekijöiden osalta rutiininomaisuuden tasolle asti valmistautunut palvelemaan tarkoituksia, joissa yksittäisten ihmisten elämää pyritään kontrolloimaan useilla elämän osa-alueilla. Tällainen vaatii, että rekrytointi- ja urallaetenemiskäytännöt edesauttavat vahvasti siinä, että ylilääkäreiksi ja esihenkilön asemaan pääsisi vain vähäinnovatiiviseen kehitykseen suostuvaisia henkilöitä.

Voikin olla potilaasta ikävää, kun yli kymmenen vuotta sitten käy jutustelemassa psykiatrin kanssa jostain tietystä diagnoosista, joka ei sitten kuitenkaan ole hänelle erityisen tuttu ja tästä sitten yli kymmenen vuotta myöhemmin kohtaa hänet toisessa yhteydessä, johon mennessä hän on edennyt palveluesimiehen ja vastuulääkärin rooliin, muttei vieläkään osaa keskustella kyseisestä aiheesta, vaikka puheena on se, mitä joku toinen psykiatri on taannoin tuosta samaisesta diagnoosista kirjoitellut potilaaseen liittyen. Muita kiireitä ollut? Tosin, onhan siinä ollut monenlaista muutosta standardin asemassa olevaan tautiluokituskirjaan, joten siihenhän voisi myös vedota.

Liiketoiminnallisia mahdollisuuksia terveysalalle muodostuu siitä, että kun muutamilla ihmisilla harjoitellaan vaikkapa sitä, miten heidät saa kokemaan olevansa joihinkin diagnostisiin kriteereihin sopiva, vaikka se kaikki johtuu vain yksilön mieleen ja elimistöön suorasti ja epäsuorasti vaikuttamisesta. Perusterveydenhuoltohan jättää helpostikin potilaat paremmin tutkimatta, joten jos muutamat tuhannetkin ihmiset saadaan tekemään valinta käydä tutkituttamassa itseään yksityisellä puolella, siinä ohjautuu esim. vuoden mittaan satoja ja tuhansia euroja per asiakas palveluiden tarjoajille, joista jotkut ovat valtakunnan laajuisiin yrityskonserneihin liittyneitä ja jotkut tunnettavuudeltaan kenties jotain vähäisempää. Yhtä kaikki, sekä kaupunginvaltuutetut, että hyvinvointialueen edustajat voivat olla tyytyväisiä, kun perusterveydenhuollosta säästyy täten rahaa. Jotain palveluihin jonottamistakin saattaa esiintyä, mutta eihän se yksityisiä palveluidentarjojia haittaa.

Ihmisten kiinnostuttaminen terveysasioista ei aiheuta kuin vain jonkin verran vaikuttavuutta, ellei siihen tule lisää särmää

Keinotekoista oireilua, luuloja ym. aiheuttavat tahot saanevat palkkansa jonkinlaisina kompensaatioina, mikä lienee sen verran paljon, että he viitsivät heittäytyä vaikka örkkimäisesti käyttäytyväksi, jos sillä saa jonkun henkilön kokemaan vielä vähän enemmän elämänsä huonommaksi. Tosin, eivät hekään loputtomiin jaksa pelkästään huonlaatuisesti toimia, sillä se alkaisi nakertaa heidän persoonaansa ja liata sitä kuvaa, mikä muilla heidän tekemisistään tietoisilla ihmisillä on heistä. Tai näin ainakin luulisi olevan, mutta todellisuudessa monet pitäytyvät ihan mielellään esim. huonolaatuisessa häirinnässä.

Tästä päästään jälleen tarpeeseen saada yksilöiden käyttöön omissa oloissaan tehtäviä, terveyteen liittyviä mittarointeja ja tutkimisia taikka vähävaivaisesti monista palveluista koostuvia mittarointi- ja tutkimispalveluja hyödynnettäväksi, mutta se toive kilpistyy siihen, että suomalainenkin yhteiskunta on rakentunut huonommat/paremmat (ihmiset) -jaottelun varaan eli ei tavallisia ihmisiä varten haluta kehittää ja tarjota laitteita ja palveluita, joilla he itse saisivat itsestään liiaksi selvyyttä. Tämänhän voi aistia vaikkapa Suomi Areena -keskusteluista, missä vuosi tapahtuman välillä ei riitä oikein minkään kehittymiseen julkisen terveyspalvelun osalta.

Edellisen väitteen toimivuutta nakertaa hiukan se, että kuka tahansa voi käydä hyvinkin nopealla aikataululla (esim. heti seuraavana aamuna) teettämässä vaikka kaikki Puhti-tutkimukset (verinäytteitä ym.) ja hyödyntää lääkäriä tulosten tulkitsemisessa ja sen määrittämisessä, mitä tutkimuksia voisi kokeilla tehdä, mutta pointti onkin enemmän siinä, mihin kohdin milläkin taholla vedetään raja siinä, mistä pidemmällä menevästi ei innosteta ihmisiä itsensä mittailuun ja tutkimiseen. Esim. Prismassa on useita erilaisia henkilöpainon mittauksen välineitä, verenpainemittareita ja älykelloja, mutta jos kerran tällä tavoin myönnetään tunnistettavan ihmisten kiinnostus jonkinlaiseen henkilöterveyteen, ovatko nuo tuotteet myynnissä pelkästään liiketaloudellisista syistä eli "näitä ihmiset haluavat ostaa" vai sen vuoksi, että on päätetty, että vielä ei eikä hyvään toviin ollakaan valmiita kiinnostuttamaan ihmisiä tämän enempään? Silti S-ryhmään kuuluvissa ravintoloissa ja muissa ruokapaikoissa kiinnitetään tavanomaiseksi muuntuneeseen tapaan huomiota ruoan laatuun, tuoreuteen, ravintoainepitoisuuksiin, esillepanoon ym. eli siltä osin "hifistelyä" tehdään, koska ihmiset pitävät sellaisesta.

Terveysasemillakaan itsensä mittailu ei kaikesta terveyskeskeydestään huolimatta ole sillä tapaa puheissa mukana, etteikö potilas voisi joutua kuulemaan ilmaisua "jos haluat tietää tarkemmin, voit itse mennä haluamiisi laboratorikokeisiin yksityisellä puolella".

Urbaanissa ympäristössä terveysaiheisiin kiinnostuttamista johonkin sumeaan rajaan asti saavat kyllä aikaan esim. juoksu- ja pyöräilytapahtumat, kaikenlaiset eri ikäisten harrastukset ym., mutta ei tällainenkaan muunna jonkin voiman vaikutuksesta sairaanhoitopiirin kollektiivista osaamista sellaiseksi, että yksilöön kohdistuva keinotekoisen oireilun aiheuttaminen voitaisiin selittää ja normalisoida ilman lokeroimista johonkin hatarasti täsmäävään diagnoosiin vailla etiologian (syyt) määrittämistä. Yksilö ehtii ajautua pitkälle esim. todellisuudentajun heikentymiseen ja depersonoitumiseen ennen kuin tunnistetaan edes alustavasti, miten hänen esim. asuinympäristönsä ja päivittäiset aktiviteettinsa vaikuttavat hänen metaboliikkaansa ja miten se taasen vaikuttaa hänen mielensä toimintaan ja miten se taasen vaikuttaa hänen elimistöönsä ja miten se vaikuttaa miten hän toimii asuinympäristössään ja miten se taasen jne. Saattaisikin olla niin, että keinotekoisesti aiheutetusta oireesta tulee lääkärinkäynnillä pysyvä osa jotain määritettyä diagnoosia, vaikka oireen saisi kokonaan pois vaikkapa vain päivittäin lenkkeilemällä, mutta siellä se nyt yksinään istuskelee Hemingwayssä juomassa siideriään ja lukee uutisia kännykästä.

Vuosituhansia sitten yhteiskunnat olivat eristyneempiä muusta maailmasta kuin nykyisin, eikä jossain kauempana tapahtuneista tuolloisen tieteen ja tekniikan (tai mystiikan ja mytologian) kehityskuluista saanut tuoretta tietoa kuin pitkällä viiveellä. Kaikenlainen kehittyminen oli muutenkin huomattavan hidasta, koska monenlaiset alkuaineet, instrumentit ja mentaaliset skeematkin olivat vielä keksimättä. Täten päätöksiä resurssien käytöstä, yhteiskunnan kehittämisestä ja siitä miten valtaapitävät haluaisivat viettää aikaansa, tehtiin paljolti sen näkemyksen pohjalta, että siten kuten jo on, tulee jatkumaan seuraavat vaikkapa viitisenkymmentä vuotta.

Miettiessään yhteiskunnan tai valtansa toimivuutta pitkän ajanjakson puitteissa, mahdollisesti vaihtelevasti saatavilla tai käytettävissä olevan resurssiniukkuuksien rajoittamana, valtaapitävät halusivat mm. luottaa kaupankäynnin voivan perustua säännönmukaisuuksiin, rikkauksia voitavan hankkia valtaamalla uusia alueita valtapiirin laajentamiseksi, valtakunnan toimivuutta puolustavien ja vartioivien olevan niskuroimatta, ihmisaineksen olematta geneettisesti pilaantumatta (mitä se tarkoittikaan), kansan olemiseen tyytyväisenä oloonsa vaikka väkisin, viihteellisyyttä ja opetusta tarjoaviksi ihmisiksi olevan mahdollista kehittyä, pettureiden ja kapinoijien jäävän kiinni ilmiantajien toimesta ym.

Yhtenäisyyden osalta yhteiskunta saadaan kuulostamaan hyvin huolehditulta juhlapuheissa ja muissa julistuksissa, mutta ei sellaista dokumentoivaa tai viihteellistä tv-sarjaa taida ollakaan, missä segregaatio eli eri sosiaalisten ryhmien eriytyminen toisistaan ei olisi käynyt ilmeiseksi. Elämänmahdollisuuksista kilpaileminen ja rooliuksien kautta tärkeytensä ilmentäminen tulivat varmasti tutuiksi sekä monirakennuksisilla alueilla, että ehkä useinkin asuinsijoiltaan siirtymään joutuvien ihmisten keskuudessa.

Kuten nykyisinkään, Suomessakaan, "vähäpätöisemmille" ihmisille ei haluta jättää edes reittiä kuljettavaksi, jota etenemällä saavuttaisi mahdollisuuden ylläkylläiseen, terveydestä ja materialisesta hyvästä muodostuvaan hyvänolon tunteeseen, eivät kansasta etääntyneet päättäjät tuhansia vuosia sittenkään sellaista halunneet. Tavallista nuhjaantuneemmassa takissa tms. kansan joukossa kuulumisia kyselemällä ei pidetä yllä sellaista ajattelumallia, joka tavanomaisemmissa oleilupaikoissa uuttaisi tietoiseen ajatteluun mukaan halua toimia näiden ihmisten parhaaksi, vaan sellaisen on vain tarkoitus ylläpitää illuusiota vaikutuskanavasta.

Terveys on monilla vähäpätöisemmiksi ihmisiksi määrittyvillä muita herkemmin oireilevaa ja mikä sitten vaikuttaa heidän elämiseen osallistumisen mahdollisuuksiinsa. Jos kyse on yhteiskunnasta, joka on niin pitkälle kehittynyt, että sillä on vakiintuneesti toimiva koulujärjestelmä, ei sellaisen sairauksiin, terveyteen ja sosiaaliasioihin erikoistuttaminen mitenkään takaa sitä, että ammattiin valmistuneet olisivat "heikoimpien puolella", sillä tällaisten koulutuksien alkuvaiheet ja kaikki myöhemmät vaiheet voivat olla suunniteltu karsimaan "alalle sopimattomat" viitsivyyttä rankasti koettelevilla tehtäväaiheilla ja luettavalla aineistolla.

Toki sadoista opiskelijoista ja työelämässä jo olijoista saisi vaikeasti kiistettävissä olevia esimerkkejä siitä, kuinka tärkeää ja hyödyllistä työtä heidän työnsä onkaan, mutta ei mielipidevaikuttamisen mahdollinen toimivuus olisi todiste siitä, että terveys- ym. muilla aloilla tehdään yhdessä ja erikseen kaikki mahdollinen, jotta ihmisten terveys voisi jatkua hyvänä paljon kauemma kuin on totuttu. Terveysalojen etujärjestöjen verkkosivuilta ja lausunnoista on aika hyödytöntä yrittää hakea vaatimuksia paljoa muulle kuin palkkaukseen, työoloihin ja heidän omaan terveyteensä liittyvälle, vaikka vaihtoehtoina olisi myös esim. ravitsemustieteen, kuvantamisen, analyysikeinojen, informaatiotekniikan ym. kehittymisvaatimusten esille tuominen muillakin tavoin kuin yleisesti jotain kuntayhtymän tietojärjestelmää solvaamalla. Jostain trenditeknologiasta kuten tekoälystä saatetaan todeta jotain sen tapaista, että sen hyödyt tulevat käymään selvemmäksi seuraavien parinkymmenen vuoden aikana, vaikka eletään jo aikaa jolloin se parikymmentä vuotta olisi pitänyt tulla täyteen siitä, kun tekoälyn kehittymisestä olisi aikoinaan pitänyt alkaa puhumaan.

Ihmisten kanssa lääkäreitä useammin pehmeällä äänellä puhuvat sairaanhoitajat ovat itsekin todenneet kokevansa olevansa jonkinlaisia välineitä tai koneita, joita heidät palkannut hyödyntää. Tällainen heihin suhtautuminen muuntaa heitä lisää olemaan ihmisiä, joille työ on suoritetta, jonka on ajoittaisesta pulmallisuudestaan huolimatta tarkoitus ensisijaisesti mahdollistaa heidän ja läheistensä hyvinvointi. Jos siinä samalla tulee tehtyä jotain hyvää jollekin toiselle, ei se varsinaisesti haittaa. Jos tämä kuulostaa missään määrin sairaanhoitajuutta solvaavalta, ei heidän tarvitse tehdä muuta kuin vaatia etujärjestöään muuttamaan maailmaa sillä tapaa heidän puolestaan, että se sitten joskus vaikuttaa heidän työhönsä siten, että kaikkien hyvinvointi lisääntyy, työ tuntuu silti helpommalta, eikä palkkakaan vähenny. Ongelma onkin siinä, että aina löytyy jokin valtaansa käyttävä taho, joka jättää jotain tekemättä tai sitten se ostaa aikaa olla tekemättä mitään erityisempää käyttämällä vaporware-tyyppistä viestintää.

Tuhat tai tuhansia vuosia sitten sen aikaisten terveystieteiden edustajien tykö hakeuduttiin myös konsultointitarkoituksissa, joissa pyrittiin saamaan lisää mietittävää filosofisiin keskusteluihin siitä, minkälaisia ihmisiä yhteiskunnassa tarvitaan ja miksi jonkinlaisia ihmisiä ei tarvittaisi. Kuten nykyäänkin, tietäväksi luullut ja sellaista esittäneet pyrkivät kommentoimaan auktoriteettisen kuuloisella varmuudella ja mahdollisesti jonkun päättävässä asemassa olevan käskyn mukaisesti. Luovaa näkemysten esittämistä auttoi, että tietämättömyys ihmisen toiminnasta oliona oli yleisesti vajaata, eikä kaikenlaisia yhteyksiä esim. ravitsemuksen ja aivotoiminnan välillä ymmärretty tai osattu edes arvata.

Kun tärkeilevältä, juonivaiselta ja monin eri tavoin asioista tietämättömältä lääkäriltä käydään konsultoimassa, miten pitäisi suhtautua johonkin tietynlaiseen ihmiseen, on eri aikoina saatu eri tavoin tosiasiallisesti höperöitä tai vääriä, mutta kulloinkin käytössä oleviin diskursseihin sopivia vastauksia. Täten esim. jotakin henkilöä kohden hyökkäyksen tehnyt ei olekaan jonkin harkitun strategisesti toimivan ryhmittymän osana, vaan hän on elämänsä tumpeloinut ihminen, joka ei mielensä sairastuttua kyennyt olemaan pitämättä useimpia ihmisiä vihollisina itselleen. Edellistä vähemmän lääkityn henkilön kyetessä selkeään artikulaatioon, mutta jonka arvauksien elimistönsä toimintaan vaikuttavista seikoista ollessa liian fragmentoituneita, voidaan hänen selityksensä sivuuttaa pelkällä lääkärin kyseenalaistamattomaksi tulevalla auktoriteetilla, missä lääkärin ei ole tarpeen oppia jotain uutta potilastyöskentelyssä, vaan hän voi selittää potilaan oirekuvan aivan kuten haluaa tai kuten joku jossain toisaalla haluaa.

Lehdistö tai muu näennäisistä vallanpitäjistä erillään toimiva taho, jonka on annettu ymmärtää tekevän journalistista selvittelytyötä ja uutisoivan vaikkapa kulloisenkin ajan lääketieteen kehityksestä, ei missäänpäin maailmaa ole ottanut missiokseen tarjota lukijoilleen parempaa mahdollisuutta muodostaa keskustelua, jolla olisi potentiaalia aiheuttaa lääkärintyön muovautuvuutta paremmin potilaita palvelevaksi. Vaikka järjestäytyneesti toimivalla lehdistöllä olisi riittävästi aikaa, resursseja ja tottumusta setviä, miten asiat hoituvat tai eivät hoidu, sille on tyypillistä "pelata nätisti". Oman ongelmansa aiheuttavat lukijat itse olemalla liian tyytyväisiä siihen, että kerran vaikkapa puolivuosittain kirjoitellaan jostain sellaisesta, jolla on jotain liittymäpintaa terveydenhuoltoon ikään kuin se olisi merkki siitä, että täten terveydenhuollon toiminta olisi tullut hyväksyttäväksi tarkastelluksi.

Nykyajan menoon sopisi vallanpitäjien näkökulmasta sekin, että tuotetaan lakiehdotus, jonka mukaan esim. herjauksen, sättimisen ja uhkauksien kohteeksi joutuneen tahon kuten lääkärin tai journalistin ei tarvitse itse olla se, joka tekee rikosilmoituksen siitä, jota itse on alun perin ärsyttänyt tai jonka häirintään on jollain tavoin osallistunut, vaan sen voi tehdä hänen puolestaan valtakunnan syyttäjä tjms [1]. Toki jo ennen tällaisten lakiehdotusten läpimenoa on ollut mahdollista, että joku muu kirjoittaa tai generoi toisen puolesta muodollisen rikosilmoituksen, mutta erona olisi erityisesti lain puolesta mahdollistuva ärsytettyjen vaimentaminen henkilöstöresursseja, analytiikan käyttöä ym. tarvittaessa lisäämällä. Herjauksien, sättimisien ja uhkauksien sijaan potilas tai muu yksityishenkilö saattaisi kokeilla käyttää virallisia reklamointikeinoja, mutta ne ovat jo lähtökohtaisesti suunniteltu suojaamaan jotain toimialaa, joten vaikuttamisen mahdollisuudet sellaisten kautta ovat heikonlaiset.

Nykyisenlaisessa terveydenhuollon paradigmassa potilaan kohtalona on jäädä hyvää hoitoa saamattomaksi samalla kun heistä kuitenkin kerätään dataa siitä, millä eri keinoin heitä voidaan jättää tutkimatta paremmin vaikkapa tapauksissa, joissa jokin päivittäin elimistöä stressaava asia olisi tehtävissä elämästä nauttimista estämättömäksi, jos vain lääkäri viitsisi miettiä vaikuttavia seikkoja huolellisesti. Potilaat itse kertoisivat mielellään asioista sellaiselle, jolle puhumisesta jää hyvä muisto ja pyrkisivät siinä samalla tekemään voitavansa, jotta heidän asioitaan olisi mielekästä kuunnella ja tutkia, mutta tällainen ei riitä siihen, että töykeys ja ihmisten vähäpätöistäminen kaikkoaisi jonnekin.

Usein suoranainen töykeys tai muulla tavoin potilasta haittaavuus tulee potilaan tiedettäväksi vasta siinä vaiheessa, kun hän lukee mitä omituisuuksia ym. vastaanottokäynnistä on kirjoitettu hänen terveystietoihinsa, mutta saattaapa töykeilijä pitää itseään kykeneväisenä siihenkin, että hän ohjailee vastaanottokäynnin kulkuja ennalta valittuun tavoitteeseen potilaan huomaamatta tai siitäkin huolimatta. Mikään näistä vaihtoehtoisista toimintatavoista ei useinkaan ole idealtaan pelkästään suoranaista tai hienoisempaa töykeyttä toteuttavasta itsestään lähtöistä, vaan se on lähtöisin jostain perimmäisestä kuten terveysyksikön toimintatavoista ja jaetuista asenteista.

Voipa olla, ettei olisi liian kaukaa haettua sekään, että kyse on jostain sellaisesta, mikä muodostuu jonkinlaisen välttämättömyyden vuoksi toimintatavoiksi kaikkiin erilaisiin vaikkapa sairaanhoitopiirien mielenterveysyksiköihin, juontuen yhtenäisistä syistä, joita voivat olla vastuunkantajien pula, koulutuksen aikaiset opiskelijoihin laajalti kohdistuvat asennevaikutteet, historialliset syyt kuten lääkäreiden halu olla eliittikansalaisia, sitoutuneisuus kulttimaisiin toimintatapoihin, tietämys reklamoivien potilaiden kritiikin kilpistymisestä johtajien, ylilääkäreiden ym. lääkäreitä kaikissa olosuhteissa puolustavuuteen, kymmenien vuosien aikana tehtyjen valikoitujen rekrytointien muodostama töykeää asennetta puoltava henkilöstö, yhtenäinen linjaus ihmissuhtautumisessa muun yhteiskunnan kanssa tai ehkä fundamentaalisin syy eli koko julkisen terveydenhuoltojärjestelmän oleminen suurelta osin huijausta.

Potilasta reklamaatioiden ja tiedonkorjaamisvaatimusten tekemiseen motivoivat tiedon ylöskirjaamistavat voi nähdä muodostuneiden, töykeiden toimintatapojen jatkettavuuden vakaustestiksi, missä olettamuksena pidetään sitä, ettei potilas saisi aikaan mitään erityisen merkittävää muutosta tavanomaisten reklamointikanavien kautta. Merkittävä muutos olisi esim. vaihdos henkilöstössä tai allekirjoitettu myönnytys sille, että hoidossa tai tutkimuksessa on tehty karkeita virheitä arvioinnissa, päätelmissä, käytöksessä tjm.

Eräs lääkäreiden suhdetta potilaisiin muokkaava seikka voisi olla juuri se fundamentaalinen syy, että terveydenhuoltojärjestelmä on suurelta osin huijausta, mikä olisi osoitettavissa mm. mielenterveyteen tai neurologiaan liittyviin diagnooseihin viitaten, sillä ne ovat tyypillisesti aivan liian monitulkintaisiksi määriteltyjä. Tämä ei olisi edes kotimainen ongelma, vaan näistä diagnoosikriteereistä sovitaan kansainvälisesti monenkertaisten konsensuspäätöksien ja lobbauksen saattelemana. Diagnoosikriteerien monitulkintaisuus mahdollistaa mm. monenlaiset tutkimusvilpit, loputtomat hoitokokeilut ja useampiin ihmisiin vetoavan median kautta markkinoitavuuden. Kun lääkäri sitten keskustelee potilaan kanssa jonkin diagnoosin mahdollisuudesta, lääkäri voi helposti pitää potilasta vähän tyhmänä, potilaan vaikuttaessa sopivalta kandidaatilta kaikenlaisten huijaamisten ja valheellisten väitteiden kohteeksi.

Lääkärilehdessä ja muissa ”tavallisilta ihmisiltä” piilossa olevassa kirjoittelussa esiintyy ajoittain lääkärikunnan itsensä tuottamaa kritiikkiä diagnoosimääritteiden epämääräisyyksistä, mutta valtavirran lehdet ovat sellaisesta visusti hiljaa – mikä sinänsä kertoo paljon mm. siitä, kuinka valtakunnan eri toimialoja kontrolloidaan jossain määrin koordinoidusti, kuinka journalisteilla ei ole liiaksi mahdollisuutta oman tahdon käyttöön ja kuinka edes bloggaamaan vapaat eivät useimmiten saa aikaiseksi jykevää kritiikkiä, vaan lähinnä jonkinlaisia pikku tussahduksia. Lisää potilaan ongelmia väheksyvyyttä voi kehkeytyä siitäkin, jos potilas ei ilmeisen taloudellisesti syistä pystyisi hakeutumaan yksityisen puolen vastaanotoille ja näin varsinkin, jos potilaiden ärsyttäminen juuri sen vuoksi, että he hakeutuisivat muuanne, julkista puolta taloudellisesti kuormittamasta, on jonkinlaisena ohjenuorana lääkäreiden keskuudessa kautta valtakunnan. Onhan niitä paljon suomalaisissa politiikoissakin, joiden mielestä ihmisten pitäisi itse maksaa terveydenhuoltonsa ja pärjätä elämässään työntekemisellä saaduilla leipärahoilla.

Terveydenhuollon henkilökunnan käytös ei aina ole kaikkiin epävirallisiin ihmiskategorioihin solahtaviin ihmisiin samantapaisesti kohdistuvaa, vaan toisinaan yhteen tiettyyn henkilöön kohdistuva, jollain tapaa haittaava käytös ja toiminta, ilmentyy useilla eri vastaanotoilla ja palveluissa sen vuoksi, että siihen on jokin esim. ideologinen tai absorboituun propagandaan perustuva syy. Tällöin potilas saattaa joutua odottamaan normaalisti pari viikkoa kestäviä laboratoriotuloksia yhdeksän viikkoa, ajanvaraukset tarjotaan sellaiselle päivälle, jolloin joku ulkopuolinen häirikkö ehtii vastaanottoaulaan tekemään potilaan mielentiloja epämukaviksi ja hoitohenkilökunta jättää tahallaan potilaan mieleen tilannetapahtumia, jotka poikkevat rajusti normaaleista vastaanottotilanteista. Personoitu häirintä hoitohenkilökunnan taholta voi johtua sitäkin, että heti kun lähestytään sellaista aihetta, missä lääkäri, sairaanhoitaja tjm. aistii rahanmenoa sairaanhoitopiirille, estetään jollain verukkeella pääsy tällaisiin tutkimuksiin tai hoitoihin.

Potilaalle kohdistuva haitta voi ilmentyä hyvinkin pitkän ajan kuluessa kuten silloin, jos lääkärin vuosia sitten tuottamat valheelliset väittämät terveystiedoissa vaikuttavat yhteneväiseltä jonkun sellaisen lääkärin lausuntojen kanssa, joka ottaa potilaan vastaan poliisien saattelemana ja mistä sitten voidaan keinotekoisesti muodostaa jonkinlainen pidempiaikainen trendi käytöksessä. Terveydenhuoltohenkilökunnan itsensä tekemiä hoitovirheitä ja muuta sellaista ei tietenkään kirjata potilaan terveystietoihin. Sisältyyköhän tällaisten riskien estämisen varmistelu sisäisen tarkastajan toimenkuvaan? Hänen tehtäviinsä kuuluu avustaa sairaanhoitopiirin ylintä johtoa ”sovittujen tavoitteiden toteutumisen sekä toiminnan tuloksellisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden arvioinnissa”, mutta myös ”riskien arvioinnissa ja hallinnassa”.

Jos terveydenhuoltoalan henkilökunta kykenee luontevasti töykeyteen, niin mikseipä tällöin voisi olla myös niin, että heidän kokiessaan jostain ihmisistä voivan kehittyä terveysalaa tai heitä ihmisinä vahvasti kritisoiva ihminen, he tutkituttuvat hänen kyvykkyyttään kyvykkyyttään ja elimiään esim. psykologisten testien ja erilaisten kuvantamisten kautta?

Yksinkertaisimmillaan itselleen huomaamatta aiheutettu haitta voi olla sitä, että pitää ruokavaliossaan mukana jotain sellaista, joka lisää riskiä jonkinlaiseen sairastumiseen tai että suhtautuu johonkin mentaalisesti vaikuttavaan vähämerkityksisenä aina siihen asti kunnes alkaa tiedostamaan sen vaikuttavan ajatteluunsa laajemminkin. Ihmiseen ei kuitenkaan ole sisäänrakennettuna sellaisia monitorointijärjestelmiä, jotka voisivat viestiä vaikkapa siitä, mikä on makrofagien aktiivisuuden aste jossain päin elimistöä tai kuinka monta kertaa voi vielä ajatella Marilyn Monroeta ennen kuin senpäiväinen kyvykkyys ajatella matemaattisien lausekkeiden avulla hapertuu, joten itselle aiheutuvien haittojen ja ongelmien tiedostaminen ei tapahtune aivan varhaisimmissa vaiheissa.

Tutkijat, jotka ovat selvitelleet epävirallisesti ihmisen toimintaa oliona tai jotka ovat varsinaisen tutkimustyönsä ohessa tehneet lisähavaintoja, saattavat olla hyvinkin eksaktisti tietoisia siitä, minkälaisiin erilaisiin tiloihin ihmisen voi saattaa ja milloin on optimaalisin hetki aiheuttaa jonkinlaista lisähaittaa. Kun vaikuttamisen kohteena oleva yksilö käy selvittelemään näitä asioita, ei hänellä saattane olla erityisempiä mahdollisuuksia ymmärtää sellaisenaan (teoreettisella tasolla), mitä hänen ei pitäisi ja varsinkin, miksi hänen ei pitäisi sitä tehdä. Tutkijoilla taasen voi olla käytettävissään, kaiken aiemmin tutkitun lisäksi, kansainvälinen tutkijoiden verkosto, jossa on mukana datatieteilyyn ja tiedon visualisointiin erikoistuneita ihmisiä, jotka tekevät ymmärryksen ja oivalluksien muodostamisen helpommaksi. Osa heistä saattaa olla tietoinen haitanaiheuttamistarkoituksista, mutta eivät välttämättä kaikki heistä.

Vaikuttamisen kohdistuessa yksilöön, joka on työtön, tulevat hänen omatoimista itsensä tutkimistaan aikatauluttaneeksi työvoimaviranomaiset, joille haluaisi muodostaa jonkinlaisen selvityksen siitä, mitkä seikat vaikuttavat siihen, miten hän suoriutuu työttömälle asetuista velvollisuuksistaan ja minkälainen työntekijä hän voisi olla, jos jotain olisi toisin ja miten hän itse kokisi tietynlaisen työn, jos jotain tietynlaista hänen suoriutumiseensa vaikuttavaa seikkaa ei huomioida.

Olettaen, että kyse on sellaisen selityksen muodostamisesta, jota voidaan luonnehtia ”arjen ihmisten” ymmärrettävissä olevaksi, voi sen ymmärtäminen silti vaatia enemmän kuin yhden paikoitellen oppituntimaiseksi muuttuvan keskustelusession, mihin sillä taholla, jolle asiaa yrittää selittää, ei välttämättä ole halukkuutta. Kuvioiden ja kaavioiden ilmaisuvoima voi sekin olla vain niin tehokasta kuin mihin havainnoija pystyy venymään aiemman tietopohjansa avulla, mikä voi vaatia tuottamaan lisää selittämisessä avustavia välineitä, mikä taasen saattaa lisätä ymmärtämiseen vaadittavaa ajankäyttöä ja kerrotun ”muhiuttamisaikaa”.

On myös täysin mahdollista, että se jolle yrittää asiaa selittää, ymmärtää kyllä mistä on kyse, mutta tämä ei näe syytä osoittaa ymmärtävänsä asiaa niin hyvin, että se voitaisiin ottaa huomioon. Erilaisia vaihtoehtoisia syitä ymmärtämättömänä pysyttäytymiselle tai sellaisen esittämiselle on lukuisia.

Luontevaksi yksilön omaa ymmärtämistä kehittävänä keinona voisi pitää sitä, että keskustelee askarruttaneesta asiasta vaikkapa lääkärin kanssa, mutta ongelmana voi jo lähtökohtaisesti olla se, että aihetta ei ole helppo rajata, joten lääkärillekin jää tällöin eräänlainen mahdollisuus olla ymmärtämättä mitä hänelle pyritään sanomaan.

Siinä vaiheessa, kun oireiden selvittely tai askarruttaneesta asiasta keskustelu esim. lääkärin tai psykologin kanssa on päätynyt ei-mihinkään-erityiseen ja on ollut aika tehdä asian heikkolaatuisesta käsittelystä muistutus terveydenhuollon yksikön toiminnasta vastaavalle taholle, ollaan lähellä sitä hetkeä, kun yksikön ylilääkäri tai muu johtajatason henkilö käy miettimään sitä, kuinka sillä kertaa pystyisi olemaan esittämättä yksikköään ns. huonossa valossa. ”Tutkittu hyvien käytänteiden ja potilaslain mukaisesti” kuulostaa ulkopuolisista suunnilleen siltä kuin kaikki oleellinen olisi otettu huomioon ja muutenkin kaikki olisi tehty ”ihan hyvin”. Vain ohimennen terveysaiheista uutisointia seuraavalle ihmiselle kotimainen terveydenhuolto voi näyttäytyä toimintana, missä kaikki tutkittavissa oleva on jo nyt johdettu ideaaleiksi käytännöiksi ja että kyse on vain yksittäisten henkilöiden osaamattomuudesta ja terveyspoliittisesta halusta ohjata ihmisiä hakeutumaan yksityisille vastaanotoille, ”missä osataan kaikki”.

Tottuneisuus siihen, kuinka vähäisen riskin hyviin käytänteisiin ja potilaslakiin viittaava tokaisu aiheuttaa kyseiselle yksikölle, vastineen kirjoittajalle itselleen ja muistutuksen kohteena olevalle lääkärille, vaikkei se totta olisikaan, juontuu siitä, kuinka työlästä vastineesta kritisoitavaa löytävän on saada kritiikilleen merkittävää julkisuutta. Ja julkisuuttahan sille tarvittaisiin, jotta voisi aiheutua sellainen efekti, joka johtaisi todellisiin käytäntöjen muuttamisiin tai edes kyseisen yksilön tutkimuksen parempaan toteutukseen, sillä helpot viralliset reitit ovat sillä erää pitkälti läpikäytyjä – terveysalaa valvova Aluehallintavirastohan ei kävisi tekemään ”poliisimaisia haastatteluja”, vaan siellä käytäisiin läpi potilastietoihin suoritettuja merkintöjä ja ylöskirjaamisia, mitkä taasen ovat lähes rutiininomaisesti epäkohdista siistityt.

Terveysala on eräs niistä tahoista, jolla on kautta historian ollut taipumusta ohjailla jäseniensä toimesta heidän luokseen saapuvien ihmisten elämää sellaisilla tavoilla, jotka ovat kuin kolmannen osapuolen ehdotuksesta toteutettuja. Esim. sellaisellakin vähäiseltä tuntuvalla seikalla, että psykiatrin vastaanottohuoneeseen saavuttuaan ja tuoliin istuutuessaan huomaa katseellaan kirjahyllystä esiin paistavan sanan ”murhaaja” kirjan selkämyksessä, voi olla jokin erityisellä tavalla vaikuttamaan tarkoitettu teho, mutta se ei kävisi ilmi pelkästään sitä kautta, että kysyy itseltään, mikähän kyseisenlaisessa asettelussa voisi olla tarkoituksena. Täten, jos ajatellaan luonteeltaan erilaisten tahojen kuten terveysalan potilaita tapaavien jäsenien, työvoimaviranomaisten, opettajien, tutkijoiden, poliitikkojen ja monien muiden sosioekonomisten lokeroiden edustajien jakavan yhteisiä näkemyksiä siitä, miten ihmisten on sallittua, sopivaa ym. elää yhteiskunnassa, voidaan päätyä siihenkin, että ihmisten jalostamisen halu ei ole kadonnut mihinkään. Ja juuri sen vuoksi lääkäriltä ei hyödytä kysyä esim. sitä, miksi tietyn vitamiinin saannin vähentäminen johtaa psyykeen oirehtimiseen: jos täytyy kysyä, ei ole sitä ihmisjoukkoa, jonka katsotaan olevan elämässä selviytymisen arvoinen.

Yhteisiä näkemyksiä ja tavoitteita jakavien ihmisten ei myöskään tarvitse toistaa tietynlaisia ihmisillä tehtyjä kokeiluja ja tutkimuksia monen ihmisen kohdalla erikseen ja toisillaan tekemisistään kertomatta, sillä päämäärätavoitteisina heitä ohjaa myös tehokkuusajattelu, mihin yhdistyy kätevästi myös tietämys liittyen valtioiden toimintaan, infrastruktuuriin, koulutuksen ja viihteen vaikutukseen ym. Täten, yksittäisessä mainos- tai viestintätoimistossakaan ei välttämättä ajatella pelkästään sitä, mikä on parasta heidän asiakkailleen, vaan siinä ohessa he tulevat edistäneeksi tietynlaisia agendoja, jotka voivat johtaa samansuuntaisuuksiin kuin mihin esim. poliittinen puolue Kokoomus pyrkii, joka taasen voi osaltaan edistää agendoja, jotka ylittävät niin valtakunnan kuin EU:n rajat.

Kun mediatalon radio-ohjelmalistaa selailee, voi jäädä vaikutelma monipuolisesta ”kattauksesta”. Kun tarkempaan tarkasteluun valitun radio-ohjelman menneiden jaksojen sisältötietoja silmäilee, voi jäädä vaikutelma monipuolisesta aiheen käsittelystä, mielenkiintoisin vierain. Kun yksittäisen radio-ohjelman jakson ottaa kuunteluun, huomaa, että radio-ohjelman tarkoitus ei ollutkaan selittää jotain aihetta eksaktisti, vaan rennon ymmärrettävästi, mikä taasen on vaatinut yksinkertaistamaan ja niiden tärkeiden vierailijoidenkin tarkoituskin on voinut jäädä shown profiilin noston tasolle. Riskinä on, että yksinkertaistukset jäävät liian hyvin kuulijan mieleen, eikä mikään kuulijan elämässä koko loppuvuonna paranna muodostunutta ongelmaa ja sama sitten monen muunkin kuulijan kohdalla.

Yksinkertaistukset ovat erilaisia verratessa 40 min kestävää puheenaiheen käsittelyä musiikki- ja läpänheittopainotteiseen, missä jokin aihe saa osakseen pari minuuttia jonkinlaista löpinää. Laatukriteerien käyttö radio-ohjelmaa tuottavalla taholla asettaa tietynlaisia vaatimuksia sille, miltä juontajan puhe voi kuulostaa, joten ajankäyttö mietintään, puhenopeus ja äänenkäytön varmuus saattavat joutua kätkemään alleen osaamattomuutta/tietämättömyyttä, jotta radio-ohjelman jaksojen välillä olisi tietynlaista yhtenäisyyttä pintavaikutelmien osalta. Aihetuntemus paljastunee herkimmin niissä kohdin, missä puhuja siirtyy valmistellusta osuudesta tajunnanvirtaisempaan selittämiseen – paitsi niissä tapauksissa, joissa puhuminen jostain aiheesta toimii kertojan omaa mieltä ”lämppäävänä”, minkä vuoksi tajunnanvirtamainen selitys voi olla se parempi osuus kuulijan kannalta.

Eräitä hankalimpia selitettäviä ovat psykiatriset diagnoosit, sillä niissä ajaudutaan aina jonkinlaisiin jaotteluihin selittämään erilaisia alityyppejä ja juuri sellainen on helposti kuulijan mieleen jäävää, vaikkei kerrotulla olisi vankkaa neurobiologista perustaa tieteellisen kuuloisuudestaan. Jaottelut kun tapaavat tällaisissa tapauksissa olla yhden tutkijakunnan tuottamia näkemyksiä siitä, miten jostain asiasta voitaisiin puhua, toisen tutkijakunnan jossain toisella puolen maailmaa ollessa hiukan tai paljon eri mieltä. Mutta puhujan yrittäessä ottaa huomioon joko monta erilaista kuulijakuntaa yhtä aikaa tai puhuen ikään kuin kuulijakunnattomasti, hän päätyy sellaiseen, mikä on kerrottavissa sanoilla ja lausahduksilla, jotka eivät sellaisenaan vaadi lisäselittämistä, vaikka aihe muuten vaatisikin.

Monta vuotta jollain alalla toimineet vierailevat asiantuntijat eivät välttämättä hekään saavuta sellaista kerronnan tasoa, joka suoranaisesti estäisi kuulijaa ajattelemasta asioista väärin, sillä psykiatriset diagnoosit ovat aina selityksien rykelmiin perustuvia, hienosteltuna sellaiseen muotoon, että suuri yleisö, media ja terveysala voisivat ainakin näennäisesti keskustella ikään kuin samoista asioista. Heti kun otettaisiin huomioon yksittäisen diagnoosin saaneiden neurobiologiaa, genomeita ja elämäntilanteita, huomattaisiin, että rajankäynti ei enää olisi ollenkaan selvää, sillä yhdellä olisi yhdenlaista muutosta ja erilaisuutta, toisella jotain toisenlaista ja kolmannella ei kumpaakaan edellisten tapaista. Tyydyttäessä sivuuttamaan liian hienoinen selittäminen, asioista keskustelusta tulee huomattavasti helpompaa, jolloin kertojille ja kuulijoille jää paljon parempi mielikin.

Yhteinen (vajeellinen) käsitys, jonka kuulijat ja kertojat jakaisivat, saattaisi olla pitkälti sama kuin mihin poliitikot vetoamuksensa perustaisivat vaatiessaan, puolueensa ja omaa imagoaan ryydittääkseen, lisää tutkimuskehitysrahoja, parempia hoitopolkuja tai täydentävää henkilökuntaa. Ja mikä olisikaan yksittäisen poliitikon kykeneväisyys ns. ottamaan aihe haltuun ja perustelemaan vetoamuksiaan jossain toisessa radio-ohjelmassa? Vai tarvitseeko hänen hallitakaan aihe kaikelta mahdolliselta laajuudeltaan, sillä poliitikon toimintaahan ohjaavat pitkälti painotukset sopivissa kohdin, missä konsultaatioapua saa siltä taholta, joka on jollain tapaa virallinen auktoriteetti asiasta paremmin kertomiseen?

Voitaisiin täten ajatella, että irtautuminen konventionaalisista tavoista puhua psykiatrisista diagnooseista täytyisi olla lähtöisin sellaiselta taholta, jolla on riittävästi auktoriteettia sellaisesta puhumiseen ja jolla olisi myös valmiutta pitäytyä puhumaan asioista toisin, mutta voisiko esteeksi muodostua se, että tällaiseen hetkellisesti halukkaat kehittyvät eri syistä poispäin halusta uusien ongelmien aiheuttajaksi? Eihän ole edes jokavuotista, että uutisissa mainittaisiin siitä, kuinka joku suomalainen terveysalan asiantuntija kyseenalaistaa jonkin vallitsevan käytännön ja joltain toiselta alaltahan olisi mahdollisesti vielä hankalampaa yrittää muuttaa terveysalan käytäntöjä, vaikka IT-ala saattaisikin juolahtaa mieleen.

Sellaiset asiat kuten lisätty todellisuus, henkilökunnan rekrytointi, tietojenkäsittely, ravintotieteet, terveydenhuollon ammattilaiset (psykiatrit, lääkärit, sairaanhoitajat, neuropsykologit ym.), sosiaalityöntekijät, poliisi ja journalismi voisivat osallistua vaikuttamaan siihen miten, kuinka pian, ja millä tavoin jonkun ihmisen moniongelmaisuus hälvenisi. Moniongelmaisuus voi sanana kuulostaa siltä, että kyse on jostain, jonka käsittely kestää pitkään, vuosia kenties, mutta tämä johtuu lähinnä siitä, että ei ole tullut altistuneeksi tiedolle ja kokemuksille sillä tapaa, että tuo sana saisi enemmän ulottuvuutta ja merkitystä. Todellisuudessa monen moniongelmaisen ongelman ratkaisemisessa voisi olla tarpeen lähinnä oivaltaa jokin olennainen moneen asian vaikuttava seikka, mikä saattaa ratkaista lukuisia ongelmia kahdessa minuutissa. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei vain ole tapana miettiä terveyttä sivuavia asioita laajalti ja yksityiskohtaisesti, vaan suurpiirteisesti, lokeroivasti, jälkeenpäin ja muilla pieleen menevillä tavoilla.

Tulevaisuuden palvelutarjonta ja asiantuntijuus ymmärtäisivät moniongelmaisuuttakin paremmin

Määritelläänpä vaikka niin, että moniongelmaisella olisi esim. tietyistä tunnistamattomista ravintoaineista merkittävää vajetta, huoneistoilman laatu kaipaisi kohennusta, häirintää esiintyy ja liikunnallinen aktiviteetti on vähäistä. Kukaan ei tulisi tunnistamaan edes sitä, että hänen oireilunsa käytöksen ja ajattelun osalta johtuu siitä, että hänen elimistönsä on häirinnän ja huonon huoneilman vuoksi kuormittunut ja metaboliikaltaan ajoittain poikkeutuvainen tavoilla, joka tekee hänet myös haluttomaksi lähteä suorittamaan liikunnallista aktiviteettiakaan. Jos oletetaan, että häirintä on senlaatuista, että se pitää hänen ajatteluaan aktiivisena ei-mukaville ajatuksille, kuluttavat aiheutuvat tuntemukset hänen aivojensa välittäjäaineita (serotoniini, dopamiini ym.) sillä nopeudella, ettei hänen lenkkeilemättömyydestä lisää laiskistunut aineenvaihduntansa, jota jo ennestään heikentää tunnistamaton ravintoainevaje, ehdi palautua normaalille tasolle, mikä saattaa saada hänet tuntemaan itsensä huonommaksi, mikä taasen voisi ilmetä jonkinlaisena itsesabotaasina. Immuniteetin heikkeneminen tulee tähän mukaan ikään kuin bonuksena. Linkkivinkki: Stressin vaikutukset muistiin (https://en.wikipedia.org/wiki/Effects_of_stress_on_memory)

Hänen ravintoainevajeensa saatettaisiin erillisenä tekijänä tunnistaa, mutta sitä ei kukaan laskisi mukaan, kuinka paljon hänen voimavarojaan kuluu ylimääräisesti huonon huoneilman ja häirinnän vuoksi, jolloin oltaisiin kenties pitkään aikaan siinä harhaluulossa, että ”ravinnon osalta” ei ole vikaa, koska ”sehän on jo tsekattu”. Tällä tavoin suomalaisessa yhteiskunnassa asioita tehdään: kukin toimija keskittyy omaan tehtäväänsä, eikä kukaan koordinoi laadukkaasti moniongelmaisten hoitoa ja tutkimista, saati tunnista niiden ”sääntöjoukkojen” muutosta, joilla käsittelyn kohteena olevaa ihmistä voidaan selittää hänen kulloisessakin tilassaan/moodissaan. Kyse ei ole edes siitä, että ongelma etenisi kohti yhä nuorempia ihmisiä, vaan se koskettaa kaikkia ihmisiä jo nyt. Esimerkki-ihmisemme tapauksessa tutkivat ja hoitavat tahot tuottaisivat toisistaan riippumatta näkemyksiä ja raportteja kunnes joku niitä vähän yhteen koostaisi ja tuottaisi jonkin turhanpäiväisen näkemyksen ja hoitokokeiluehdotuksen, joka vie turhaan aikaa esim. kuukausia ellei jopa vuosia.

Nykyisellään tarjolla oleva suomalainen koulutus ja työelämän noudattamat käytännöt lähestulkoon varmistavat sen, että vaikka lievänkin moniongelmaisuuden taustalla olisi jokin helposti käsiteltävä terveydellinen seikka, tuota terveydellistä seikkaa ei koskaan tulla tunnistaneeksi, koska mikään taho ei ota laadullisesti hyvää kokonaisvastuuta tutkimisesta, hoitamisesta, ideoimisesta, kokeilemisesta ym. Tämä tulee sitä korostuneemmin esille, mitä enemmän tämän henkilön elämään vaikuttavat sellaiset asiat, jotka liittyvät johonkin muuhun kuin terveysalan asiantuntijan käsiteltävissä oleviin. Esim. asuinhuoneiston ilmanlaadun pystyy mittaamaan, mutta ymmärrystä siitä, miten netissä ja muualla tapahtuva häirintä vaikuttaa psyykeeseen, mentaalisiin toimintoihin ja elimistön muuhun toimintaan eri määräisenä ja variaatioin, on hankalampi muodostaa ja jakaa tietona muiden ihmisten kanssa, varsinkaan potilasraporttiin kirjoitettuna tekstinä.

Opiskelijan täytyy pitää kiinni visioistaan voidakseen tulla jonkin uuden tarjoajaksi

Uusien palveluiden tarjonnan kannalta olisi parempi, että opiskelija kykenee jo ennen koulutukseen hakeutumistaan muodostamaan uudenlaisia visioita siitä, minkälainen haluaa sitten joskus myöhemmin olla ja pitää tästä visiosta tai sen opiskelujen aikana hienostuneemmista versioista kiinni koko opiskelujen ajan ja sen jälkeenkin. Vaihtoehtonahan on olla yksi sellaisen ”koneiston” osista, joka on säädetty ”karskiuttamaan” eli vähät välittämään siitä, jos esim. vain 40 %:lla ihmisistä menee ok, kunhan loput ostavat palveluita omalla rahalla. Nuorilla opintoihin hakeutuvilla ei kuitenkaan ole laaja-alaisesti itselleen perusteltuna se, miksi he joihinkin tiettyihin opintoihin hakevat, eivätkä he kovin herkästi tee jyrkkiä muutoksia opintoaikomuksiinsa kuten hakeutuisivat yhden vuoden opiskelujen jälkeen jonnekin aivan toiseen kaupunkiin sijoittuvaan opiskelupaikkaan.

Jos on vähänkään tavoitteena toimia jossain myöhemmässä vaiheessa elämäänsä eri tavoin vaikuttavasti tai palvelevasti kuin muut, voi olla syytä varmistella jo varhain, että koulutukseen liittyvä työharjoittelupaikka ja gradu/opinnäytetyö ovat sopivasti linjassa omien tavoitteiden suhteen, sillä omien visioiden toteuttaminen ei aina tarkoita oman yrityksen perustamista, vaan saa mahdollisuutensa toimimalla jonkun muun tahon alaisuudessa. Koulutuksen jälkeen voi olla vielä pitkä matka ennen kuin omat vaikuttamisen halut voivat päästä ilmentymään – varsinkin jos ei etene elämässä ns. suhteiden avulla.

Ihmiset tapaavat olla olentoja, joiden käytöstä, valintoja ja ajattelua ohjaavat hyvin paljon mukavuudenhalu ja tottuneisuus, mikä tarkoittaa tässä sitä, että siihen mennessä kun opiskelemaan vihdoin hakeutuu, on ehtinyt tulla epäkiinnostuneeksi monia aiheita ja asioita kohtaan, mikä saattaa perustua pelkästään siihen minkälaisen vaikutelman ja tuntuman on saanut jostain asiasta, joten moniongelmaisuuden elämänlaadun parantumisen kannalta tämä opiskelija voi olla ns. menetetty tapaus jo heti alkuunsa.