Näköalojen muodostettavuuden mahdollistamisella on paljon yhteistä kehittämiskelpoisuuden ja toiminnan analysoitavuuden kanssa, sekä siitä juontuu tavoite saavuttaa mahdollisimman stressitön toiminnan hallittavuuden ja johdettavuuden taso. Modernissa maailmassa tämä tarkoittaa sitä, että lukuisista erilaisista ideoista ja mahdollisuuksista, joita toiminnan kokijan roolissa olevat ihmiset saattaisivat odottaa heiltä, on luovuttava ja keskityttävä mieluummin toiminnan säilyvyyden ja jatkuvuuden varmisteluun. Näin varsinkin sen vuoksi, että harvempi yhteiskunnallinen toimija yrityksistä instituutioihin pystyisi edes teoriassa tekemään, mitä haluaisi, sillä toiminnan vapautta rajoittavat mm. edellytykset pitää erilaiset sidosryhmät ja kumppanit tyytyväisenä, sekä velvollisuus noudattaa hyviksi määriteltyjä toimintatapoja ja lainsäädöksiä. Ts. jos valtio sanoo, että erilaisten tajusteiden kirjoa ei saa laajentaa, eikä niitä saa myydä samalla tapaa vapaasti kuin irtokarkkeja, niin sitten niitä ei tuoda maahan, niitä ei valmisteta, eikä erilaisista spekuloitavissa olevista vaihtoehdoista juurikaan edes puhuta.

Vakautta ja stabiiliutta hakevassa yhteiskunnassa on sekin täydentävä ongelma, että ihmiset yleensä eivät pidä mahdollisena saada pienistä ideoista kehkeytymään sellaista keskustelua, joka johtaisi sellaisiin toimenpiteisiin, jotka muuttaisivat sitä, minkälaista on elää. Tällöin päädytään ”kuitenkaan onnistu”-fiiliksiin, yhteiskunnan muuttumattomuuden pysyttäytyessä sitä todennäköisempänä, mitä useamman enemmän tai vähemmän merkittävän toimijan pitäisi osallistua muutoksien aikaansaamiseen. Niiden välillehän pitäisi saada aikaan vuoropuhelua. Tavoitteisiin liittyvän viestinnän levinneisyyden edistämisessä ja tunnettuuden lisäämisissä tavalliset ihmiset ovat tärkeässä asemassa, mutta heissä esiintyy paljon ”näinkin on ihan hyvä”- ja ”estänpä tuon idean lentoonlähtöä, niin saan hyvät kompensaatiot”-asenteita, joten heidän kohdallaan viestinnän eteneminen joko tyrehtyy tai viestinnän vastaanotettavuutta jalostetaan esim. verbaalisilla dekoraatioilla.

Monenlaisia, vähän tunnistettuja salaliittoteorioita yhteiskunnan järjestäytymiseen liittyen olisi keskusteltavaksi ja niiden jatkoksi ideoita asioiden kehittämismahdollisuuksista, mutta suomessa ei ole erityisempää ”salaliittoteorioiden kulttuuria”. Tämä voi johtua kasvatuksen vaikutuksesta tai vaikkapa siitä, että julkisten toimijoiden viestintätaidot ovat niin hyvät ts. medialle ja kansalaisille ei jätetä kriittistä keskusteltavaa kuin tahallaan. Lisäksi, salaliittoteoriointiin on attribuoitunut liiaksi ulkomailta peräisin olevia suurpiirteisiä, verbaalisia hyökkäyksiä sellaisia tahoja kohti kuten Big Pharma, MSM (mainstream media) ja viihdeteollisuus, mikä jo sellaisenaan vahingoittaa mahdollisuuksia saada keskusteltavaksi mitään kovin monimutkaista ja laajaa.

Suurpiirteisesti selostavat salaliittoteoreetikot voivat toki olla oikeilla jäljillä erilaisissa väittämissään, mutta olisi tietoa vastaanottavan ja arvioivan kannalta erittäin mielenkiintoista, jos spekulointeihin ja selostuksiin saisi ympättyä mukaan sen, kuinka massiivisia suunnitelmia kontrolloidaan, miten niistä tietävät ihmiset viestivät keskenään, mistä mitkäkin aikomukset saavat alkunsa, miten toimintaa kehitetään ja testataan yms. Tekojen ja toiminnan valmisteluun, toteutukseen, seurantaan ym. tarvitaan erilaisia ihmisiä erilaisine kykyine ja taitoineen, mutta salaliittoteorian kohdistuessa johonkin toimialan kokoiseen entiteettiin kuten viihdeteollisuus, voi aiheesta viestiessä jäädä vaikutelma, että joku korkeassa asemassa ollut henkilö olisi vain yksinkertaisesti päättänyt, että jotain pitää tapahtua ja sitten se vain tapahtuu. Ja tämä ilman mitään epäilyn luomista sitä kohtaan, että toiminnan massiivisuus on usein juuri se tekijä, mikä aiheuttaa häilyntää aikomuksien toteuttamiskelpoisuuteen ja toteutumismahdollisuuksien ennakoitavuuteen.

Erilaisia stabiiliuksia ja toiminnan jatkuvuuksia hakevassa yhteiskunnassa, jossa koulutetut ihmiset antautuvat mieluummin kaikenlaisen jo olemassa olevan ylläpitämiseen ja näpräävään kehittämiseen kuin osallistuisivat persoonallaan ja uramahdollisuuksiaan uhkaavalla tavalla yhteiskunnalliseen keskusteluun, on helppo saada vietyä esim. yhteiskunnan hallittavuutta ja turvallisuutta parantavat muutokset toteutukseen. Tapahtumien tarinallisuus tavallaan kaapataan heidän keskusteltavakseen, jotka keskustelukokemukseensa pohjautuen osaavat viedä näytelmää eteenpäin siten, että erilaisista mukaan sijoiteltavista käänteistä huolimatta päädytään lopulta sellaiseen lopputulemaan, mihin oli tarkoituskin päätyä. Kukin voi kysyä itseltään, kuinka monen ihmisen ja tahon rohkenee ajatella toimivan yhteistuumin jonkin tavoitteen edistämiseksi, vaikka he näennäisesti vaikuttaisivatkin olevan toisiaan tai toistensa esittämiä mielipiteitä ja näkemyksiä vastaan?

Kun on riittämiin todisteltu ja epäonnistunein esimerkein demostroitu sitä, ettei ole mahdollista saavuttaa yhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi perushyvän olon lisäksi elämässään runsaasti luksusta ja kirjava joukko palveluita, joista valita ilman odottamisen vaivaa, tulee siitä hyväksyttävä tosiasia, jota ei tarvitse erityisemmin edes selitellä. Tämä taasen johtaa sen hyväksyntään, että ihmiset yhteiskunnassa jakautuvat väistämättä vähintään kahteen ryhmään, joista toisilla menee paremmin ja ne joilla menee paremmin tai ainakin riittävän kelpoisasti tai ainakin sitten menee riittävän kelpoisasti, jos he vain osallistuvat siihen toimintaan, joka varmistelee, että paremmin menevillä menee jatkossakin hyvin.

Kun paremmin nyt ja tulevaisuudessa pärjäävät riittämiin toimivat yhteen eri kerroksissaan ja eri alaryhmittymissään, tulevat he saaneeksi aikaan yhteiskunnallisia rakenteita ja prosesseja, joita vankistamaan, ylläpitämään ja parantelemaan voidaan ohjailla ja kouluttaa uusia ihmisiä, joille jokainen huonommin pärjäävien ihmisten ryhmästä muistuttaminen toimii elämän arvojen vahvistajana ja vinkkinä siitä, että miten ikinä paremmin pärjäävät pyrkivätkään varmistelemaan, ettei heidän systeeminsä hajoa, se on otettava hyväksyen vastaan.

Vaikka älykkäältä vaikuttava keskustelu kirjojen sisällöistä ja muu yksi kysymys – yksi vastaus -tyyppistä kommunikointia pidemmälle menevä on enemmänkin ulkomaisista tv-sarjoista tuttua kuin suomalaisessa oppilaitoksessa tavanomaista, eivät kaikki yksilöt anna sellaisen estää kasvamistaan kohti sellaista kriittistä asennetta, joka uuttaa ajatteluun halua hyvinvoinnin parempaan jakamiseen ja kehittämiseen, mikä taasen voisi riittävästi momentumia saadessaan saada paremmin pärjäävien elämän tuntumaan vähemmän paremmalta. Elitistisemmissä piireissä pidetäänkin tällaisten uhkien tainnuttamiseksi tärkeänä, että heidän kannaltaan ongelmallinen kriittisyys tunnistetaan ihmisissä varhain, jotta heidän ihmisenä kehittymistään voidaan ohjailla muiden osallistujien, teknologian ym. keinoin. Voidaan jopa joutua turvautumaan siihen, että luodaan henkilöhahmo, jolla on vetovoimaa näihin mahdollisesti kriittisiin ihmisiin ja jotka voivat sitten lähemmin muokata heitä toisenlaiseksi tai ainakin hidastaa joidenkin tunnettuutta saaneiden ideoiden etenemistä edes vaikkapa muutaman vuoden.

Mediaväki on tottunut jo aikoja sitten siihen, että ideoita vesitetään, syrjitään ja niiden ajateltavuutta vaikeutetaan. Onhan niin, että kun jostain asiasta jotain mainitaan, se tuo muita mietteitä mieleen ja jos niistäkin käydään mainitsemaan enemmän, tuovat ne osaltaan lisää mietteitä mieleen ja sitten saatetaan olla jo liian lähellä sellaisia aiheita ja mietteitä, joista käytävä julkinen keskustelu riskeeraisi paremmin pärjäävien ihmisten elämän jatkumisen sellaisena kuin se on siihen mennessä jatkunut, sillä pitäisi ehkä alkaa hyväksymään panostuksia johonkin palvelutarjontaan, tutkimuksiin, asioiden käsittelytapoihin tjm., mikä taasen voisi jo parin vuoden kuluttua tehdä ihmisten välisistä jaotteluista huonommin erottuvia, mikä taasen voisi olla ongelma esim. ihmisten motivoimisen kannalta. Yhteiskunnat kun tapaavat perustua vertailun kautta tapahtuvaan parempaan elämään pyrkivyyteen.

Ohjelmistoteknologia tarjoaa suht helpon mahdollisuuden sille, ettei mediassa julkaista mitään, mikä suoraan tai parin assosiaatiohypyn kautta toisi mieleen jotain epäsuotuisaa, sillä tietojärjestelmiin on helppo ”puhkaista” ohjelmistorajapintoja, joiden kautta voidaan tehdä varmistuksia, ettei minkään mediatalon julkaisujonossa tai julkaisuaikeissa ole mitään ”ongelmallista”, radioiden musiikkisoittolistat mukaan lukien. Vaihtoehtoisista julkaisukanavista voi tulla mieleen sosiaalinen media, mutta sosiaalisen median vaikuttajien merkittävyyttä tavataan liioitella, sillä heidän yrittäessään miellyttää monia, he päätyvät aina siihen, että on parempi olla ärsyttämättä niitä, joilla menee paremmin, sillä heihinhän he kuitenkin ovat linkittyneet eri sosiaalisen median alustoilla ja muutoin, joten he uudelleentweettaavat ja blogittavat lähinnä ”turvallisista aiheista” tai sellaisilla ajoituksilla, etteivät ne kuitenkaan johda mihinkään kummoisempaan liikehdintään tai yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Ministerit lupailevat varsin tottuneesti, yläkäsitteiden avulla, kaikenlaista hyvinvoinnin parantamista, mutta he ovat asemansa saavuttaakseen tehneet liikaa lupailuja ja sopimuksenvaraisuuksia, eivätkä kykene edes kokonaisen puolueen ja erilaisten avustajien avulla muokkaamaan esim. terveydenhuoltokenttää juuri mitenkään erilaiseksi, vaan puheet ja teot jäävät sille tasolla, missä koulutukseen otettavien määriä lisätään ja laatukriteerejä luvataan tarkistaa. Tawan johtajia. Puolueiden eräänlaisena tehtävänä on edistää ja ylläpitää työllisyyttä, mikä tavallaan vaatii pitämään perusterveydenhuoltoa huonolaatuisena, jotta asiakkaiden rahat kulkeutuisivat takaisin talouskiertoon ja mikä täten tukisi työllisyyttä ja paremmin pärjäävien hyvinvointia.

Kuolemisen merkityksettömäksi tekeminen ja väkivaltaisuuteen totuttaminen ovat sekä seurausta siitä, että ihminen oliona tunnetaan liian hyvin, jotta muita ihmisiä vaivaannuttaisiin ajattelemaan persoonina kokemuksia säilövien, aivot sisältävien kuorien sijaan. On oletettavaa, että tämä totuttaminen on ennakointia sille, että valtion käytettävissä olevia rahoja alkaa olemaan erittäin vaikea saada riittämään kaikkeen siihen, mihin sitä tarvitaan, jolloin pikku kuolema siellä täällä ei tunnu missään niissä ihmisissä, jotka on siihen totutettu. Osa julkisuudesta tutuista kuolleista on saattanut jopa sallia kuolemansa ajoittamisen sellaiseen ajankohtaan, jossa se tuo jotain lisähyötyä nimekkyytensä, menneisyydestä esiin nostettavien tapahtumiensa, hänen elämästään kertojiensa ulkonäön tjm. seikan kautta.

Väkivaltaisuuden mitään tuntumattomuudessa (ajatuksiin nousevana asiana esim. sellaisesta lukemisen kautta) on myös sekin käyttö eliitti-ihmisille, että heitä vastaan käyville ihmisille kohdistuvat fyysiset väkivaltaisuudet ja muut kehoa runtelevuudet eivät saa osakseen niin paljon empaattisuutta muilta ihmisiltä kuin ne muuten saisivat. Tämä empaattisuusvaje on kehittynyt myös monille niistä poliitikoista, jotka eivät julkisuudessa esiinny ollenkaan karskisti, vaan heille tavanomaisen hillitysti ja asiallisesti. Se miltä onnistuu vaikuttamaan, ei tarkoita sitä, etteikö pystyisi olemaan mitään reagoimatta (ulkoisesti ja mielessään), kun kuulee kollegaltaan, että aikeissa on järjestää linja-auto-onnettomuus, jossa vahingoittuu kolmatoista ihmistä, joista yhden helposti mieleen jäävän nimeä on tarkoitus toitottaa julkisuudessa.

Ihmisten mieleen tavataan iskostaa monta kertaa viikossa ideoita, mietteitä, huomioita ym. johonkin yksittäiseen sanaan tai symboliin mielessä kiinnittyen, millä on usein mieleenjäävyyden lisäksi myös se tarkoitus, että pyritään vihjailemaan ”paremmin asioista tietäville”, että jokin tapahtuma on keinotekoisesti järjestetty. Siis, eihän voida turvallisesti pitää yllä miljoonan käyttäjän privaattia nettifoorumia tai muuta viestintäkanavaa, jossa kerrotaan suoraan, että silloin ja silloin tapahtuu sellainen ja sellainen onnettomuus jossain tietyssä tarkoituksessa. Vähemmän asioista tietävät ottavat saman tapahtuman eri tavoin vastaan, assosioituen mahdollisesti johonkin aiempaan tapahtumaan, jonka he tavoitteen mukaisesti kokevat olevan jatkoa jollekin aiemmalle, mutta eivät edelleenkään koe voivansa tehdä mitään sille kehitykselle, minkä ovat alkaneet uskoa olevan meneillään ja josta eivät aivan saa otetta. Esim. ulkomaisissa tapahtumissa on monesti jotain vain suomalaisten helposti tajua­maa esim. jonkin nimen vuoksi ja kun suomalaisista rakennuspaloista uutisoinnit sisältävät usein jotain hassun tai erikoisen nimisyyksiä tai murha tapahtuu kaupunginosassa, joka näyttää kartalla puukon näköiseltä, he alkavat kokemaan uhkaavuutta ympärillään fyysisen turvattomuuden muodossa, mikä yhdistyy mahdolliseen talou­delliseen turvattomuuteen ym.

Eri ihmiskerrostumien luontainen reaktio on käydä puoltamaan sellaisen yhteiskunnan ylläpysyvyyttä, jonkalaiseksi eliitit ja heidän sadat tuhannet puoltajansa ovat sitä kehittäneet vuosikymmenten aikana ja mihin siis sisältyy kaikkea muutakin kuin koulurakennusten rakentamista ja teiden korjaamista. He tulevat hyväksymään eripuraisuuden tukahduttamisen tekoälyn keinoin, vaikkeivat itse hyötyisi siitä mitenkään ja he tulevat hyväksymään lain puitteet ylittävän netin valvonnan ja instituutioiden välisen luvattoman tiedon vaihtamisen, jos sillä voidaan varmistaa, että päästään tilanteeseen, jossa poliisit voivat toimia koristeina erityisemmän rikollisuuden puutteen vuoksi. Samanlaista kehitystä on tietysti monissa muissakin maissa, mutta se ei tarkoita samaa kuin se, että maailma kehittyisi ”yhdeksi valtioksi”, sillä ihmiset haluavat vielä toistaiseksi pitää kiinni siitä, että maailman eri kolkat tuntuvat erilaisilta. Yhteistyötä, missä samanlaiset tai assosiaatioiden kautta toisiinsa liittyvät onnettomat tapahtumat ilmenevät eri puolin maailmaa, toki tapahtuu.

Erilaisissa korkeaa koulutustasoa vaativissa tietotyön tehtävissä toimineiden ja hallitustyöstäkin kokemusta hankkineiden sosiaalisen median profiilissa saattaa olla seliteteksti, jonka mukaan sitä kautta kanavoituvat mielipiteet ovat hänen omiaan, eivätkä edustamansa yrityksen, viraston, laitoksen tjm. Tästä eräänlaisen vapauden ottamisen ilmaisusta ei kuitenkaan useinkaan seuraa sitä, että kaikki se viisastuneisuus ja avaraksi muodostunut elämänkatsomus ei vaikuta tekevän sen helpommaksi sanoa mitään sellaista, joka olisi erityisemmin mihinkään toimintaa kutsuvaa tai seuraajiinsa vetoavaa muiden kuin "turvallisten" aiheiden osalta. Toki sitäkin esiintyy, että esim. virkanimikkeeltään joku päällikkötason naishenkilö saattaa hetkellisesti vaikuttaa vaativan jotain eri organisaatiota ryhdistäytymään toiminnassaan tai todeta johonkin ihmisryhmään suhtautumisessa tarvittavan muutosta, mutta äkkiäkös mahdollisuus sille tulee kumotuksi, että olisi löydetty joku asemaansa mielipiteiden muokkaamiseen käyttävä, sillä tämä käy ilmeiseksi selailemalla vähän taaksepäin hänen aiempia postittelujaan. Todennäköisesti ihan tavallisia päivän uutisista tehtyjä huomioita ja seurattujen ihmisten olkinukke-toteamuksia esille nostavuutta.

Ihmisten sosiaalisessa mediassa toisiaan tuntemisiaan esittävistä graafeista ei voi tehdä sen paremmin päätelmiä heidän todellisista mahdollisuuksista ottaa puhelinta käyttöön ja soittaa jollekin jossain määrin tuntemalleen kuin julkisen uutisoinnin avulla voi tehdä päätelmiä siitä, miten ihmiset todella suhtautuvat johonkin organisaatioon, vallitseviin paradigmoihin tai asiaintiloihin. Rakenteellisia muutoksia saadaan helpommin aikaan, kun siihen on erillinen työryhmänsä tjms., jonka olemassa ololle on jokin looginen selitys, mutta harvemmin yhden alan organisaatio ryhtyy kehittämään toisen alan toimintaa siltä mitään ensi alkuun kysymättä. Ajatuspajat, missiokseen muutoksenajamisen ottaneet toimittajakollektiivit ja perinteisesti yhteiskunnallista keskustelua ehdottelevat tahot ovat niitä joilla on lähtökohtaisesti hyviä mahdollisuuksia saada mietteitään levitykseen ja keskusteluohjelmissa pohdittavaksi. Tämän sosioekonomisesti mukavaan asemaan päässeet varmasti aistivatkin, joten mitäpä sitä imagoonsa kummallisia rönsyjä mukaan ottamaan?

Asioista puhumatta jättäminen voi olla myös kaukaa historiasta juontuvaa perinnettä, missä yhteiskuntaa ajatellaan eräänlaisena pelinä, missä on tarkoituskin olla monenlaista status quota ja vähäpätöisempiä ihmisiä saamaan paremmin menestyviä tuntemaan olonsa paremmaksi ja tapahtumienkulut ennalta suunniteltavammaksi. Täten tajutaan eräänlaisen automaattisen ajattelumekanismin avulla olla ottamatta puheeksi mitään sellaista, joka sellaisenaan lämppäilisi ihmisten mielissä sellaista ajattelua, joka voisi lisää ajateltuna ja vahvistumien kera johtaa vaatimuksiin saada entistä useammalle jotain sellaista parempaa, jota on pidetty keinotekoisen niukasti saatavana. Eräänlaista niukkuutta on voinut nähdä eräissä Ylen keskusteluiltamissakin, joissa usealla kymmenellä henkilöllä on millä hetkellä tahansa mahdollisuus esittää jokin huomio, mielipide tai kommentti meneillään olevaan keskusteluun liittyen, mutta silti kahden tunnin jälkeen katsojasta tuntuu siltä, että "miten on mahdollista, että nämä keskustelijat tulivat rajanneeksi keskustelusta pois nämä eräätkin erittäin merkitykselliset seikat ja lähinnä jankkasivat ylipitkästi samoista banaaleista aiheista".

Jotteivat useimmat ihmiset hoksaisi todeta toisilleen mitään erityistä saatavilla olemattomuuksista, asioiden kehittämättömyyksistä tai viallisuuksien havainnoimisista, on määritelmällisesti johtavassa asemassa olevien, yhteisöjen henkilöityvimpien tahojen ajoittain sanottava jotain lehdessä siteerattavaksi kelpaavaa, mistä käy ilmi, kuinka asiat noin yleensä ottaen ovat "ihan hyvin" ja että "kunhan vain kulukuri pitää, niin kyllä tässä pärjätään". Yksittäisen kaupungin laajuudessa tällainen budjettiraameissa pysyttäytyminen tarjoaa suht helppoa puuhasteltavaa, jossa vuosi vuosi jälkeen voidaan edetä pitkälti samoilla sapluunilla ja samojen kustannusparametrien hienosäädöillä. Lehdet siivotaan pois kaduilta ja korjataan jotain sitten lopulta, jos on aivan pakko. Joitain investointeja, uutta kerrostaloa ja katuja auki uusien putkien laittamiseksi esim. neljän vuoden välein, jotta jää vaikutelmaa, että jotain kehitystäkin tapahtuu, mutta mihinkään vähäpätöisempiä ihmisiä paljon auttavaan ei haluta ryhtyä. Tämä vähäpätöisempien ihmisten jatkuva merkityksettömäksi jääminen on niin toistuvaa, että voisi luulla, ettei kunnallisvaltuutettuja edes valittaisi ajoittain uusiksi, vaan samat herrat ja rouvat ne olisivat päättämässä asioista (lautakunnat, valtuustot ym.).

Koska päättäviin asemiin päässeet ihmiset eivät tyypillisesti olisi saavuttaneet saavuttamaansa ilman erilaisia lupauksien, sopimuksenvaraisuuksien ja mukaan vetävyyksien tekemisiä, ei pienyrityksen perustajasta konsernin toimitusjohtajaksi tai erääksi suurimmista osakkeenomistajista päässyt todennäköisesti ole sillä tapaa diktaattorin asemassa, etteikö konsernin sisällä tapahtuisi sellaista päätöksentekoa, joka on sovitettu toimitusjohtajan tietämättä toimimaan yhteen jonkin konsernin ulkopuolisen asian kanssa. Monen henkilön yrityksissä on kuitenkin niin paljon erilaista osaamista, ettei toimitusjohtaja ole ehtinyt hankkimaan kaiken kattavaa ymmärrystä esim. erilaisisten teknologioiden käyttömahdollisuuksista abstraktioiden eri tasoilla. Ja olisiko hän täten edes kykenevä tai riittävän ymmärtäväinen vastustamaan muiden tahtoa ja tahtotiloja, jos ideat esitetään hänelle siten, että ne tuntuvat toteutettuna voivan olla yrityksen ja hänen pitkäaikaistoiveidensa linjaan sopivia, mutta joista ei sellaisenaan, eikä myöhemminkään erilaisissa raporteissa ja suunnitelmadokumenteissa käy ilmi miten ne vaikuttavat esim. joidenkin konsernin ulkopuolisten ihmisten elämään?

Valta on melkeinpä aina jotain sellaista, jonka käyttäjänä ollessaan tottuu olemaan etuoikeutettu, eikä sitä sitten viitsi pilata tätä etuoikeutettuna olemisen tunnetta ryhtymällä johonkin sillä tapaa distruptiiviseen, että siitä voisi olla seurauksena nykyisen sosioekonomisen arvojärjestelmän murentuminen joiltain osin? Toki merkittävässä asemassa olevat ihmiset voivat kohdata erilaisissa kekkereissä ja kahdenkeskisissä tapaamisissa voidakseen vaihdella visioitaan ihmiskunnan tulevaisuudesta ja ties mistä, mutta jo sekin, että ihmisille järjestettäisiin mahdollisuus kokea materialistisesti samankaltaista, mitä he joutuvat normaalisti hakemaan matkaamalla ulkomaille asti tai tilaamalla jotain ulkomailta, olisi erilaisia kaipuuksia liiaksi vähentävää.

Jo sanaan "lastenkasvatus" sisältyy väittämä, että se miten lasten kanssa ollaan, mitä heille opetetaan, minkälaista heidän annetaan havainnoida ym., vaikuttaa siihen, minkälaisia ihmisiä he tulevat – jossain myöhemmässä vaiheessa – olemaan. Lasten vanhemmille heidän lapsensa voivat olla lapsiksi kutsuttuja pitkän matkaa nuoreen aikuisuuteen asti, mutta ei heillä välttämättä ole lastensa kasvatukseen mitään muodollista ohjeistusta. Koulujen opetussuunnitelmiin kutoutunut lasten (ja nuorten) kasvatus taasen on käynyt monenlaisen komitean ja palaverin kautta, jotta saataisiin aikaan sanoin ja kuvioin ilmaistava toimintasuunnitelma, jota voidaan soveltaa valtakunnallisesti. Ajattelumalliopetukseen, josta käytösopetus eräänä ilmentymänä, ei välttämättä ole erityisempiä kursseja, missä oppimistavoitteet olisivat listattuna oppikirjan alussa, vaan sellaisen idut voivat olla esim. ripoteltuina oppimisaineistojen kuvituksiin, esimerkkeihin ja tehtävänantoihin.

Opettajien osaamistasot ja mahdollisuudet viedä opetussuunnitelmia läpi kouluissaan vaihtelevat, mutta rehtoreiden ja muiden tavoitteissa onnistumista valvovien tahojen suorittamat korjausliikkeet riittävät ainakin siihen, että kaikki peruskoulun käyvät saadaan tutustutettua ja hiukan soveltamaankin yhteiskunnan hitaasti muuttuvia normeja. Siitä jäädään hyvin kauas, että saataisiin vaikuttamisen kohteena olevien oppilaiden aivojen neuronit toimisivat jollain yhtenäisellä tavalla, mutta erilaisilla kyselykaavakkeilla ja haastatteluin voitaisiin todentaa, että jonkinlaista yhteneväisyyttä ajattelussa ja valintojen teossa on saatu aikaan.

Toisen ihmisen pyyteettömään auttamiseen ryhtyminen voi olla eräs seuraus opetussuunnitelmasta juontuvan vaikuttamisen toimivuudesta, mutta on varsin vähämerkityksistä, jos joku yksi oppilas kuljeskelee toiselle puolelle avoluokkaa auttaakseen toista oppilasta, jonka elekieli vihjasi siitä, että hän oli jumittunut jonkin ongelman äärelle. Se olisi toki ilmiönä uutisenkin arvoinen, jos kokonainen luokallinen oppilaita keskeyttää opetuksen/oppimisen, jotta voidaan yhdessä auttaa Jaakkoa eteenpäin ongelmassaan, mutta myöhemmän elämän kannalta vähäisen avustamisen suorittaminen ei opeta ryhtymään sellaiseen avustamiseen, missä mieli saattaa kuormittua kaikenlaisen oheisen huomioimisesta aina muiden arvioinneille altistumisista alkaen. Sinänsä siirtymä toisen oppilaan luo jelppaamaan antaa mallia ja ajateltavaa muille paikalla olijoille, mutta myöhemmässä elämässään hän tulee kuitenkin, suurella todennäköisyydellä, olemaan ihan tavallinen sen miettijä, "miltä hän näyttäisi ja vaikuttaisi, jos menisi nyt avustamaan tuossa" (paljonko saa pisteitä).

Muiden ihmisten mielipiteiden ja näkemyksien muuttaminen on eräs esimerkki sellaisesta toiminnasta, jonka kulkua ja seuraamuksia ei aina voi kovin tarkkaan ennalta päätellä, varsinkaan jos asiaan/tilanteeseen liittyy paljon sellaista, johon ei ole tottuneisuutta. Ajankäyttö on myös eräs ratkaiseva tekijä sille, viitsiikö tai kykeneekö rohkaistua käymään vaikuttamaan muihin ihmisiin. Uutisista ja lehtiartikkeleista saattaa lukea "rivien välistä", että jos jotain muihin vaikuttamista tapahtuu, se tarkoittaa usein enemmän yhteiskuntaa hallitsevien ja siihen merkittävästi vaikuttavien tahojen vaalimien narratiivien ja tapahtumienkulkujen myötäilyä. Lehteen otettujen valokuvien koostumus ja nasevat ilmaisutkin voivat olla eri tahon päättämiä kuin sen, jonka väitetään olevan jotain vaatimassa tai edistämässä.

Ei sitten vaan millään kasva lapsista nuoria ja heistä aikuisia, jotka rohkenisivat tai saisivat aikaan pureutua yhteiskunnan tai osasten vikoihin. Ei edes siinä tapauksessa, että heillä olisi kymmeniä tuhansia someseuraajiaan hyödyntäen mahdollisuus laittaa alulla vaikka minkälaista toimintaa. Iltapäivälehdet saattavat vähän kuin pilkatakseen ottaa jonkun melko mitättömästä ja kovin tavanomaisesta asiasta hiukan "meteliä" pitäneen pienen piirin somevaikuttajan kommentit lehdessään esille, mutta mitään systeemiajattelua vaativaa mediankaan ei tarvitse jättää nostamatta esille, koska sellaisen aukiselittämiseen ei vain viitsitä ryhtyä asioiden ollessa epäkohtia mahdollisesti aistineidenkin mielissä melko mössöistä.

Tapahtuuko tai jääkö lapsuudessa tapahtumatta sellaista kasvatusta, mikä vaikuttaa jopa yliopistotason opiskelijoihin siten, että he eivät "kaikesta älykkyydestään" huolimatta koe yhteiskunnassa olevan sen kummempia vikoja kuin jonkinlaista eroavuutta johonkin historialliseen ajankohtaan tai talousteoriaan verrattuna, mistä voi sitten todeta jotain, josta on jo entuudestaan käyty ikuisuuskeskustelua?

Paikallislehdistä saattaisi olla kiva ulkopuolistenkin lukea, mitä kouluissa tapahtuu, mutta ne artikkelit ovat useimmiten sellaisen vaikutelman antavuuteen pyrkivyyttä, että asiat joko sujuvat sellaisen linjan mukaisesti kuin on opetussuunnitelmissa tavoiteltukin tai sitten tuodaan esille jotain maailmanlaajuisesti tärkeäksi luokiteltua asiaa eli jossain koulussa on vietetty antirasismipäivää, toisessa on käyty vierailulla kierrätykseen jotenkin liittyvässä paikassa ja kolmannessa on oppitunnilla opeteltu, kuinka kulutustavaraa ei vain heitetä pois, vaan se voidaan uusiokäyttää. Jos kaikki eri tahot esittävät, että asiat sujuvat hyvin, onko se todiste siitä, että mitään ei ole vialla tai että missään ei ole puutteita?

Julkisen taiteen esille laittaminen on eräs osoitus siitä, miten niiden esille laittamisesta päättävät, niiden esille laittamista haluavat ja niiden tekemiseen osallistujat voivat erittäin vapaasti tehdä mitä haluavat, eikä mistään viestintäkanavasta putkahda huolitellusti mietittyä kommenttia, jossa pohditaan sitä mitkä saattoivat olla esille laitetun taiteen ääneen sanomattomat tarkoitukset, minkälaista lehdessä kirjoittamatonta vaikuttavuutta esille laitetulla taiteella on tai kuinka monia kymmeniä erilaisia vaikuttimia yhteen esille laitettuun teokseen onkaan ympätty mukaan.

Jos lapsia opetettaisiin varhain ryhtymään sellaiseen muihin vaikuttamiseen, missä he eivät vaikuttamistehtävän alkuvaiheilla edes ymmärrä täysin, miten eri asiat liittyvät toisiinsa, mutta tajuaisivat kuitenkin, että tämä ymmärrys täytyy hankkia ennen kuin muihin vaikuttamisella on riittävästi onnistumisen mahdollisuuksia, voisiko tällainen kokemus kulkeutua tekemään esim. heidän myöhemmän ikävuosiensa lukio-opintoja sellaiseksi, että heidän muihin vaikuttamisen taitonsa ja halunsa olisivat helpommin käytettävissä ja esille tulevaa? Lisäkehittymisellä heistä voisi tulla ihmisiä, joista olisi luontevaa ottaa yhteiskunnan tai sen osasten viat ym. hienoisempaan käsittelyyn kuin vain määrällisesti vähäistä kuulijaryhmää laajemmin tavoittavaksi.

Jos pelkkiä uutismedioissa haastateltavia eri ikäisiä ihmisiä on uskominen, ei esim. sairaanhoitopiireissä organisaatioina, terveyden tutkimuksen käytännöissä ja siinä miten terveys kytkeytyy ihmisten elämän laatuun, ole ilmeisesti muuta kuin tavanomaisien latteuksien verran sanottavaa. Aivan kuin ihmiset eivät edes osaisi keskustella toistensa kanssa siitä, millä tavoin jokin toimii vääränlaisesti tai puutteellisesti ja siten tule paremmiksi lausuntojen antajiksi. Tämä saattaa osittain johtua siitä, että ihmiset kokevat elämän tarkoituksena olevan päästä työuran syrjään kiinni koulutuksen avulla ja olla sitten lopun elämäänsä piilossa työnantajan imagon takana, sekä ilmentää elämänsä onnistuneisuutta aviopuolisolla, polygamialla tai jollakin muulla yhteiskunnan toimintaa vaarantamattomaksi käsitteeksi muodostuneella.

Ihmisiä kasvattavien koulujen toiminnasta ja vaikuttavuudesta on vuosikymmenten aikana käyty paljon keskustelua sellaisilla koulun toimintaa tarkkailevilla tahoilla, joilla on kytköksiä elinkeinoelämään, muihin valtaapitäviin ja opetussisällöstä päättäviin tahoihin. Näissä keskusteluissa annettaneen paljon aikaa sen pohtimiselle, mitä asioita eri ikäisille ihmisille ei pitäisi opettaa missäkin vaiheessa elämää ja minkälaisin vaikuttamismetodein "vääränlaisesti kasvavat" ihmiset saisi lopettamaan vääränlaisesti kasvamisensa. Esim. filosofista ajattelua ei varmaankaan ole haluttu sijoittaa liian varhaiseen vaiheiseen ihmisten elämää, jottei sellainen innoittaisi ihmisiä kehittymään liian arvaamattomiksi ajattelijoiksi liian varhain. Lukioon vaikka erikseen omaksi oppiaineekseen, jotta opiskelijat voivat sitten jättää sen kokonaan opiskelematta.

Missään vaiheessa yksilön suorittamia opintoja ja opiskeluita hänelle ei varmastikaan tule edes esitellyksi, kuinka hän voi suojata mieltään muiden ihmisten yrityksiltä suojella oppimiaan käsitteitä, muistoiksi tulleita kokemuksiaan, enempää kehittelyä vaativia mietteitään ym., mikä antaa yksilökohtaisesti kohdennettua vaikuttamista harrastaville tahoille mahdollisuuden muokkailla vääränlaisesta kasvavia ihmisiä jollain tapaa paremmin kelpaavaksi. Tai valmistella häntä tulemaan myöhemmällä iällä massamurhaajaksi. Onhan niitä vaihtoehtoja. Laajassa mittakaavassa eräänlainen pakotettu poisoppiminen tai vaivihkaisempi asioista kiinnostumattomuuteen ohjailu tekee joillekin tahoille potentiaalisesti ongelmallisesta merkityksettömän, jota on toki syytä tarkkailla läpi elämän kuten siihen mennessäkin olisi tehty.

Siinä missä lasten ja nuorten vanhemmat eivät huomaa esille laitetun julkisen taiteen monenlaista vaikuttavuutta, saati viesti mietteistään missään, eivät he noteeraa kummoisemmin sitäkään, kuinka kokonainen koulu pystyy jatkuvasti näyttäytymään koulujen välisissä suoritustilastoissa samassa suhteessa huonona toisella puolen kaupunkia olevaan. Tällaista eroavuuden saavuttavuutta voi pitää harjoituksena sille, kuinka opetushenkilökunta pystyy koordinoidusti vaikuttamaan oppilasaineksen muotoutumiseen. Siis, onhan terveydenhuollossakin sen julkisella puolella tahallaan huonosti tekevyyttä, jotta yksityisellä puolella olisi enemmän asiakkaita, joten miksi pitäisi olettaa, että jonkun oleminen ammatiltaan opettaja tarkoittaisi sitä, että hän on rehellinen ihminen, joka pyrkii vain ja ainoastaan hyvyyteen? Tässä mielessä koulujen purkamiset ja niiden korvaaminen isommilla, enemmän oppilasainesta kokoavilla uusilla rakennuksilla, voi nähdä välineenä varmistaa, että useammista oppilaista saa joiltain tietyiltä osin yhtäläisesti joistain asioista vieraantuneina, toisista asioista pitkäksi aikaa kiinnostumattomina ja joitain asioita helposti hyväksyvinä. Lastentarhojen lisääntyneet vaatimukset työntekijöiden koulutustasosta voisi myös kytkeä tähän mukaan.

Julkisuudessa esiintyvät kouluaiheiset lausahdukset kuten "kiusaajien pitäisi vaihtaa koulua", ovat eräs osoitus siitä, kuinka ei osata puhua siitä, miten monimutkaisia tai ainakin edes muutamavaiheisia tapahtumien kulut voivat olla ja kuinka kiusaajaksi luokiteltu ei itseasiassa olekaan se, joka on se tarinan pahis. Hän saattaisi hyvinkin olla se, jonka vanhemmat sattuivat olemaan vähän liiaksi ja "vääränlaisesti" yhteiskunnan toimintaan vaikuttavia, joten vaivihkaa heidän lastaan kiusaamiseen innoittavat iältään vertaiset olisivat niitä, jotka ovat olleet suorittamassa palvelusta jollekin taholle. Muuna "vääränlaisten" ihmisten elämää vaikeuttavana tavoitteena saattaisi olla saada heidän lapsensa kokemaan, että hänen vanhempansa eivät ole mitenkään erityisiä hänelle, vaan hän vain sattuu heräämään samassa rakennuksessa kuin missä hekin ja että koulun siivooja-Ahti olisi hänelle paljon merkityksellisempi henkilö.

Olipa kyse lapsiin ja nuoriin vaikuttamisessa opettajatahon suunnalta tulevasta tai proxy-ihmisiä vaikuttamiseen käyttämisestä,  eivät useimpien lasten vanhemmat tulisi koulun vanhempainilloissa ottaneeksi puheeksi luvatonta psykologista vaikuttamista tai edes hieman helpommin keskusteltavaksi otettavaa tietoliikennehäirintää tai orastavaa tunnetta tietoturvattomuuteen liittyen, sillä eihän heillä olisi mitään mallia sellaiseen, ja vaikkeivat he kysymyksellään ehkä pyrkisikään muokkaamaan paikalla olijoiden mieliä, tilanteessa olisi samankaltaista "miltä mä vaikutan, jos otan tällaista puheeksi"-dilemmaa kuin jos tarkoitus olisi erityisesti vaikuttaa muihin ihmisiin saadakseen heitä kääntymään jollekin kannalle.

Kun kasvatetuksi luultu nuori aikuinen kerryttää ikäänsä vielä kymmenisen vuotta, ehkä vähän enemmänkin, hän saattaa ryhtyä joidenkin kokemuksiensa osalta nostalgiseksi tai haluaa muuten vain "ryhmitellä" ajatuksiaan uudelleen, voidakseen ehkä vihdoinkin ryhtyä johonkin muihin ihmisiin vaikuttamiseen, mutta hänen(kään) elämäänsä tarkkailleet eivät salli hänelle tällaista, vaan he tekevät rutinoidun varmasti menneen ajattelusta pahalta tuntuvia tuntemuksia aiheuttavaa. Samaan aikaan toisaalla, hänen vanhempansa eivät ole enää aikoihin kokeneet kasvatustehtävän olevan heidän asiaansa ja ottavat televisiota katsoessaan ylimääräisiä vaikutteita mieleensä sen vuoksi, etteivät edes vieressään olevalle kehtaa sanoa, etteivät halua katsoa jotain tiettyä mainosta tai tilannetta tv-sarjassa, koska se vaikuttaa mieleen jotenkin vääränlaisesti.

Asiakkaasta oppimista hyvät tavat myöhemminkin ohitettavuuden vuoksi

Palvelun käyttämisen tunnun pitäminen mielekkäissä rajoissa ei aina ole siitä kiinni, että välttää tekemästä sellaista, mikä johtaa yhteydenottoon asiakaspalveluun tai pyrkii olemaan palvelun tarjoamien henkilöresurssien kanssa toimiessaan ystävällinen heitä kohtaan, sillä palveluntarjoaja kokonaisuudessaan, "ytimeensä asti", voi olla asiakasta monin tavoin koetteleva, josko sillä tavoin saisi enemmän jotain uutta tai tavanomaista hyötyä irti.

Asiakas ei useinkaan haluaisi esim. ärtyä tilanteessa, jossa palvelua tullaan tekemään valmiiksi kotiin asti, sillä sellaisessa on asiakkaan kannalta riskinä, että mieleen jää tympäiseviä, ellei suorastaan riipaisevia muistoja kaikkine tuntemuksien rippeineen. Palveluyritys tietää tämän kyllä hyvin ja jos sekin on tunnistettavissa, ettei asiakas halua, voi tai viitsi käydä vaihtamaan palveluntarjoajaa, avautuu siinä mahdollisuuksia vähintäänkin sen koettelemiselle, miten asiakas suhtautuu siihen, jos työn ääressä toimiessaan, palvelun suorittaja puhelee jotain ärsyttävyyksiä. Keskeyttääkö asiakas hänet, yrittääkö ohjata keskustelua toisiin aiheisiin, myötäileekö, heittääkö vitsiksi, yrittääkö sovittaa puheet johonkin muuhun asiaan vai suorastaan huomauttaa, ettei moinen käytös käy? Täten saaduista tuntumista voi sitten tehdä raporttia, jonka pohjalta voidaan johtaa soveltuvaa käytöstä muiden asiakkaiden kanssa toimiessa.

Otettaessa chatitse yhteyttä jonkin yrityksen asiakaspalveluun, on helpompi olla huomioimatta joitain ärsyttävyyksiä tai muunlaista ei-mielekästä ihan vaikka katselemalla toisaalle, mutta jos kysyttävää kuitenkin on, ei sitä chattiviestintää voi sivulle katsomallakaan käydä. Puhelimitsekaan asioidessa on himppusen vaikea unohtaa jo kuultua, joten ei siinä puhelimitse keskustellessa hyödytä siirtää puhelinta hieman etäämmäs ja fyysisesti lähekkäin keskustellessa ei ehkä edes halua ilmentää sitä, ettei pidä tilannetta mukavana. Aivan liian monissa palvelutilanteissa sovelletaankin vähintään keinoja iskostaa palvelua tarjoava taho asiakkaan mieleen jonkin vippaskonstin avulla, eikä siltä välty edes sosioekonomisesti paremmassa asemassa olevat, sillä heillä halutaan harjoitella vaikuttamista siinä missä muillakin. Onhan heillä usein paremmat mahdollisuudet maksaa palveluista enemmän ja ostaa niitä useammin.

Palvelutilanteet eivät aina ole sillä tapaa asiakkaan itsensä alulle laittamia, että hän ottaisi yhteyttä siihen tahoon, jonka kanssa hän lopulta kohtaamisen suorittaa. Tällaisia ovat esim. kotiinkuljetuspalvelut, missä tapahtumasarjojen kulku alkaa asioimalla jonkun muun esim. verkkosivuilla kuin kotiinkuljetuspalveluita tarjoavan sellaisilla. Näille kotiinkuljetuspalveluille ei välttämättä ole mahdollista valita tiettyä suoritusaikaa, joten siinä tulee mahdolliseksi pelata myös saapumisen ajoituksella.

Jotkut palveluiden suorittajat voivat muuntua ihmisinä paremmiksi, mutta yhteenpelaavuus yhteiskunnan eri toimijoiden kesken tavanomaistuu silti

Tietenkin vaikkapa vuosikymmenen aikana viitseliäisyys, tekijään kohdistuvat pakotteet ja "pelin henki" voivat muuntua siten, että samatkaan tekijät eivät välttämättä toimi samaa henkilöä kohtaan entisenlaisilla, mahdollisesti huonohkoilla pyrkimyksillä varustettuna, joten toki, jätettäköön avoimeksi mahdollisuus sille, että tekijät voivat parantua ihmisinä. Siltikin, esim. postilähetysten kuljettamisen hidastamisella, ajoittamisella, kuljetuksen sisällöstä ja kulusta ulkopuolisille tiedottamisella ym. on tehty niin paljon haittaa eri yksilöitä kohtaan, että on melkeinpä "ihan sama", ovatko jotkut parantaneet tapansa vai eivät, sillä sama meno jatkuu edelleen.

Mahdollisesti paljon kertovaa on se, että palvelua tarjoavuuden tai suorittavuuden kautta yksilöihin vaikutetaan kovin mieluusti hyödyntämällä hänen mielestään uudelleen esiin loihdittavia kognitiivisia viitepisteitä eli niitä muistoja ja mietteitä, jotka hän todennäköisesti kaikkein viimeisimmin unohtaa menneisyydestään ja joiden kautta monet muut liittyvät asiat hänen mieleensä juolahtavat. Varmimmalta tuntuvaa niiden käyttö on silloin, kun niiden myöhemmät hyödyntäjät ovat itse tai "samaan porukkaan" kuuluvien kanssa aiheuttaneet tai muuten saaneet riittävähkön varmuuden siitä, mitä ja miten jotain on jonkun mieleen jäänyt.

Joitakin palveluita kuten oikeuspalveluita ei ehkä edes haluaisi joutua käyttämään, mutta jos sitten kuitenkin joutuu, ei haluaisi, että niiden käytön aikainen tapahtumapaikka ympäristöineen tuntuisi jotenkin vääränlaiselta. Tällaista käyttöä ennakoiden jotkut saattavat kuitenkin mennä esim. vuosia aiemmin ja paljon siinä välillä aiheuttamaan kaikenlaista, jotka varmistelevat sellaisen skenaarion toteutumista, missä tietty henkilö kokee oikeuspalvelujen käytön jotenkin paljon vaivaannuttavammaksi kuin mitä se voisi muutoin olla. Pidemmällä menevästi pyrittäisiin tietysti myös mallintamaan sitä prosessia, minkälainen tietynaiheinen oikeuspalvelun käyttö olisi. Tällaiseen tapahtumaan tai useisiin sellaisiin osallistuvien henkilöiden osallisuus esim. vaivaantuneisuuden tuntemuksien edelleenkehittämiseen saattaisi sekin olla keinotekoisesti valmisteltua siinä missä koko syy oikeuspalvelun käytölle. Tällaista ärsyttämisen ennalta pohjustettavuutta edesauttaa myös se, että tiedetään kaupungin kaavoituksista ja rakentamissuunnitelmista, sillä oikeuspalvelun käytön paikkaa ei välttämättä edes ole vielä siinä vaiheessa, kun tehdään päätöksiä siitä, minkälaista keinotekoista syytä oikeuspalvelun käytölle tullaan myöhemmin aiheuttamaan.

Kun eri tahoilla tiedetään ja varsin vapaasti siitä keskustellaankin, kuinka helppoa on toimia asiakasta kohti huonosti, eikä siitä edes kukaan tule marmattamaan, saati että siitä pääsisi aiheutumaan juttua vähänlaisesti monistakaan asioista kirjoittavaan paikallislehteen, palveluyrityksien työntekijät voivat käydä hyvinkin töykeiksi ikään kuin "näinhän se pitää mennäkin". Tästä on seurauksena se, että kun yritykseen tulee uusia nuoria työntekijöitä, ei heidän kaikenlaisissa hyveellisissä tapahtumissa, leireillä ym., joissa reilu yhteiselo on toimintaan sisäänrakennettuna, takaa näiden ihmisten pysymistä sen kaltaisena kuin mainosviestintä näistä tapahtumista ja leireistä antaisi ymmärtää, sillä työelämä kaikenlaisine vilunkikonkareineen tulisi kuitenkin muuntelemaan näiden nuorten mieliä.

Ei sinänsä olisi kummoinenkaan ihme, jos moraalisesti sopivasti ryvettyneiden rekryämiseen olisi kehitetty ISO-standardin tapaisella huolellisuudella tehty ohjekirja, sillä onhan käytännöllisempää rektytoida sopivasti tietynlaisia kuin yrittää vaivihkaa tai parin muunnosvaiheen kautta tehdä heistä tietynlaisia. Vielä parempi, tavallaan, olisi, että ihmisiä kasvatettaisiin esim. median avulla jo nuorena asennoitumaan ihmisiin sillä tapaa, että myöhemmässä työssään palveluntarjoajalla tai palveluntarjoajan tukitoimissa, heistä tuntuisi luontevalta antaa joidenkin asiakkaiden, sivullisten tai muiden ei-heidän kokea esim. epäoikeudenmukaisuutta tai väkisin mieleen sullomisia. Monissa kaupungeissahan on erikseen palkattuja huono-osaisia ihmisiä aiheuttamassa kasvavien lasten ja nuorten mielille sellaista tuntumaa ihmisyydestä, että he oppivat ihan huomaamattaankin siihen ideaan, että tarkoitus elämässä ei ole hävitä ja olla huono.

Ministeritason päätöksenteoissa voidaan antaa eri perusteita sille, miksi jokin koulutus annetaan jonkin tietyn alueen yliopiston tai ammattikorkeakoulun tehtäväksi, mutta todellisuudessa ja ääneen sanomattomasti vahvasti puoltavana tekijänä voi olla se, että alueella on jo pitkät perinteet eri ikäisten ihmisten opetuttamissa suhteuttamaan asioita arvo-, kelpoisuus- ja vetovoimaisuusasteikkoina. Eli olisi esim. kerrassaan surkeasti kehittynyttä ympäristöä, huonosti pärjääviä ihmisiä ja vähät mistä lie välittyvyyksiä ym. ja siitä ohitse kampukselle menevät sitten kulkevat kaikkina koulupäivinään. Missähän määrin tällainen vaikutti puoltavasti tai heikentävästi LUTn saamaan sosiaali- ja käytöstieteen opetuksen järjestämisvastuuseen? Voi olla, että tämän alan opiskelijoille muodostuu jonkinlaista biasoitumista ihmisiä kohtaan.

Koska kaupunki ei ole ihan pikaisesti karkaamassa mihinkään, vakiintuneet toimijat kuten kaupunkikonserni, pitkäikäiset yritykset, paikallislehti, yliopisto ja vaikka kirkkokin haluavat paikallistasolla määrittää ja varmistaa, miten kaupunki joiltain osin kehittyy ja pysyy tietynlaisena. Pitkäaikaissuunnitelmia ehtii hyvin tekemään ja jos se vaatii, että esim. tietosuojaa pitää vähän höllentää sieltä täältä, sehän onnistuu luontevasti, kun on jo eri paikkoihin rekrytty ihmisiä, jotka edistävät pyynnöstä milloin mitäkin työnkuvasta poikkeavaa tarkoitusta. Oman helpotuksensa tällaiseen tuo sekin, jos organisaatioiden tietoturvasta, netin valvonnasta ja nettiin kytkeytymisestä vastaavat eivät ole aivan tasalla kaikista mahdollisista hyökkäysvektoreista tai kenties he jopa madaltavat vaikeustasoa esim. ihmisen henkilötietojen tai muun häneen liittyvän tiedon hankkimiselle.

Yhteiskunnan tilasta kertoo joka tapauksessa paljon se, että elinkeinoelämän ja vallan puolella olevien tai heidän toimintaansa työllään tai muuten tukevien toiminta siinä määritn systematisoitua ja yhtenäistettyä, että erilaisten palveluntarjoajien suoritteiden ajoittuneisuus, palvelusuoritteen tekijän valikoituneisuus ja asiakkaan valmistelevuus "seuraavalle" on kuin yhteisen tietojärjestelmän avulla synkronisoitua.

Kun uutisissa mainitaan tai jollain tavoin tullaan muistuttaneeksi, että "Kiina pitää yllä massiivista valvonta- ja vakoilujärjestelmää", he tietysti sitä ohimennen paheksuvat ja ottaisivat mielellään vastaan näkemyksiä, joiden mukaan "meillä länsimaissa ja varsinkaan täällä Suomessa ei moiseen ole tarpeen ryhtyä, eikä sellaista kukaan haluaisikaan", mutta heiltä jää tajuamatta, minkä vuoksi ilman massiivista valvonta- ja vakoilujärjestelmääkin päättäjätahojen tavoitteiden toteuttaminen käy vuosi vuodelta helpommaksi.

Monet sellaiset lait, joilla pyritään estämään ja ehkäisemään päätöksientekijöiden halujen toteutumien aiheuttamien tuohtuneisuuksien manifestoituminen jonkinmoisina fyysisinä hyökkäyksinä ihmisryhmiä tai ihmisiä kohtaan, ovat jo valmiina ja käytössä. Ne on kaikki saatu hyväksyttyä käymällä niistä keskustelua vain sen verran, että jonkinlainen "yleinen ilmapiiri" niiden hyväksymiselle saavutetaan, jolloin sellaisia jossain määrin vastaankin olemista esittäneet voivat turvallisemmin mielin ilmaista äänestämällä kantansa eduskunnassa.

Monia ei vain Suomea koskettavia lakeja, vaan EU:n laajuisia, on pitkälle valmistelussaan edenneitä, jo ratifiointivaiheeseen päässeitä ja vielä tuoreuttaan vähän koeteltuja, eivätkä niiden merkitystä ja keskinäistä yhteyttä välttämättä ns. tavallinen kansalainen ymmärrä, ellei hänelle erikseen selitetä, miten niitä voidaan käyttää väärin ja miten ne hyvinkin on voitu suunnitella käytettäväksi eräänlaisina ajoittain tarvittavina instrumentteina jonkin niitä yhdistävän tarkoituksen edistämiseksi. Täten teknologiayhtiöiden velvoittaminen suojaamaan käyttäjiä laittomalta sisällöltä, rikoksen suunnittelun rangaistavuus, laittomien uhkauksien määrityksen tarkentaminen koskemaan kaikenlaisia toimittajista terveydenhuollon työntekijöihin ja taiteilijoista kunnan luottamusjohtoon ym. ei helposti tule nähdyksi olevan omiaan parantamaan mahdollisuuksia pitää ihmisiä kasvamassa "valikoidusti tarjolle asetetuissa uomissa" tjs. Hissukseen tehtävää täydennystä tietynlaisten piiloagendojen edistämiselle saa vaikkapa antamalla opettajille oikeuksia oppilaiden terveystietoihin ja Supolle/poliisille oikeudet hakkeroida mitä huvittaa ja tehdä minkälaisia peitetehtäviä tahansa. Parit false flag -tapahtumat edesauttamassa joidenkin terrorismilakien hienosäätöä eivät varmaankaan jäisi hyödyntämättä valtuuksia lisää hamuavien joukoissa.

Koska opintotukikuukausien määrää on nykyään rajoitettu, yksilö ei voi tehdä niin, että hän hankkii ensin monivuotisen koulutuksen, vaikka kokeekin uhkaksi, ettei hänen anneta työskennä alalla mielipiteidensä vuoksi ja käy sitten opiskelemaan jäljellä olevien opintotukikuukausien turvin jotain uutta useampivuotista ilman, että joutuu esim. TE-toimistolle perustelemaan, miksi kyseisistä opinnoista olisi hänen työllistymisensä kannalta hyötyä. TE-toimistohan siis hyväksyy kahden vuoden edestä opintoja ilman työnhakuvelvoitetta, jos opintonsa pystyy perustelemaan, mutta siinä olisi jo kyse yksilön pitämisestä joissakin uomissa. Käytettävissä olevien opintotukikuukausien avulla hän voisi vapaasti irroittua mahdollisesti työttömänä olevuudestaan ja ryhtyä opiskelijaksi ainakin siihen asti kunnes opintotukikuukaudet ja rahat loppuvat. Ennen tällainen henkilö olisi voinut kokeilla yhden suoritetun tutkinnon jälkeen vielä pari kertaa, josko se joku erityisen hyvä itselle löytyisi, jatkaa sitä jonkin matkaa ja sitten koettaa perustella TE-toimistolle, miksi sen pitäisi puoltaa opintojen suorittamista loppuun työmarkkinatuella. Ennen opintotukikuukausia oli kaiken kaikkiaan saatavissa 70, mistä niiden määrä väheni rutkasti eli nykyisin niitä on vain 54. Eipä ole ollut kenenkään poliitikon puheissa, että niitä pitäisi nostaa takaisin johonkin suurempaan määrään, vaikka sellaisesta on kyllä jo kokeiluakin meneillään, josko nostetusta opintolainasta voisi jättää osan maksamatta, jos muuttaa joillekin tietyistä seutuvista.

Koska ihminen täten joutuu pyrkimään onnistumaan paljolti ensimmäisellä yrittämällä hankkia itselleen sellainen koulutus, jonka avulla hän työllistyisi, eikä hänen mielipiteilynsä johtaisi häntä pahoihin ongelmiin, hän tulee myös altistuneeksi sille uhkalle, että hänen aivonsa eivät ehkä anna myöten muuntumiselle kovin monenlaiseksi siinä esim. 25-vuotiaisuutta lähestyessään, koska teorioiden mukaan ihmiset alkavat olemaan "valmiita" tietyssä vaiheessa ihmisenä kehittymistä. Esim. Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla sanotaan, että "Nuoruusiässä aivot kehittyvät voimakkaasti. Lopullisen rakenteensa ja toimintakykynsä ne saavuttavat noin 25-vuotiaana." Voisikin epäilevästi kysyä, onko peruskoulun jälkeisen pakkokouluttautumisen vaade, jota Vasemmistoliittokin niin mielellään on puolustanut, oikeastaan vain keino estää yhteiskunnan "kelkasta pudonneiden" tai ihan vaan omista mieltymyksistään johtuen vielä elämässään haahuilevien päätymistä kehittämään aivojaan tavoilla, jotka eivät sitten olisikaan niin hyödynnettävissä yhteiskunnan hyväksi. Tai päättäjätahojen hyväksi, miten sen sitten ottaakaan.

Mediassa puhutaan paljonkin siitä, kuinka nykyinen nuorten sukupolvi on sellaista, että se vaatii työltä jotain erityistä kuten merkittävyyttä ja kuinka työurien pituuksista saman työnantajan tai edes saman toimialan puitteissa ei ole entisenlaista varmuutta, mutta kyllähän ne ihmiset sitten kuitenkin aina päätyvät siihen, että on mukavaa voida keskittyä aihealueisiin ja työtehtäviin, jotka eivät mene paljon limittäin muiden verkostoyhteistyö-osaajien tekemisten kanssa ja missä pääsee hyödyntämään sitä pitkäkestoisesta koulutuksestaan saamaansa oppia. Tätä ilmenee sekä ammattikoulu-pohjaisten työntekijöiden kuin yliopistokoulutettujen keskuudessa, eikä heillä välttämättä ole mitään intressiä antaa yhteiskunnan kehittyä sellaiseksi, missä olisi edes trendikästä olla moniosaaja, saati että sellaisesta annettaisiin tulla yleisen vaatimuksen kaikkialla. Sellainenhan vähentäisi tarvittavien osaajien määriäkin. Ei tämä sitä tarkoita, etteivätkö he itse voisi olla saman päivän aikana kahdessakin erilaisessa työssä, sillä nämä työthän olisi kuitenkin suunniteltu palvelemaan yhteiskuntaa, joka on muuntumisessaan varsin konservatiivinen ja mikä aatteena tai ideologina on myös työnantajien laajalti adoptoima.

Ehkei aivan kategorisesti voida todeta, minkälaisilta opintolinjoilta valmistuu minkäkinlaisia snobeja, mutta voinee olettaa, että huolimatta yliopistotason valtiotieteilijöiden, lääkäreiden, media-alan ammattilaisten ja opettajien varsin eri tavoin maailman hahmottamisesta kuin esim. tietoliikenneasentajien, kampaajien ja leipureiden, on heidän kaikkien identiteetti ja ammattiminä, sekä heidän niiden pohjalta muodostunut perusluonteensa pääosassa sen tunnistamisessa, että tietenkin ihmisen täytyy erottautua joko ryhmäkohtaisesti tai yksilönä erityisosaamisensa kautta, sekä olla olematta hulttio. Tekoäly kaikkine kehittymisineen ainakin yrittää tulla monien työtehtävien korvaajaksi, mutta senkin valjastamisessa kehittymään sopivan hitaasti ja olemaan tulematta liian suuressa määrin meidän työpaikalle on onnistuttu varsin hyvin. Tämähän on tärkeää, koska monien asioiden kehittyminen ei ole kiinni osaamisesta, henkilöstöresursseista tai teknologiasta, vaan silkasta halusta käydä kaikki erilaiset variaatiot, hidasteet ja askeleet taaksepäin ennen kuin siirrytään "seuraavan sukupolven" tuotteisiin ja keinoihin.

Huolimatta siitä, että mediassa voidaan uutisoida hankkeista ja päämääristä, joilla pyritään vähentämään ihmisten syrjäytymistä ym., kaupungit Suomessa on sellaiseksi suunniteltu, että niiden kaduilla ja kauppakeskuksissa kuljeskelee joka päivä ihmisiä, jotka uuttavat heihin tuntemusta antiesimerkkiydestä ja mikä osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka helpoksi he sitten kuitenkin kaikenlaisen syrjinnän hyväksymisen kokevat. Vaikka perinteisesti on sanottu, että insinöörit ovat niitä, jotka ajattelevat asioita kuten ihmisiä komponentteina ja entiteetteina, sekä "johtajille ihmiset ovat vain numeroita", niin ihan hyvin jonkinlainen hetkellinen nihilismi saa silti otteeseensa kaikenlaisia ihmisiä paremmin pärjäävistä kaikenlaisiin surkimuksiin.

Surkimukseksi määrittyvyydessä on tosin jonkinlaista epämääräisyyttä, sillä kouluopetuksen laatu, työharjoittelujaksojen kehnous, liika opiskelijoiden itseohjautuvuus, kasvavat ryhmäkoot ja pitkät etäopetusjaksot aiheuttavat päättäjätahojen kannalta tarpeetonta kitkaa ja muuta ongelmallisuutta hyvin toimivan yhteiskunnan kannalta. Ammattikoulustahan on jo kehiteltykin sellainen, että sinne voi hakeutua ympärivuotisesti, mutta moiset valmistuvien opiskelijoiden käytettävyyttä heikentävät tekijät aiheuttavat kaikenlaisia selittyjen tarpeita ongelmien korjaamisen keinoista niiden vähättelyyn.

Kun työnantaja tai hänen rekryävä edustajansa valkkailee sopivia uusia työntekijöitä, hän pyrkii asettelemaan kandidaatteja jonkinlaiseen järjestykseen, mutta ihmisen älyn rajoitteista johtuen, hän ei pysty ottamaan erityisen hyvin huomioon vaikutelmien muuttuvuuteen vaikuttavia seikkoja. Riski voi yhden kandidaatin kohdalla tuntua selkeältä ja toisen kohdalla ei ollenkaan, mutta tämä olisi vain joko hetken tuntemus tai tuntemus, joka ei vähän ajan kuluessakaan saa osakseen sitä koettelevuuksia. Voitaisiin esim. arvioida sitä, saattaisiko joku työntekijäksi haluava joutua kohtaamaan yrityksen ulkopuolelta suuntautuvaa häirintää tai jonkinlaista vaikuttamista, joka vaikuttaa hänen työnsä tulokseen, työntekotapoihin tai työn tekemiseen laatuun, mutta vaikka yhden kohdalla tuntemukset olisivatkin selkeitä, niin mikä takaisi sen, että arvio kohdistuu samanvertaisena johonkin toiseen kandidaattiin?

Häirintä sanana kuulostaa helposti joltain sellaiselta, joka olisi ulkopuolistenkin helposti havaittavissa ja vaikuttaminen taasen kuulostaa sen verran abstraktilta, ettei sen kaikkia erilaisia esiintymismuotoja tulisi helposti edes hoksanneeksi, ellei tietäisi mitä mielestään etsiä. Vaikuttamista tavoilla, joihin sisältyy jonkinlaista pakottamista havaitsemaan tai ajattelemaan jotain tai jotenkin, voi kuitenkin pitää häirintänä, vaikka kohdistuvat teot olisivat maltillisesti tuotettuja ja koettuja.

Olisi älyllisesti epärehellistä ajatella, että riskialttiita ihmisiä häirinnälle olisivat kategorisesti ottaen jotkut tietynlaiset ihmiset. Samantienhän voitaisiin palata aikaan, jolloin älykkyyttä arvioitiin kallon ulkoisen muodon perusteella ja tehtiin siltä pohjalta varmoiksi määriteltyjä luokitteluja ihmisistä. Työnantajat saattavat myös ajatella, että jotkut ihmiset olisivat jotenkin alttiimpia vaikuttamiselle siitä syystä, minkälaiset heidän aivonsa oletetusti ovat tai että heidän persoonansa on muodostunut sellaiseksi, että vaikuttaminen on jotenkin helpompaa. Tällöin vaihtoehtojen joukoista puuttuisivat sen mahdollisuuden hyväksyminen, että vaikutelma enemmästä alttiudesta olisi korjattavissa jollain kenties helpollakin tavalla. Ylimääräisten ajatusten voisi ajatella kuluttavan ajatusresursseja esim. 20 %:n edestä tai jokin neurobiologisesti selitettävissä oleva, kaikkea ajattelun laatua parantava/heikentävä tekijä on säädön tarpeessa ja siihen auttaisi jonkinlainen ”aivojen detox” tjs. kuten aerobisesti tehokas suorite. Lieköhän missään pyydetään ottamaan työhaastatteluun mukaan myös lenkkeilyvermeet?

Jos tarkoituksena on saada uutettua jonkun työntekijän (esim. kuvittaja, ohjelmistoarkkitehti, journalisti tai laborantti) ajatteluun ideaa, joka johtaa esim. tietynlaisiin työn toteutustapoihin, tietynlaisen sisällön mukaan sovittamiseen tai tietynlaisiin virheisiin päätymisiin, voi tällainen olla alun perin suunniteltu periaatteessa missä tahansa. Primääri vaikuttamisen kohde ei välttämättä ole tietty työntekijä, vaan häntä voidaan pyrkiä saamaan toimimaan vaikkapa siten, että yrityksen tuotanto sen asiakkaiden tai muiden näkökulmasta muuttuu jonkin tavoitteen mukaisella tavalla. Tämä muutos saatetaan havaita nopeasti, mutta voi mennä kuukausiakin.

Työnantajan ei ehkä pitäisi olettaa, että jo palkatut työntekijät olisivat jotenkin itsestään selvästi lojaaleja hänelle. Joillekin heistä työssä käyminen yleensä on väline tai keino jonkin saavuttamiseksi eli ”vain osa elämää”, mutta joillekin tehty työ tarjoaa tilanteiden välineellistämisen mahdollisuuksia, jotka voivat toisinaan tai pitkäaikaisesti kohdistua haitallisesti tai ohjaavasti johonkin toiseen työntekijään. Toinen työntekijähän pääsee lähemmäksi sitä työntekijää, johon jo muutenkin voi kohdistua työajan ulkopuolella kaikenlaista vaikuttamista. Jos tavoitteena on työntekijän irtisanoutuminen työstä, voi tätä kehitystä olla edistämässä myös työnantaja tai jonkin osaston johtohahmo kuten vaikkapa silloin, jos tavoitteena on muokata jäljelle jäävien työntekijöiden joukosta enemmän jonkin toiveen mukaisia.

Käyttökelpoiseksi valmisteluksi voi muodostua sekin, että saadaan joku toistuvasti epäilemään itseään tietynlaisen tekemisen yhteydessä kuten luulemaan, että tietynlaiset merkkivirheet esim. sähköpostiviesteissä ja ohjelmointikoodissa olisivat omaa tekoa, vaikka todellisuudessa luvaton etäkäyttäjä on etäkäyttänyt näppäimistöä tai muuttanut kirjoitettua suoraan tietokoneen muistista tai kovalevyn tiedostoista. Tai ehkä jotain laitetta saatetaan toimimaan jotenkin huonosti, mutta jonka saa ainakin näennäisesti toimimaan ”vippaskonsteilla”, vaikka todellisuudessa laitteen toimintakuntoon palautuminen tapahtuu häiritsijöiden toimesta. Kohdeyksilö ehtisi kuitenkin toistojen kautta luulemaan, että tietynlainen metodi auttaa saamaan laitteen toimintakuntoon (esim. asetuksen säätäminen, ohjaimen asennus tai toimintajärjestys) ja kenties viestimään hoksauksestaan verkkoon vaikkapa jonnekin keskustelupalstalle - mikä selittäisi, miksi tietokonepelien käynnistysongelmiin ehdotellaan usein kaikenlaista omituista, joista ei kumma kyllä ole muille käyttäjille mitään hyötyä.

Jos työntekijään vaikuttaminen tapahtuu enimmäkseen muualla kuin varsinaisen työn tekemisen aikoihin,

sisätiloissa, asuintiloissa, muissa tiloissa, poissa ollessa, läsnä ollessa, käydessä jossain, tullessa takaisin, odotellessa menemistä takaisin, aikoessa mennä jonnekin, keskittyessä johonkin, irtautuessa keskittyneisyydestä, aloittaessaan keskittymistä..

ei täten ole kovin paljon merkitystä sillä, tekeekö työntekijä töitään etänä, freenä vai toimistolla ”pomon valvovan silmän alla”. Työntekijän kehittymistä työntekijänä voi mutkistaa se, jos hänen ei anneta rauhassa yhdistellä mielessään aiempaa ja nykyisempää ajattelua, vaan aiemman ajattelusta tehdään jossain määrin ”tuskallista” ja ikävää, jolloin aiemmista muistoista muodostuu pidemmän päälle jonkinlaisia muistojen fragmentteja, joita tohtii ajatella jonain rauhallisena hetkenä, mutta joita välttää silloin kun niissä on samankaltaisuutta siihen, mitä nykyisellään tekee. Voitaisiin sanoa, että aiempiin muistoihin on tartutettu ajatusvirus, meemi, joka odottelee tilaisuutta tartuttaa nykyisempiäkin muistoja, jos vain sopiva ajatussilta rakentuu. Samankaltainen pätee myös tilanteisiin, joissa haluaisi jo laskea joistain muistoista, mietteistä ym. irti, unohtaen ne lopullisesti, mutta mieltä myrkyttävät tahot pyrkivät jo ennalta arvioimaan, minkälaiseksi joku yrittää mieltään muuttaa ja pyrkivät valikoidusti estämään tämän. Täten, työntekijän ensin nostattaessa mielestään esiin ne asiat, mitä haluaa unohtaa ja ne, mitkä uuttavat mieleen ajatuksia niistä, mitä haluaa unohtaa, ovat ne tuolloin alttiina sellaiselle häirinnällä vaikuttamiselle, joka pyrkii tekemään ylimääräiseksi katsotusta ajattelusta sellaista, joka ei unohdukaan, vaan pyrkii tajuntaan mitä erilaisimmissa, epäsopivissa tilanteissa.