Kun toisaalla on pyritty käyttämään lainmuutoksia yhteiskunnan dataistamiseksi ja uusien tiedonhankintaoikeuksien vaiheittaiseksi lisäämiseksi siinä tarkoituksessa, että mahdollistetaan haikaillut mahdollisuudet puuttua logististen ja tietoverkottuneiden järjestelmien kautta kulkeviin fyysisiin ja digitaalisiin lähetyksiin monitoroitavuuden, suodatuksen, uudelleenajastuksen ja jopa muokkaamisen, väärentämisen ja uudelleenkokoamisen kautta - joiltain osin tavoitteet vielä saavuttamatta - on toisaalla kehitelty epävirallisia keinoja pitää ns. aisoissa nimettävissä olevia tahoja, ohjailla heitä tai tarvittaessa saada aiheutettua heille suoranaista haittaa, perustuen mielen uudelleenohjelmointiin. Lainmuutoksia ovat usein edeltäneet arkijärjen ulottuvissa olevat tai erinomaisilla esimerkeillä perusteltavissa olevat käytännöt, epävirallisten keinojen pohjautuessa kokeiluihin, jotka ovat johtaneet keinojen välineellistymiseen. Kun tähän yhdistää sen, että lukuisat erilaisissa sosioekonomisessa asemassa olevat ihmiset ovat alkaneet kasvamaan luuloon, että tiettyjen asioiden osalta yhteiskunta ja sitä ympäröivä muu maailma voi kehittyä vain yhteen suuntaan ja kaikki sitä vastaan oleva on vain viivytystaistelua ja alle jäävää hidastetta, päädytään siihen, että moni ihminen hyväksyy sen, että ajoittain kenenkään asiasta meteliä nostamatta puututaan laista ja hyvästä etiikasta poikkeavalla tavalla nimettävissä olevien ihmisten toimintaan, riippumatta siitä onko tarve saanut alkunsa hallinnolliselta tasolta vai jostain muualta.

Ne, joilla on valtaa, eivät useinkaan malta olla käyttämättä sitä tai, jossain tapauksissa, eivät voi olla käyttämättä sitä, koska jokin sidosryhmä sen käyttöön pakottaa. Tämä johtaa siihen, että vaikka erilaisissa sosioekonomisissa asemissa olevat ihmiset pelaavat paljonkin yhteen ja lainaavat ajoittain toistensa tarjoamia mahdollisuuksia mm. juuri mielen uudelleenohjelmoimistarkoituksiin, vähemmän vallan tunteesta nauttivat tarvitsevat ”sirkushuveja” tai pysyväluonteista osallistuvuuden tunnetta pysyäkseen tyytyväisenä. Toisaalta, jos he eivät pysy tyytyväisenä, heillä olisi varsin suuri työ edessään estää sitä, mikä tapahtuu heistä riippumatta. Joka tapauksessa, toistensa näkökantoja ymmärtävien ihmisten joukko, joilla on käyttökelpoista valtaa tai jotka ovat ”yhteistyökykyistä materiaalia”, lisääntyy mm. virastojen ja erilaisten yritysten henkilöstövaihtuvuuden kautta, mihin osallistuvat merkittävässä määrin henkilöstörekrytointiprosessin osana olevat psykologiset testit. Kun samanmielisiä ihmisiä on riittävästi, luonnistuu epäeettisten tekojen peittelykin paljon helpommin.

Sitä mukaa kun asiat etenevät poliittisen ja piilo-ohjailun kautta Suomessa mm. siihen suuntaan, että lapsista ja nuorista on tulossa eräänlaista yhteiskunnan omaisuutta, joissa nähdään mahdollisuus ohjata heidät sopiviin lokosiin, joissa he joko tukevat yhteiskunnan toimintaa tai eivät ole sille uhkaksi, ja jotka eivät itse vielä hahmota, kuinka heitä ohjaillaan, kokevat monet poliittisen (julkisesti tunnustetun ohjailun) ja piilo-ohjailun tunnistavat ihmiset, että heille ei jää tarpeeksi omia vaikuttamisen mahdollisuuksia, mikä yllyttää heitä soveltamaan välineellistettyjä keinoja muiden ihmisten mielen uudelleenohjelmoimiseen. Toisinaan eri tahojen intressit kohtaavat, mitä voi ajatella tapahtuvan mm. tapauksissa, joissa halutaan demonisoida tai horjuttaa niitä ihmisiä, joilla voisi olla eri näkemys siitä, miten ihmisen persoonan ja elämänkaaren kehitykseen vaikutetaan ja jotka olisivat valmiita aiheuttamaan vastareaktioita vallitsevia käytäntöjä ym. vastaan.

Yksittäisten eri asemissa olevien ihmisten ja erilaisten oikeushenkilöiden intressien ja hetkellisten tarpeidenkäsittelytapojen kasvettua monilta osin yhteen, käy ilmeiseksi, että yhteiskunnan dataistaminen, tietoverkoistaminen ja laittomista keinoista mm. tietomurrot ja salamonitorointi mahdollistavat muiden ihmisten toiminnan helpomman ymmärtämisen ja helpomman heidän toimintaansa vaikuttamisen. Tarvitaan vain pääsy soveltuvaan sosiaaliseen verkostoon, jolla on käytössään webkonferenssiohjelmisto tai muu reaaliaikaisen online-yhteistyön mahdollistava (paikkariippumaton) järjestelmä, sillä kohdeyksilöiden toiminnan ja osallistujien omien tekojen vaikutuksen ymmärtämiseen tarvitaan usein muutama erilainen näkökulma, jonka soveltuvan tietotaidon hankkineet voivat lyhyen, tehokkaan, mielenkiintoisen ja mieleen jäävän online-kerronnan avulla tarjota. Tällainen tarjoaa monelle ihmiselle kiihdytyskaistan ymmärryksen kehittämiseen tietyiltä osin ja tekee jo hyvinkin nuorille ihmisille mahdolliseksi ymmärtää muiden ihmisten mahdollisia elämänkäänteitä ”ennenaikaisesti”. Tämän voi ilmaista niinkin, että heidän ei tarvitse odottaa vuosikymmeniä kerryttääkseen sopivia elämänkokemuksia tai tietämystä voidakseen ymmärtää muiden ihmisten motiiveja ja tekemiä valintoja.

Sitä mukaa kun yhteiskunta dataistuu, sensoreiden ja dataloggereiden käyttö lisääntyy (ulko- ja sisätiloissa), ihmisajattelun ymmärtämisen vaatiessa entistä vähemmän abstraktia ajattelua ihmisajattelun ilmiöiden tullessa selitetyksi helpohkosti ymmärrettävien visualisointien kautta ja sitä mukaa kun matematiikka mahdollistaa kertyvien, valtavien datamassojen semiautomaattisen tai täysin automatisoidun käsittelyn (omasta sosiaalisesta verkostosta saatavia palveluja), aikaistuvat niiden tuntemuksien esiin tulemiset, että ymmärtää elämää itsessään. Tämä on merkittävä lisäys siihen, että vain viettäisi jonkinlaista elämää päivä kerrallaan jonkin verran omaan henkilökohtaiseen tulevaisuuteensa ajoittain silmäillen. Erityisesti ihmismielen ilmiöiden visualisoiminen saa ihmiset kokemaan tuntemuksia, että he ymmärtävät muiden ihmisten aivoituksia, varsinkin jos visualisoinnin pohjana olevan, aiemmin kertyneen datan perusteella voidaan määrittää, miltä kohdeyksilön ”mieli näyttää” tulevaisuudessa ja minkälaisia muutoksia siinä välissä tapahtuu. Sosiaalisesta verkostosta riippuen tämä voi johtaa myös siihen, että muita ihmisiä käydään ajattelemaan androi­deina, eikä niinkään inhimillisinä olentoina. Tämän ei kannata antaa johtaa olettamukseen, että olisi ihmisiä, jotka voivat (yhdessä tai erikseen) ymmärtää muista ihmisistä kaiken, mikä on ymmärrettävissä; tyypillisesti, kun on kyse muihin ihmisiin vaikuttamisesta, rajaudutaan pienehköön valikoimaan varioiden käytettävissä olevia välineitä, jotta ”vaikuttamisprojektin” hallittavuus ei käy liian ongelmalliseksi ja monimutkaiseksi. Käytännön pakottamista syistä suuri osa kohdeyksilöiden toimintaan vaikuttamisesta jääkin tietojärjestelmien tehtäväksi, jotka voivat käsitellä paljon enemmän ja nopeammin erilaisten tietorakenteiden avulla tallennettua dataa kuin ihmisaivot pystyvät, mutta joiden toiminta voi kuitenkin olla vain niin kelpoista kuin minkälaiseksi ihminen on ne ohjelmoinut.

Ts. jos kohdeyksilön toimintaan osallistuneet eivät halua olla vain pelkkiä suorittajia, jotka toimivat tietokoneiden ohjeiden mukaan, he tyytyvät siihen, että toiminnan perustana olevat mielen uudelleenohjelmointiin tarkoitetut metodit ja toimintaa tukevat välineet ovat sillä tapaa sopivan yksinkertaisia, että niitä voi käyttää vähemmälläkin älyllä, jolloin suuri osa tiedon prosessoinnista tapahtuu ihmisten kesken heidän mielessään. Monesti päämäärät ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin yksittäisen osallistujan älykkyyden rajojen koettelu, jolloin toiminnan rajoitteet ovat enemmän riippuvaisia siitä, ketä tai mitä on hyödynnettävissä eli kuka osallistuvista tuntee datatiedemiehen MITistä, kuka ohjelmistoarkkitehdin älyautojen kehitysosastolta, kuka näyteputkia käsittelevän henkilön tietystä laboratoriosta, kuka tiettyä piiriä hoitavan postinjakajan, kuka sen jolla on käyttöaikaa grid-laskentapalveluun, kuka vaihtaa tietokoneen emolevyn sellaiseen, jossa on haittakoodia sisältävä mikroprosessori, kuka kulkee aamuisin samaa reittiä kuin kohdehenkilö yms.

Kohdehenkilön mieleen jätetyillä muistoilla, mielteillä, käsitteillä, ajatusklustereilla jne. on keskeinen merkitys mielen uudelleenohjelmoinnin kannalta ja sitä kautta kohdeyksilön profiloitavuuden ja tulevan käytöksen ennakoinnin kannalta, kuten on myös kohdeyksilön toiminnasta kertyvällä datalla (netinkäyttö, episodiset tapahtumat, sensoreiden keräämä data, kohdeyksilön havaitut ja arvioidut tulevat valinnat ja käytöksenpiirteet muiden ihmisten ja tietokoneiden arvioiden perusteella, kuullut ja lausutut sanailut, tilanteissa paikalla olleet ihmiset, kuljetut reitit ym.). Kaikki tämä päätyy soveltuvien tietokantojen ja järjestelmien sisällöksi. Toistensa näkökantoja ymmärtävien ihmisten joukosta, joka yhteistoimin kohdehenkilön elämään kajoaa ja joka ei minkään välttämättömyyden vuoksi ehkä koskaan kokoonnu minnekään yhteiseen fyysiseen tilaan kuulemaan toisiaan (esim. jääkiekkoareenalle), mutta joilla on käyttökelpoista valtaa tai jotka ovat ”yhteistyökykyistä materiaalia”, eivät kaikki osallistu toimintaan samalla säntillisyydellä kuin tavallisia töitä tehdään, mutta tarvittaessa heidän voi olla hyvinkin helppo päivittää tietonsa siitä, mikä on kohdeyksilön mielen uudelleenohjelmoinnin tila milläkin hetkellä.

Kerätty data pyritään tallentamaan ja käsittelemään niin huolella, että siitä muodostuu niin koherentteja datamassoja, että dataa analysoivat algoritmit pystyvät tuottamaan (riittävän) luotettavia ennusteita kohdehenkilön tulevasta käytöksestä ja tekemistä valinnoista. Mikään ei kiellä myöskään muihin käytettävissä oleviin tietojärjestelmiin kytkeytymistä ja ennusteiden parantamista sitä kautta.

Kun toimintaan osallistuneet ovat päässeet havainnoimaan mielen uudelleenohjelmoinnin vaikutuksia tarpeeksi kauan (vaihtelee yksilöstä toiseen), vähemmänkin valtaa nauttivat alkavat mieltyä ja jotkut suorastaan huumaantuvat siitä, että pääsevät ideoimaan, millä tavoin kohdeyksilön mielen uudelleenohjelmointia voisi hyödyntää. Kohdeyksilön toimintaa arvioivat, enemmän valtaa käsittelevät ihmiset, saattavat tulla miettineeksi myös sitäkin millä tavoin yhden kohdeyksilön kautta hankittua ymmärrystä voisi hyödyntää laajemminkin, useisiin ihmisiin kohdistuvana. Tässä kohdin ollaan lähellä niitä mietintöjä siitä, ketkä yhteiskunnassa pärjäävät paremmin ja keillä menee entistä huonommin.

Tavoitteiden asettajat, ”näin on kiva”- ja ”kyllähän tätä vielä jonkin aikaa kestää”-ihmiset, vilunkipeliin valmiit ja ongelmatapaukset

Päättäjätahot, joiden toiminnan seuraamuksina on vuosien edestä vaikutusta jonkin yhteisön elämään ja joka joutuu näissä päätöksissään ottamaan huomioon useita sidosryhmiä, kokevat joutuvansa kaiken harkitsevuutensa ja imagonmuokkaamisensa keskellä pitäytymään karkeissa ihmisryhmämääritteissä, jotta heidän ajattelussaan voisi olla linjakkuutta, liian monien seikkojen huomioonottamisen aiheuttaman ajatuspörinän sijaan. Päätöksiin liittyvä aikeilu, odotusvaiheet ja niistä viestiminen, sekä eri päätöksien yhteensovittaminen kangistaa ajattelua lisää, eikä sitä paljoa paranna, vaikka ajoittain erilaisia ihmisryhmiä ja -yksilöitä tapaakin, jos haluaa myös vaalia sellaisten kanssatekijöiden käytösolettamia, joita ohjastaa [tietynlainen] asenne.

Tällainen johtaa helposti ihmisten jaotteluun, missä suurijoukkoisimmat ”näin on kiva”- ja ”kyllähän tätä vielä jonkin aikaa kestää”-ihmiset ovat niitä, joiden toivotaan olevan riittävän tyytyväisiä heidän tekemisiinsä, mutta joka jättää aina joitain ihmisiä liian vähän huomioiduksi suunnittelu- ja toteutusvaiheiden yksityiskohtaisuus- ja monenlaisten seikkojen yhteensovittamisvajeen vuoksi. Tai suorastaan sen vuoksi, että juuri se on tavoitteena, että ihmisissä olisi jatkuvasti läsnä henkilökohtaisella tasolla vaikuttava ”tätä elämäntilannetta on pakko parantaa jotenkin”, mikä sitten johtaa teoreettisesti vaikkapa työn tekemisen ja yrittämisen kautta tapahtuvaan elämänlaadun parantamiseen, missä yhteiskunnan ns. turvaverkkoja ei kuluisi niin paljon. Ei tarvitse olla edes tyypillisesti karski politiikassa larppaava henkilö voidakseen argumentoida persoonaan sopivasti, että yksilön on itse pidettävä itsestään huolta, sillä sekin riittää, että lainaa Kokoomuksen Häkkäseltä heilumattoman motoriikan ja kasvojen jämäkän elekielen, eikä ulotu äänenvoimakkuuden käytössä Ben Zyskowiczin äänenkäytön voimakkaimmalle tasolle.

Näiden päättäjätahojen, joista voisi käyttää ilmaisua ”tavoitteiden asettajat”, pyrkimykset voivat olla sillä tapaa toisistaan riippuvaisia, että jotain tietynlaista ei voi tapahtua ennen kuin jotain muuta on tapahtunut tai saatu alulle, mistä seuraa heidän kannaltaan uhka siitä, että ”ongelmatapauksiksi” luokiteltavat voivat ajan kanssa ehtiä saamaan puolelleen liikaa ihmisiä sekä ”näin on kiva”-ihmisistä, että muista ”tavoitteiden asettajista”, mikä saattaa johtaa siihenkin, että erilinjaiset tavoitteiden asettajat voivat kokea olevan suotavaa liittoutua siltä osin, että tietyt ongelmatapaukset saataisiin sellaisen käsittelyprosessin alaisuuteen, ettei heistä olisi uhkaksi tai haitaksi heidän toiminnalleen – mikä niistä sitten milloinkin on enemmän valtaa hallitsevana.

Avustajinaan tavoitteiden asettajilla, ongelmatapauksia vastaan, on vilunkipeliin valmiita ihmisiä, joista monet ovat kasvaneet persoonansa vilunkipeliin valmiiseen rooliin suurimman osan elämäänsä, sillä vilunkipelistä vihjailevuutta tai siitä suoraan muistuttavaa, ellei jopa opettavaa, esiintyy viikottain, ellei jopa päivittäin, useissa eri konteksteissa mediasta opiskeluympäristöön ja virastoasioinnista valtioiden välisiin kahnauksiin.

Ei ole aivan selvää, onko täysin vilunkipeliin valmiiden ihmisten toiminnasta johtuvaista, että ”näin on ihan riittävän kiva”-ihmisissä ilmenee niin mitättömän vähän ilmeistä halukkuutta sellaiseen, minkä tavoitteiden asettajat kokisivat ongelmalliseksi heidän kannaltaan, mutta ottaen huomioon Suomen koulutustason yleisen laadun, on heidän joukossaan oltava sadoin tuhansittain ihmisiä, jotka tunnistavat median, poliittisten toimijoiden ja muiden tavoitteiden asettamiseen osallistujien yhteispelin. Sitä voi olla hyvätasoisella koulutuksellakin vaikea arvioida, missä mikäkin tavoite on saanut alkunsa, missä tahoilla sitä on käyty sovittelemassa yhteen minkäkin agendan kanssa ja keitä pidetään ns. in-the-loop tapahtumien edistymiseen liittyen, mutta silti edes pari vuosikymmentä ei saa moniakaan ”näin on ihan riittävän kiva”-ihmisiä konvertoitumaan enemmälti ns. ongelmatapaukseksi, jotka pyrkivät ajamaan muutoksia tai penäämään sitä, missä ne luvatut yhteiskunnalliset muutokset kupeksivat. Joitakin sellaisia yksilöitä voi löytyä, jotka harjoittelevat muiden ihmisten johtamista vaatimalla linja-autolippuihin 10 sentin alennusta iltaisin tai jotka mökyävät sosiaalisessa mediassa näennäisten syiden vuoksi eli laajentaakseen osaltaan sen porukan määrää, jota tarvitaan antamaan vaikutelmaa, että jollain politisoituneella väittämällä on kannatusta tai puoltavuutta ihmisten joukossa.

Se, mikä ”näin on kiva”-ihmisille on riittävän kelpoisaa, on suhteellista, sillä he ottavat huomioon sen, minkä ovat kulloinkin orientoituneet ottamaan huomioon omassa elämässään ja muualla, eivätkä kaikki osaa edes kuvitella minkälaista elämä voisi olla vaikkapa ammattikorkeakouluopintojen jälkeen, ensimmäisen pitkäkestoisen työsuhteen aikana, Dubain valmistumassa olevassa The Museum of the Futuressa käynnin jälkeen, ollessaan mukana Afrikkaan lentomatkalla olevassa delegaatiossa tai saatuaan vihdoinkin sellaisen perusterveydenhuollon, joka ei ole niin höperösti komponentisoitu, huonosti toimiva, ihmisten sairastelevuutta hitaasti lisäävä ja toipumisaikoja pitkänä pitävä. Suomen kansanedustajat vaikuttavat ainakin näennäisesti ottavan huomioon useita ihmisten elämään vaikuttavia seikkoja valiokunta- ja edustakuntatyöskentelynsä kautta, mistä jää erinäisiä jälkiä pöytäkirjoihin ja metritolkulla pitkiin lakiteksteihin kaikkine pykälineen, joten illuusio siitä, että ”eiköhän ne poliitikot kuitenkin johonkin sellaiseen pyrkine, että näin on kiva -ihmiset voivat rohjeta kehittää elämäänsä eteenpäin edes jonkin matkaa” pysyy yllä. Valtavirran mediatalot avustavat kyllä, jos ”näin on kiva”-ihmisten mielialoja täytyy muokata poispäin halusta lähettää sosiaaliseen mediaan vielä toinenkin kevyt tuohtuneisuuden osoitus. Aidosti kriittiseksi attriboituneita julkaisuja Suomessa ei taida monia ollakaan, mikä sinänsä kuvastaa hyvin onnistunutta ihmisten ”paimentamista”.

Sellaiseen luonnonmullistukseen, joka tulisi estämään kaikenlaisen elämän mahdollisuuden, on oletettavasti vielä jonkin aikaa, joten sillä välin tavoitteiden asettajat ja heidän ihmisten elämään vaikuttavia tapahtumia skriptaavat tahot laittavat toteutukseen kaikenlaista, joka saisi elämän sisällön tuntumaan vaihtelevalta, olivat he sitten passiivisesti siinä mukana olevia tai aktiivisemmin status quon ylläpitävyyteen osallistuvia eli vaikkapa vilunkipeliin osallistuvaisia. Pikanttina seikkana voi pitää sitä, että on ilmeisen paljon helpompaa toimia ns. ongelmatapauksia vastaan kuin olla isona ryhmänä oikeasti kilpailuhenkinen muita ryhmiä vastaan sillä tavoin, että siinä voisi ajoittain aiheutua jonkinlaista takapakkia. Tällaista kilpailuhenkisyyttä ei täten edustaisi sellainen, missä tiedetään jo ennalta, etteivät kahnauksien osapuolien osapuolien toiminnasta julkisuuden kautta tiedon saaneet, pysty muodostamaan käsitystä oikeassa olevuudesta, vaan pikemminkin he joutuvat kokeilemaan molempien tahojen tuotteita ja palveluita ennen kuin ovat kykeneväisiä muodostamaan mitään jostain asiasta.

saadaan ihmiset hyväksymään rajoitettu elämänsä normaalina

Narratiiveja, joilla pyritään ylläpitämään ihmisten maailmankuvaa, rajoittamaan heidän kiinnostuneisuuttaan tavoitella erinäisiä asioita tai tietoa, muodostamaan vaikutelmia väärinajoittelijoista/-toimijoista ym., ohjailevat tahot eivät ole kokoaikaisesti tavoitteiden asettelijoita, ”näin on kiva”-ihmisiä tai vilunkipeliin valmiita, eivätkä hekään säästy narratiivien vaikutuksilta, sillä heijastusvaikutuksia ilmenee sellaisilla ajoituksilla ja sellaisille viiveillä, ettei niiltä voisi välttyä siten, että on vain tiettyihin aikoihin lukematta tai kuulematta jotain uutisointia.

Ihmisiin vaikuttaminen sanallisen, kuvallisen ja auditiivisen viestinnän kautta ollessa eri tavoin tavoittavaa kuin sähkömagneettisten aaltojen, voivat mielensä käyttökelpoisena pitämisestä kiinnostuneet valita olla ahnehtimatta liiaksi median tarjontaa, sillä päivittäismedioiden suoranaisena tarkoituksena on uudelleenohjelmoida ihmisten käsitetajua ja rapauttaa ihmisten kyvykkyyttä päätyä intuitiivisen ajattelun kautta muihin mietteisiin kuin minkälaiseksi median sisältöä ohjaavat algoritmit ovat tarkoittaneet, että he voisivat ensimmäisten ajattelun hetkien aikana päätyä.

Kansalaisaloitteiden käyttöön tarjoamisen ollessa johtamatta siihen, että voitaisiin huomata ihmisiin kertyvän paljon sellaista muutoshalukkuutta, joka ei edustaisi jotain yksinkertaista kuten ”valtion luvattava varma työpaikka opinnoista valmistumisen jälkeen” hienoisempien poikkitieteellisten, mutta ihmisten ymmärrettävien vaatimusten muotoon sanailtujen sijaan, voidaan todeta kaikenlaisen saavuttamattomissa pidetyn toimineen hyvänä halujen hillitsijänä ja vähään tyytymiseen tottumisen hyvänä ajattelun yksinkertaisena pitävänä. Sosioekonomisesti paremmin pärjäävät voivat kyllä ajoittain kulkea samalla linja-autolla kuin köyhemmät ihmiset ja käyttää pyöräillessä samoja kulkuväyliä eli eivät sinänsä koe tärkeäksi pitäytyä erossa huonommin pärjäävästä kansanosasta, mutta kaikesta elämänsä enemmästä leppoisuudestaan huolimatta, he eivät silti koe syytä käyttää leppoisammin toimivaa mieltään osallistuakseen futuristien maalailemien tulevaisuuskuvien tuomiseen nopeammin lähemmäs nykypäivää, vaan he antavat asioida tapahtua ”omalla ajallaan”.

Ei tarvitse olla kliinisesti sairas, jotta voisi päätyä ajattelemaan menneitä tapahtumia ja aiempia mietteitään vajaasti tai vaikeasti tavoitettavasti, ellei jopa välttelevästi niistä juontuvien muiden ajatusten ja tuntemusten vuoksi, sillä sopivan verran yhteiskunnan laajuisesti vaikuttavia stressitekijöitä vaikkapa vuosia kestävän virusepidemian ja samanaikaisten tiukan julkisen taloudenpidon vaatimusten muodossa, saa ihmisiä priorisoimaan ajatteluaan tavoilla, joka toivon mukaan takaisi varmemmin selviytymisen tai leppoistumisen mahdollisuuksia yksilölle itselleen ja hänen läheisilleen. Ei niihin ajatuksiin mahdu mukaan muiden ihmisten huomioimista ellei se ole trendikästä, varsinkin kun päivittäislehdet ovat jo useamman vuosikymmenen pitäneet lehtiensä sivuilta poissa sellaisen aineksen, joka saisi ymmärtämään paremmin muita ihmisiä kuin ihanteista tai epävirallisen kelpoisista johdettuja sellaisia. Mediatalot ovat menneet jopa niin pitkälle algoritmisessa sisällöntuotannossaan, että ne ovat heivanneet syrjempään suuren määrän mm. viihdealan toimijoiden huomioimisia, jotta tietyille valituille muille jäisi viikkotasolla parikymmentä uutisslottia enemmän.

opettajiston päätösvalta tavoitteiden asettajien tuottamisessa

Jos hyväksytään se tosiasiaksi, että sosioekonomisesti paremmin pärjäävät eivät suurpiirteisesti ottaen koe heidän tehtäväkseen osallistua muiden ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamiseen, niin näin ei kai liene opettajiston kohdalla, jonka edustajista monet tekevät päivätyönään eräänlaista ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamista? Tosin, kysymyksenasettelu saattaa vaatia tässä hiukan täsmennystä, sillä vaikka yleisesti ottaen koulutus on hyödyllistä sen saajille ja mistä voidaan johtaa toteamus, että tietenkin opettajisto tekee työtään ihmisten elämässä viihtymisen mahdollisuuksien parantamiseksi, opetustyön ohessa ja aikana voi tapahtua kaikenlaista, joka muokkaa heille altistuvien ihmisten mielialoja, kyvykkyyksiä joko hyvänlaisesti tai vähemmän hyvänlaisesti.

Opettaja voi tehdä opetustyötään ohjekirjan mukaisesti ja tarkastaa tenttivastauksia samalla rutiinilla vuodesta toiseen, mutta tämä ei poissulje sitä mahdollisuutta, että opettaja osallistuu työnsä ohessa vilunkipeliin valmiiden koululaisten ja opiskelijoiden kanssa sen hetkiseen yhteiskuntaan vähemmän sopivien ongelmatapausten elämän mielekkyyden pilaamiseen. Oppilaitoksen kokoista yksikköä tarkastellessa voitaisiin päätyä huomaamaan, että monivuotisen koulutuksen aikana tiettyjä opiskelijoita voidaan ohjailla hyvinkin spesifisesti kehittymään sellaisiksi, että he ovat valmistumisvaiheessa vielä kaukana mahdollisuuksista toimia tavoitteiden asettajan asemassa, päätyen lähitulevaisuudessa mitä todennäköisesti ihan tavalliseksi ”näin on kiva”-ihmisiksi, joista saa ihan kelpo työkalun johonkin yritykseen ja joilla ei ole mitään kiinnostusta kehittää innovaatioita, joilla olisi ennalta hallitsemattomia vaikutuksia muiden ihmisten elämään, saati että heissä kytisi kiinnostusta muokata muiden ihmisten mieltä yhteiskunnan toimintaa vaarantavien muutosten aikaansaamiseksi rauhanomaisen keinoin.

terveydenhuoltojärjestelmän päätäntävalta ongelmatapausten kahlitsijoina

Yhteiskunnan, jonka toimivuus perustuu rahankiertoon, ei haluta olevan sellainen, että kaikki tutkimustieto, parhaimmat välineet, osaavimmat ammattilaiset ym. tarjottaisiin myös vähävaraisten käyttöön, sillä sellainen tyrehdyttäisi ihmisten motivaation itsensä kehittämiseen parempaan asemaan pääsemiseksi, jotta he voisivat siirtää lisääntyneitä rahavarojaan muille vastineeksi saamastaan palvelusta. Kilvan ihmisten puolella olevista poliittisista puolueista yksikään ei tohdi kiiruhtaa liiaksi sellaista terveyteen liittyvää kehitystä, joka saisi ihmisiä laajassa määrin pysymään terveenä tai saamaan nopeammin hoitoa (parannellun) perusterveydenhuollon asiakkaana pysyttäytyen, sillä se voisi vaarantaa heitä äänestävien alan ammattilaisten toimeentulon.

Tällaista lääketieteen ammattilaisten aitiopaikoilta vuosia seurattuaan, käyvät viimeistään monen päällikkötason henkilön asenteet fakkiutumaan sellaiseksi, minkä nojalla koetaan, että jos vain milläkin tavoin voidaan heikentää jossain vaiheessa parannellun perusterveydenhuollon toimintaa, niin täytyy tehdä, silä tällä tavoin lääkärit yms. näyttäytyvät yhteiskunnassa välttämättöminä toimijoina, joita mikään ei voi syrjäyttää tai tavallistaa helposti unohdettavaksi asiaksi.

Lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset voivat tulla yksikkökohtaisesti mieleltään sillä tapaa toksisiksi, että sosiopaattien määrä lisääntyy ja potilaita kohtaan suunnattu asiaton käytös suorastaan normalisoituu. Lääkärikunta pitää itsensä puolta, vähemmän koulutusta saaneiden sairaanhoitajien ym. avustuksella, ettei kovin usein tarvitse julkisesti uhrata ketään sen näytelmän esittämiseksi, että ”huono aines” on täten saatu pois ja potilasturvallisuus on jälleen taattavissa. Ts. kollegoita ei ilmianneta, eri koulutuksen saaneiden huonoon käytökseen totutaan, riskialttiita selitteitä/haittatapahtumia ei kirjata ylös tietojärjestelmiin ja kaikenlaiset potilaiden eri tahoille tekemät muistutukset ja huomautukset vesitetään.

Kun terveydenhuolto on täten saatu hallintaan, on vielä jäljellä potilaskohtaamistilanteisiin varautumiset, missä potilaiden esittämät spekulaatiot ja väittämät pitää pystyä ottamaan vastaan ja käsiteltyä siten, että ne saadaan sovitettua, valikoidulta, jatkoon päässeiden seikkojen osalta, lääketieteen nykyparadigmoihin, tautiluokituksiin, käytäntöihin ym. jotka eivät salli niiden ulkopuolelta tulevien selittävyyksien toimimista paremmin potilaan oireita ymmärrettäväksi tekevänä. Vaikkeivat lääkärit, terapeutit ym. useinkaan osaa selittää vastaanottotilanteissa, miten oirekuva tarkemmin ottaen täsmää lääkkeen/hoitokeinon deskriptiivisiin vaikutuskohteisiin, minkälaisia muutosprosesseja ne saavat aikaan tai miten ne toimivat yhteen aivojen/mielen pyrkimyksiin vastustaa vaikutusta, alansa asiantuntijat toimivat kuin heille olisi koulutuksessa opetettu, kuinka saada itsensä kuulostamaan siltä kuin tajuaisivat, mistä puhuvat.

Terveydenhuoltojärjestelmä ei ole suunniteltu pelkästään pitämään ihmisiä terveempinä tai tarjoamaan eri hintaisia palveluita, vaan se on myös osa sitä koneistoa, jolla pyritään lieventämään, ehkäisemään ja poistamaan yhteiskunnalle ongelmallisten ihmisten vaikuttamisen mahdollisuuksia, minkä muut instituutiot tunnistavat mm. omissa prosessikaavioissaan, joista voisi lukea, kuinka tietyllä tavoin ongelmalliset viedään ”varmuudeksi” terveydenhuoltojärjestelmän möyhennettäväksi. Ongelmallisuus voisi tuolloin olla tekoselitys sille, että saadaan ongelmatapauksesta tiedettäväksi ja vilunkipeliin valmiiden käyttöön esim. aivokuvantamisen tulokset, lääkärinlausuntoja, psykologisten testien tuloksia ym., sekä optionaalisesti ohjattua hänet käyttämään toimintakykyä heikentävää/muuntavaa lääkettä, mikä taasen voisi turruttaa hänen haluaan jatkaa sitä tavoitteiden asettelijoiden kannalta ongelmallista toimintaa, mikä oli varsinaisena syynä hoitoon ottamiseen.

esittävätkö vilunkipeliin valmiit ajoittain natseja, äärioikeistolaisia yms.?

Natsit, äärioikeistolaiset ja moottoripyöräläiset saavat niin vähän mediahuomiota, että niistä uutisista lukeva voi kokea yllättyneisyyttä siitä, että niiden määrä on lisääntynyt prosentuaalisesti paljon, sillä missään mediakentällä ei esiinny mitään sellaista, joiden kautta muodostuisi ajantasaista tuntumaa siitä, mitä tällaisten toimijoiden osalta jossain päin tapahtuu ja miten vakavaa se on. Silloinkin kun niistä jotain mainitaan, jää tuntuma, että asiaan liittyvä tapahtuma on kuin tilaustyötä esim. jotain ajankohtaista lainsäädäntötyötä varten, mikä taasen jättää avoimeksi mahdollisuuden, että esim. natsismi (tai fasismi) on jotain, jota pidetään olemassa keinotekoisesti eräänlaisten näyttelijöiden avulla, joita yhdistää jokin illuusiota vahvistava yhdistys tai muu järjestäytyneeksi muotoiltu toiminta.

Yksittäinen ryhmäkuva kotimaisista fasisteista kerran kolmeen vuoteen ei ole kummoinenkaan todiste siitä, että mitään fasismia edes olisi. Jos heillä on vaikkapa jokin blogi tai muu sosiaalisen median tarjoama julkaisu, se voi olla laiskasti päivittyväisen oloinen, varsin rajattuine aiheineen ja jättää vaikutelman, että jos sitä natsismia/fasismia harrastettaisiin tosissaan, silloin aiheiden kirjo olisi aivan toisenlainen. Kaikki näihin digitaalisiin julkaisuihin jätetyt kommentoivat viestitkin voisivat olla automaattisesti jonkin tietokoneohjelman generoimia, mihin joukko ihmisiä olisi leikkimielessä lainannut kasvokuvansa käyttöön. Kaikista miljoonista suomalaisistakin saadaan ehkä vain 30 tyyppiä kuljeskelemaan kaduilla jonkin soveltuvan tapahtuman aikaan. Tällainen olisi eräs todiste siitä, kuinka mm. koulutusjärjestelmä aloittaa jo varhaisessa vaiheessa ihmisten kasvattamisen ”näin on ihan kiva”-ihmisiksi, joista osa saa sitten ajallaan tehtäväksi vilunkipeliin valmiin ihmisen roolin esittäessään ajoittain esim. natsia tai fasistia. Asiaan liittyvät yhdistykset voivat olla olemassa senkin vuoksi, että ajoittain suuntaansa ja orastavaa samanhenkisyyttä etsivät yksilöt saattavat suurella todennäköisyydellä päätyä olemaan yhteyksissä niihin, mistä saa vuosien mittaan hyödyllistä tilastotietoa päättäville tahoille jaettavaksi, sekä potentiaalisia tilaisuuksia muokata sopivan muokkauskelpoisia yksilöitä halutunlaisiksi.

poliisiviranomaiset vihanpurkausten selittävyyksien väärinymmärtäjänä

Terveydenhuoltojärjestelmän voi ajatella arvioivan ihmisten toiminnan haitallisuutta yhteiskunnan tavoitteiden asettajien kannalta toissijaisesti, poliisien ajatellessa tällaista ensisijaisesti ja käyttäen terveydenhuoltojärjestelmää välineenä yksilöiden disruptoivaan toimintaan puuttumiselle, vaikkei se aivan tältä vaikutakaan jalkatyötä tekevien poliisien hakiessa yksilön kotontaan tarkempaan syyniin, sillä heidän päätäntävaltansa on suht mitätön. Yhteistä kenttäpoliisien ja lääkärien toiminnassa on se, että molempien kanssa on varsin hyödytöntä keskustella siitä, kuinka vihanpurkaus oli laitettu muiden ihmisten toimesta alulle jo viikkoja, ehkä jopa vuosia ennen tapahtuma-ajankohtaa, sillä huomio halutaan mieluummin kiinnittää siihen, mitä aistein havaittavissa ollutta tapahtui. Vaihtoehtona olisi, että käytäisiin yrittämään ymmärtää, millä keinotekoisin teoin yksilöön käytöstä on pyritty systemaattisesti muuntamaan.

Kyse vihanpurkauksessa tai tuntien mittaisessa tunteiden hillitsemisessä, jonka aikana vahingoittaa esim. ampuma-asein muita, voi olla siinä, että kaikkea esim. vahvuuteen, voimakkuuteen, iskevyyteen ym. maskuliinisuuteen ja vastavoimia murskaavuuteen liittyväistä on pyritty tekemään hänen mielessään sellaiseksi, jonkalaiseksi hän ei haluaisi muuntua, joten hän on hillinnyt itseään siinä määrin kuin on pystynyt, mutta kokenut lopulta, ettei vaikuttamiselle ole ilmeisesti tulossa loppua, joten hän lähtee hakemaan avunpyynnön tapaista huomiota aseilla ammuskelun muodossa, mikä sitten saattaa riistäytyä hiukan hallitsemattomaksi kaiken aiemman tunteiden turruttamisen jälkeen.

Syynä yksilöön vaikuttamiseen voi alun perin olla ollut sen harjoituttaminen, kuinka yhteiskunnassa saadaan pidettyä halut muutoksien ajamiseen sellaisissa rajoissa, etteivät ne sisältäisi väkivaltaa ollenkaan, paitsi silloin jos kyse on illuusion luomisesta jotain lainsäädäntötyötä tai vihapuhetyöryhmää varten. Jotkin harjoituksen kohteena olevat yksilöt saattavat joutua kokemaan paljon enemmän töykeää vaikuttamista kuin toiset, jotta äärimmäisen vaikuttamisen seuraamukset saataisiin paremmin esille ja analysoitavaksi. Lehdistö ja poliisi yhdessä naamioivat mielellään ampumatapaukset mustasukkaisuuskohtauksiksi, sillä täytyyhän niistä viestiä myös englanniksi, ulkomaisille lukijoille, koska ei haluta antaa vaikutelmaa, että Suomi olisi jotenkin tyypillisen vaarallinen maa. Tilanteet nähneitä haastateltuja (vilunkipeliin valmiita) saadaan tarvittaessa sanomaan mitä soveltuvaa vaan.

Eihän se aivan absurdi ajatus olisi, että joku vaikuttaisi jonkin puolueen ulkopuolelta ideoineen ja näkemyksineen puolueen jäseniin niin vahvasti, että heidän tuntemuksensa puolueen tarkoituksesta ja puoluejohdon hyödyllisyydestä joidenkin tarkoituksien suhteen päätyisivät hetken häilymisen kautta haluun toisenlaisesta yhteiskunnasta, jossa puolueen merkittävyys, tavoitteet ja keinot palvelisivat yhteiskuntaa ja ihmisyyttä kovin eri tavoin. Puolueethan ovat tavallaan jatkuvassa herkässä hajoamistilassa, mitä puoluejohto yrittää estää tapahtumasta välttämällä puhumasta liian monista aiheista, jotta heille voisi muodostua tottumus puhua suunnilleen tietynlaisista aiheista näppärästi.

Puolueiden jäsenistö on jossain määrin jonkinlaisen innostamisen kautta mukaan saatua tai sitten he ovat paremmin puolueen tarkoituksia ja tavoitteita ymmärtäviä. Molemmanlaisissa tapauksissa heidän valmiuttaan pysytellä suunnilleen tietynlaisena kokemansa puolueen jäsenenä voidaan koetella ilman valehtelua, liioittelua ja vääristelyä, sillä esim. vaalien aikaan puolueiden merkitys vahvistuu varsin vajavaisista aihekavalkadeista hössöttämällä ja vaalien välillä puolueiden vähemmän ajatuksella politiikkaan osallistuvat jäsenet ovat kiinni puolueessa aina siihen asti kunnes puolue suorastaan koheltaa jotain.

Herkkyyttä puolueen jäsenen sitoutuneisuuden koettelemiseksi voisi kuvitella tehtävän mm. arvioimalla, kuinka hyvin hän on sisäistänyt puolueensa erilaiset valtakunnalliset, paikalliset ym. ohjelmat. Ne ovat usein varsin pitkällistä luettavaa, joten aivan kertalukemisella tai kertaalleen selaamisella ei paljoa muistiin jätetä. Toisaalta, eivät ne varsinaisesti tieteellisen monimutkaisesti sanailtuja ole ja pitkiä tekstejä lukemaan tottuneille niiden kohtalaisen strukturoitu rakenne tarjoaa hyvän mahdollisuuden muodostaa mentaalista vertailukohtaa kaikkiin muuhun puolueen julkituomaan. Toisaalta, joidenkin puolueiden jäsenten vaalien aikainen käytös antaa viitteitä siitä, ettei heitä erityisemmin edes kiinnostaisi, mitä puolueen ohjelmissa on sanottuna, sillä heihin vetoaa enemmän monenlainen häseltäminen, muiden parjaaminen ja viestinnän levittäjänä toimiminen.

Puolueen jäsenistä sellaiset, jotka eivät koe puoluetta primääristi keinoksi hallita ihmisiä, luoda uraa tms. ja jotka eivät ole ns. häseltäjiä, vaan ovat mukana puolueessa sen vuoksi, että kokevat sen jonkinlaiseksi edunvalvontaryhmäksi, olkoonkin vaikka kuinka rajallinen toiminnassaan, voisivat järkisyillä, skenaarioesimerkein ja vaikka prosessikaavioin olla konvertoivissa toisenlaisen yhteiskunnan kehittämisen kannattajiksi.

Lehdistö ja muu media tarjoavat väylät, tilat ja tehostekeinot puolueiden toimintaa uhkaavien henkilöiden saamiseksi tuntemaan olonsa epämukavaksi ja heidän vaikuttavuutensa ei-niin-hyvin toimivaksi. Samat tahot tarjoavat puolueille myös tilaisuuden esittää olevansa jotain kannattamatonta kuten sosiaaliturvan leikkauksia, minkä ilmaisemisen jälkeen puolue voisi saada vaikkapa kuukausiksi aikaa antaa tällaisen väittämän "upota" kuulijakunnan mieleen, koska muutamaan isoon toimijaan keskittynyt lehdistö pystyy kyllä pitämään poissa tällaista väittämää koettelevat uutisoinnit ym. viestinnän. Tämä toimii myös niinkinpäin, että jonkun politiikon annetaan yhtenä päivänä toheltaa jotain, josta keskustellaan saman tai seuraavan illan uutislähetyksessä ja josta tulee ainoa esimerkki jostain tietystä, johon voidaan sitten myöhemmin viitata moneen kertaan uudestaan muissa yhteyksissä.

Olisikin pikanttia kysyä, miksi ennen vähemmän menestyviin ihmisiin vedonnutta puoluetta pilkattiin niin mielellään mediassa ja nykyään sen melkeinpä toivotaan pääsevän päättämään valtakunnan asioista toisen karskia esittävän puolueen kanssa? Minkälaista yhteiskuntaa media oikeastaan haluaakaan? Eräs selitys saattaa löytyä siitä, että on niin helppoa kannattaa ylipuolueellisesti ideaa siitä, että "ihmisen täytyy saada rahaa työstään", mikä on myös eufenismi sille, että "meidän porukalla menee riittävän tai erittäin hyvin ja on mukavaa, muut pärjätköön miten pärjäävät".

Huomiota on toisaalta syytä suunnata myös siihen, miten yksikään suomalainen puolue ei ole ollut halukas irroittautumaan siitä jumitilasta, minkä työllisyyden ja yrittäjyyden puolustautuminen aiheuttaa eli sote-uudistustuskaan ei vielä seuraavaan kymmeneen vuoteenkaan tule olemaan yksilöä hienoisesti palvelevaa kaikenlaisine tieteen ja teknologian mahdollisuudet käyttämisineen, joten retorisesti nätimmin viestivät puolueet eivät kaikelta osin ole muista puolueista erottuvia, sillä ne ovat kukin vuorollaan perinteistä "kaikilla ei voi mennä hyvin, mutta kunhan edes joillakin"-näkemystä kannattavia.

Puolueiden ollessa ihmisiin paljolti mieleenjäävästi koettaneet tehdä selväksi tai muuten vain toistojen kanssa tulleet opettaneeksi, että tietynlaiset ihmiset ovat erityisesti heidän puolueensa jäseniä tai että tietynlainen henkilö on kyseisessä puolueessa merkittävä henkilö, on puolueen vaikea hyväksyä sitä, että joku puolueen tai suorastaan politiikan ulkopuolelta kommunikoiva ilmaisee kaikenlaista poliittisen sävyistä ja joko näyttää puolueen jäsenistön arkkityyppiseltä edustajalta tai muistuttaa paljolti jotain merkittävässä asemassa puolueessa olevaa.

Joillekin puolueille erilaiset vihjailevat hyökkäykset visuaalisin, verbaalisin tai muine keinoin ovat niin tavanomaisia, että niiden käyttö saa ihmisten mielipiteitä heistä muuttumaan yhtä heikonlaisesti kuin ihmisten mielipiteet muuttuvat rakennus- ja kiinteistöalalla työskentelevistä, jotka suorastaan haalivat itsestään muistuttavaksi kaikenlaista järkyttävän erottuvaa, välkkyvää, huonosti ympäristöönsä sopivaa, kehnosti mietittyjä päätöksientekoja ym. Täten puolueen ulkopuolella toimivan henkilön liian hyvin muihin ihmisiin vetoava tietyn käsitteen käyttö voi olla riittävä peruste ryhtyä toimiin häntä vastaan. Jos hänen mielialaansa vaikuttaminen ei vaikuta toimivan, voidaan kokeilla vaikuttaa muiden ihmisten häneen suhtautumiseensa tai tehdä hänen käyttämänsä käsite sillä tapaa tehottomaksi, ettei sitä voisi käyttää niin puhtoisesti. Puolueet voivat tehdä käsitteiden toimivuuden estämiseksi yhteystyötäkin.

Mitähän siitä saisi aikaan, jos puolueen jäsenistön koko maailmankatsomuksen muuttamisen sijaan karsittaisiin jostain puolueesta jotain pois, josko siitä jäisi jäljelle jotain, mitä voisi kehittää laajempiin ihmisjoukkoihin vetoavaksi? Kristillisdemokraatit jos joutaisivat jättämään jumalhömpän pois ja kävisivat tavoittelemaan laajempaa ja parempaa hyvinvointia koko kansalle, ei muilla puolueilla olisi muuta mahdollisuutta kuin vastata samalla mitalla tai toimia vielä paremmin? Eikö? Vai muodostuisiko riskiksi, että perussuomalaiset alkaisivat haalimaan kaikenlaista jumal-asioihin liittyväistä itseensä? Hehän ovat uutisointien perusteella käyneet kirkossa puhumassa sinne perinteisesti kuulumattomasti asioista siten, että median täytyi tehdä siitä "että kehtaavatkin"-tyyppinen paheksuntauutinen. Onhan se toki todellinen riski, että tietyillä puolueilla on vähän liianlaisesti intressiä koettaa löytää heikossa sosioekonomisessa asemassa olevia ihmisiä, joita sitten koettavat toisenlaiseksi muuttaa.

Puolueiden julkisuudessa saamaa aikaa kuluu erittäin paljon laajoihin ihmisjoukkoihin vaikuttavista asioista puhumiseen ja voisikin visualisoida, kuinka päättäjätahojen toiminnan vaikutukset menevät ikään kuin ohitse monenlaisesta, mihin muuhun olisi syytä vaikuttaa. Täten vaaditaan kyllä lisää esim. toimistovirkailijoita, sairaanhoitajia ja vaikka mitä, muttei sanota mitään erityisen kekseliään kuuloista siitä, millä muilla tavoin voitaisiin parennella asiaintiloja, joihin väitetään pyrittävän vaikuttamaan säätämällä jotain parametrejä kuten jonkin määrää oli se sitten ihmisresursseja tai rahaa. Jonkinlaisena välttämättömänä pahana toimivat laatukriteerit, joita eri sidosryhmiä ja tavoitteiden määrittämistä varten asetetaan, mahdollistavat sen argumentoimisen, että asiaintiloja on onnistuttu parantelemaan tai niiden parantelemista onnistuttu tavoittelemaan kelpoisessa määrin, vaikka monet vaikuttamisen kohderyhmään kuuluvat kokisivatkin, etteivät he koe minkään parantauneen. Erilaisille näkymyksille siis olisi tilaa, mutta eikö toisaalta ammatikseen erilaisia näkemyksiä, skenaarioita ja raportteja tuottavat ole saaneet julkisuudessa asti useastikin huomiota, eikä tällainen silti ole saanut yhteiskuntaa luovimaan toisin? Ehkäpä vika on ollut siinä, että tällaisesta on puuttunut yhtäläinen vetoavuus niihin puolueiden jäsenistöjen "keskikasteihin"?

Se vielä jotenkin voitaisiin selittää, että tietynlaiset 30 – 50 -vuotiaat kokevat monilta osin, että heillä on ikään kuin oikeus pilata joko omalla alallaan etenemistä yrittävien tai muiden alojen teoriapohjaisessa tietämyksessä liian syvällä päässeiden käsitetajua ym. psykologisen haitanteon keinoin, mutta kun tätä pilaamista tapahtuu myös lapsien, nuorien, työelämästä pitkään poissaolleiden suunnalta ja vieläpä eläkkeellä olevat osallistuvat jonkinlaiseen peliin, jossa on mukana vahva koordinoituneisuuden maku ja toiminta vaikuttaa olevan synkronissa niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tapahtumiin, täytyisi olla löydettävissä sellainen selitysmalli, johon liittyy ihmisiä yhteenliittävää yhteishenkeä, jaettuja visioita tai edes yhteistä tahtotilaa jonkin asian suhteen. Nämä tietynlaiset aikuiset, muiden ihmisten mieleen puuttuvat ihmiset, olisivat olleet määritelmällisesti sellaisia, jotka ovat jo päässeet elämässään vauhtiin ja vielä olisi elämää edessäpäin, mutta jotka eivät välttämättä ole huippuhyviä työssään, eivätkä sellaista ehkä erityisesti kaipaakaan, eikä heiltä nykyistä enempää ole kukaan vaatimassakaan, jolloin heillä riittäisi eräiksi elämän peruspilareista töiden sujuvuus, saatu elanto ja työnteon/itsensä arvostus omalta ja muiden suunnalta. Yksinkertaisimmillaan heidän toimintaansa olisi voitu selittää mm. tarpeella varmistella omia asemiaan, identiteettejään ja tarpeellisuudentuntemuksiaansa, mutta selitykseksi olisi löydettävissä ja sovitettavissa myös heidän oletettu käsityksensä kelpoisasta, mutta ”lokeroivasta” yhteiskuntajärjestyksestä, missä koululaitokset tuottavat sekä ammattiosaajia, että tutkijoita, joista elämään mukaan ohjatut ja johdatetut voivat kokea olevansa muiden kontrolloitujen elämänlinjojen kautta kulkeneisiin verrattuna jollain tapaa erityisiä – todellisuudessa mm. monesta opinnäyteraportista ja gradutyöstä on luettavissa, että kouluopetuksien ja työelämän vaatimuksien välillä on valtavia kuiluja ja suuri osa opetuksesta menee monen valmistuneen kohdalla aivan hukkaan, mutta näitähän ei varsinaisesti huomioida silloin kun puhutaan ihmisten identiteeteistä. Kuitenkin, jos perimmmäisenä selityksenä aikuisten töykeydelle olisivat, edellisestä johdettuna, mm. ”ennakoiva itsepuolustus” ja sosiaalisen pääoman kasvattaminen muille palveluksia tekemällä, voisi pitää oletettavana, että vuosia vuosien perään jatkuneet negatiiviset talousuutiset pelkästään vankistaisivat heidät halukkuuttaan minimoida riskejä, joita mm. liiaksi ”omia polkujaan” kulkevat ihmiset, jotka vaikuttavat viestinnällään muiden ihmisten asenteisiin, suhtautumisiin, tuleviin valintoihin ym. voisivat aiheuttaa, jos näiden kohdeyksilöiden mahdollisuudet paranisivat eksponentiaalisesti tai edes tuplaantuisivat.

Mahdollisena osaselityksenä näiden aikuisten ihmisten motiiveja ei kannata hylätä, sillä ne voivat täsmätä hyvinkin osuvasti. Kuitenkin, koska saman kohdeyksilön aiempaa ja uudeksi osaamiseksi muodostuvaa ovat pilaamassa eri-ikäiset ihmiset sekä sellaisella temmolla ja paatoksella, ettei välipäiviä juuri jää, että toisaalta heillä ei vaikuta olevan varsinaista kiirettä kuin lähinnä jonkinlaisten toiminnan synkronointipisteiden saavuttamisien ja kohdeyksilön psykologiselle haitanteolle ym. altistumisien ylläpidon hallinnan suhteen, täytyisi olla niin, että jollain tarkkuudella määriteltyjä suunnnitelmallisuuksia on olemassa, toiminta on tietojärjestelmäavusteista ja toiminta vetoaa toistuvasti samoihin henkilöihin ilman, että heissä ilmenee pakottautuneisuuden tuntemuksia, vaan pikemminkin he käyttäytyvät kuin olisivat mukana Suuressa vitsissä. Tästäkö olisi kyse? Mikä voisi olla suurin vitsi ikinä? Vai olisiko sittenkin niin, että harjoitellaan sellaista vaikuttamista, mistä ei jää helposti osoitettavia jälkiä?

Se tiedetään, että osalliset selkeästikin pyrkivät pitämään kohdehenkilöt aisoissa monella tapaa (mm. taloudellisten rajoitteiden luominen, työpaikan saannin vaikeuttaminen ja Internetin käytettävyyden häiritseminen), osallistujien käyttöön vuotaa tietoa mm. pankkitilien saldoista, kurssiarvosanoista ja käydyistä paikoista, sekä jopa sukulaiset osoittavat – hekin koordinoidusti – erittäin töykeää käytöstä. Mihin tällainen voisi sopia? Eräs harha-askel tällaisen mietinnän alkuvaiheilla olisi olettaa, että osallistumisen intressi olisi kaikkien osallistujien kesken yhteinen. Mikä näiden ihmisten intressi onkaan, se saa osallistujista otteen erilaisissa vaiheissa heidän elämäänsä, se soveltuu eri ihmisille eri tavoin, intressejä on varmastikin enemmän kuin yksi ja nämä intressit voivat olla keskenään erilaisissa riippuvaisuussuhteissa.

Heitetään alkuideaksi mahdollisuus, että Suomi olisi suunniteltu monessa mielessä vuosikymmeniä eteenpäin jo ennen kohdeyksilön syntymää ja että erilaisten tietokone- ja ihmisavusteisten ennustusjärjestelmien avulla ollaan voitu varautua moneen ennalta. Vuosikymmeniä sitten iPhonen tehoinen järjestelmä saattoi viedä parin autotallin verran tilaa, mutta vaikka niitä olisi harvassa, ei niitä ollut mitenkään välttämättä tarpeen pitää missään salassa, sillä virkamiehet, tutkijat ja filosofit ja muut ”tulevaisuuteen katsojat” ovat aina tuottaneet ennusteita siitä, minkälaiseksi erilaiset mietteiden kohteena olevat asiat kuten kaupungit ja valtiot, sekä ihmiset niissä kehittyvät minkäkinlaisten säännönalaisuuksien seurauksena. Yksittäisten ihmisten tulevan toiminnan ennustaminen on varmaankin läpi koko viime vuosisadan ollut eettisesti sen verran arveluttava asia, ettei kohdeihmisistä kertyvää dataa saattanut jättää esim. yliopistojen tiloissa sijaitseville nauha-asemille, joten pitkäaikaistutkimuksista johdettujen raporttien jakamisen, sekä erityisesti kohdeyksilöiden ohjailuun liittyvien keskustelujen järjestämisen kannalta olisi joko toimittava vaivihkaiseen tyyliin tai laskettava sen varaan, että osallisten ja ”asioista tietoiseksi” pääsevien kesken olisi rakennettavissa erittäin kestävä luottamussuhde. Riippuen siitä, mihin kohdin vetää rajan sille, mihin viitataan ilmaisulla ”vuosikymmeniä sitten”, voi käytännön järjestelyiden kannalta olla ollut hankalaa se, että autoja ja puhelimia oli vielä 1960-luvulla aika vähän, sekä tätä ennen jyrkästi vähemmän. Koska ei kuitenkaan voi varmuudella tietää olisiko arvaus siitä, miten idea tietynlaisesta yksilöön kohdistuvasta pitkäaikaistutkimuksesta tai Suuresta vitsistä olisi lähtenyt liikkeelle ja miten sitä on sen alkuvaiheilla käsitelty, kuinkakin tarkka, ei sitä kannata vatvoa liiaksi. Olisi myös liian helppo sortua ajattelemaan, että toiminta olisi sellaista, joka vaatisi kaikilta osin akateemisesti kouluttautuneisuutta ja siihen liittyvä kommunikaatio tapahtuisi vain heidänlaistensa kesken, sillä jos tiedettäisiin, että yksittäisen kohdehenkilön seurannan ja elämässään ohjailun onnistuminen vaatisi lukuisissa sosio-ekonomisissa asemissa olevien ihmisten ominaisuuksien hyödyntämistä, tulisi Pelin (joko pitkäaikaistutkimus tai Suuri vitsi) tai ainakin sen osaideoiden olla monien erilaisten ihmisten ymmärrettävissä. Ideat mm. ihmisiin vaikuttamisiin liittyen voivat sinänsä olla juonteita jostain, josta on ollut paikallisia sovellutuksia jo vaikkapa lähempänä kirjapainon yleistymisen aikaa.

Milloin tällainen yksittäiseen kohdeyksilöön liittyvä toiminnanennustamisjärjestelmä olisikaan saanut alkunsa, voitaisiin ajatella, ellei jopa pitää olettamuksena, että nykyisin sellaisen parantelua olisivat kilvan erilaiset analytiikkayritykset avustamassa. Luottamusta, ei pelkästään tällaista ennustamisjärjestelmää, vaan myös osallistuvien ihmisten keskenään tekemiä suullisia sopimuksia kohtaan, lisäisi valtavasti se, että se, mistä on sovittu ja ennustettu jo aikoja sitten, tulisi vuosikymmeniä kestäneen toiminnan analytiikka- ym. avusteisen vaalimisen kautta toteen – toistuvasti. Ja tämä siis riippumatta erityisemmin siitä, oliko kohdeyksilön tekemissä valinnoissa esim. kulkusuuntien ja puheensisältöjen suhteen kyse ”pienistä” vai ”suurista” valinnoista (vrt. ”mihin kouluun hakisi” ja ”aloittaisiko keskustelun millä fraasilla”). Tällainen kertoo myös siitä, kuinka paljon tiedetään ihmisaivojen toiminnasta ja vaikuttavista tekijöistä (esim. suggestiot ja priming-efekti). On myös oletetettavaa, että osallistujille kertyy tietoa siitä, kuinka niinkin pienet asiat kuin hihansuun istuvuus voivat vaikuttaa käytökseen ja mielentiloihin; kuinka suoliston bakteerikannan muutos voi kankeistaa kognitiivista kyvykkyyttä lyhyen ajan kuluessa; kuinka minkäkinlainen suggestoiva houkuttelu saa minkäkinlaisen ihmisen kaipaamaan mitäkin; kuinka suomenkielen sanojen monimerkityksellisyyttä ja suomenkielen synteettisyyttä voidaan hyödyntää assosiaatioiden ohjailussa ym. Tällaisesta on ollut saatavilla sekä jaettavissa olevaa kokemustietoa, että luettavissa olevaa kirjallisuutta jo pitkän aikaa.

Siirryttäessä toviksi yksilötason toiminnan ennustamisesta sellaiseen kaupunki- ja valtiotason asioiden ennustamiseen ja ohjailuun, jossa on kyse määrällisesti suurien ihmisryhmien elämänmahdollisuuksien turvaamista, ollaan jo paljon lähempänä sitä mahdollisuutta, että analytiikka- ym. avusteinen tapahtumien ja kehityskulkujen ohjailu saa osakseen hyväksyntää myös sellaisissa tapauksissa, jossa ollaan ylitetty eettisesti arveluttavan toiminnan rajat eli esim. seurataan ja ohjaillaan jonkun tietyn kohdeyksilön toimintaan, jos tämä arveluttava toiminta vain tuottaa sellaista tietoa, että se hyödyttää aikalaisiaan (aikuiset, vasta pituutta kasvamassa olevat ym.) ja/tai tulevia ihmispopulaatioita.

Ei kuitenkaan pidä olettaa, että vaikka toimintaa enemmän hallinnoivat ihmiset haluavatkin riittävän suuren määrän ihmisiä puolelleen, että kaikki pääsivät yhtälaisesti päätöksenteosta, raporteista, metodeista ym. tietoiseksi. Voihan olla niinkin, että jopa lama-aika olisi jollain tapaa keinotekoisesti aiheutettua sen vuoksi, että voitaisiin koetella, kuinka hyvänlaatuisia ennusteita niiden vaikutuksista, kestosta, niihin reagoimisesta ym. on saatavilla ennakkoon. Voidaan kuitenkin kuvitella, että monet jo muutenkin paljon erilaisia sitoumuksia solmineet ja lupauksia antaneet ihmiset olisivat otollisia asenteiden konvertoimisen ja luottamuksellisen tiedon salassapitokyvykkyyden näkökulmasta. Tällaisia ihmisiä saattaisivat olla esim. yrityksien omistajat ja niiden työntekijät, jotka voivat toiminnassa mukana olemisen kautta päästä käsiksi tunti- ja päivätarkkuiseen tietoon siitä, milloin media alkaa rummuttamaan esim. laman loppumista. Salassapidosta, sekä tehdyistä sitoumuksista ja lupauksista kiinnipitämisestä voi nykyajan puitteissa pitää esimerkkinä sitä, että on aivan normaalia, että kaksi tai useampi kilpailevaa, globaalisti toimivaa yritystä voi tuoda samana päivänä markkinoille tuotteen tai palvelun, jonka kehittely on vienyt varmastikin ainakin vuoden, ikään kuin yritykset eivät olisi tietäneet toistensa tekemisistä muka mitään eli julkisuudessa viestimisen sisällöstä huolimatta eri yrityksien projektijohtajat ovat olleet tiiviisti toisiinsa yhteyksissä. Tosin, tokihan tuosta olisi vielä jonkin verran matkaa suoranaiseen moraalikatoon. Kuitenkin, toiminnan synkronointia yritysten ja erilaisten instituutioiden välillä tapahtuu sekä toimialojen sisällä, että niiden välillä (esim. pankki- ja vakuutusalan, sekä jonkin muun alan välillä), mukana päsmäröimässä voiden olla monenlaista esim. elinkeinoelämän ja politiikan edustajaa. Toisinaan tämä on olettamusta, joka perustuu siihen miten uutismediat latovat otsikkonsa ja asettelevat/valikoivat kuvituksensa, toisinaan tämä on tosiasia, joka on kiistämättömästi todistettavissa, jos vain viitsii nähdä vaivan jostain johdettavissa olevien irrallisten tosiseikkojen yhdistelemiseksi.

Koska analytiikkaa voi perusluonteeltaan pitää ei-seksikkäänä, voidaan yleistävästi todeta, että yksilöön kohdistuvaan ennustamistoimintaan ja siihen oleellisesti liittyvän ihmisten joukkoistamisen täytyy olla jollain sellaisella tavalla sävyttynyttä ja vetoavaa, ettei vähemmän hallinnoivassa asemassa olevien kiinnostus ja motivoituneisuus lopahda kesken. Siis, eiväthän nekään ihmiset, jotka vielä seuraavat maksuttomien, kansallisten tv-kanavien antia, ryntää lauantai-iltaisen viihdeannoksen jälkeen Tilastokeskuksen sivuille katselemaan, josko siellä olisi uusia taulukoita tarkasteltavaksi.

Jos siis voitaisiin pitää lähtöolettamuksena sitä, että analytiikka on aina vain luotettavampaa, yhteiskunnallisella ja paikallisilla tasoilla on paljon yhteenpelaavia, toisiinsa luottavia ihmisiä, yksilöön kohdistuvaan seurantaan ja ohjailuun liittyvät moraaliset dilemmat pystytään ylittämään ”yhteisen hyvän” nimissä, päästäisiin jo lähelle sen miettimistä, mitä olisivat ne tavoitteet, miksi jonkin yksilön elämää pitäisi seurata ja ohjailla suhteellisen tarkasti. Yksinkertaisimmillaan kyse voisi olla siitä, että testataan sitä, huomaako kohdeyksilö, että häneen vaikutetaan ja milloin hän huomaa ja mitenkä hän reagoi. Mahdollisia osatavoitteita on käytännössä ääretön määrä. Eräs tavoite voisi olla alussa mainitussa käsitteiden ym. pilaamisessa, jolloin saataisiin selvyyttä siitä, millä keinoin voitaisiin vaikuttaa muihinkin ihmisiin, jotka esim. tulevat rikkoneeksi vastaan sellaista, mikä on omiaan murtamaan yhteiskunnassa vallitsevia järjestyksiä ja säännönmukaisuuksia. Tai ehkä halutaan testata sitä, miten hyvä joku ihminen on uudelleentuottamaan sen opin, mikä hänelle on tehty vaikeasti mielestä tavoitettavaksi/konstruoitavaksi erilaisten inhibitoristen (estävien) ja mieltä sotkevien vaikutusten seurauksena. Tai ehkä halutaan ohjata joku tietynlaisen koulutuksen pariin sen selvittämiseksi, miten tietynlainen tieto- ja kokemuspohja toimii kyseisen koulutuksen suhteen, vaikka arviot antaisivat ymmärtää, että pieleen menee. Laarin pohjalla jäisi kuitenkin helposti kysymykset siitä, innostavatko minkäkinlaiset kokeilut minkäkinlaisia mielen ohjailuun ym. osallistuvia.

Tässä on vielä sellainenkin ongelma jäljellä, että tiettyyn kohdeyksilöön vaikuttavaan toimintaan osallistetaan myös maahanmuuttajia ja yliopisto-opiskeluistaan maksavia ulkomaisia opiskelijoita. Varsin helpostikin jopa. Tämän saattaisi voida selittää pois sillä, että kyse olisi peleistä pelien sisällä ja täten moni osallistuja luulee pelaavansa jotain tietynlaista peliä, vaikka kyse olisikin siitä, ettei heille ole ”kerrottu kaikkea”, mutta se millä kepeydellä eri-ikäiset suomalaiset ja ei-kantasuomalaiset välillään ja keskenään kohdeyksilön toiminnasta suggestoiden ja suoraan vihjailevat, sekä se kuinka monessa yhteydessä tällaista tulee esille ja kuinka voidaan arvioida sirkushuvimaisesti toimintaan osallistujia olevan niin paljon, että se herättäisi helposti riippumattoman median, bloggaajien, twiittaajien ym. huomion, antaa ymmärtää, että kyse täytynee olla mm. a) ihmisten asenteiden laajamittaisesta muutoksesta sen suhteen, mikä on hauskaa ja kuinka pitkälle töykeyden puolelle voidaan mennä, b) ihmisten parantuneesta käsityksestä siitä, mikä ihminen on oliona (aivotoiminnan ymmärryksen taju vähentää mysteerisyyden tuntua ja tekee samalla ihmisestä vähemmän inhimillisen tuntuisen), c) erilaisten osanottajan saamasta hyödystä itselleen (sosiaalinen pääoma) tai sidosryhmilleen, sekä d) puolensa valitsemisesta.

Viitatessa puolensa valitsemiseen täytyy olla huolellinen, koska voi herkästi antaa tulla ymmärtäneeksi, että tarkoittaa jonkinlaista toistensa suhteen polarisoituneiden vaihtoehtojen välillä valitsemista. Tässä sitä on kuitenkin käytetty fraasina, jonka voi ajatella tarkoittavan esim. sellaista valitsemista, missä ollaan tovin aikaa jollain lailla, mutta ei erityisemmin sitouduta mihinkään pidempiaikaiseen tai sitten se on jotain järkähtämättömän oloista valintaa, josta ei enää lipsuta sen jälkeen, kun valinta on tehty. Riippuu ihmisestä, ajankohdasta ja ties mistä, mutta joka tapauksessa pikanttina seikkana voi pitää sitä, että osallistuvat henkilöt (havaittavissa olevat ja taustalla vaikuttavat) eivät sooloile juuri koskaan, vaan he vaikuttavan noudattavan jonkinlaista ohjetta. Sitä voidaan kuitenkin pitää jollain tapaa paljastavana, että moni osallistuja vaikuttaa noudattavan jotain ohjetta silloinkin, kun sopiva aika ohjeen mukaiselle toiminnalle on jo mennyt ohitse tai sitä ei koskaan ilmennytkään. Juuri tämä kielii peleistä pelin sisällä.

[viittaus toiseen tekstiin]

Erillinen kirjoitus ”Aivohakkeri: vaikuttavuuden tietämisestä” selvittää sitä, minkälainen on erittäin tyypillinen ”katutason” (ja Internetissä) osallistujien käyttämä mieleenvaikuttamistekniikka. Sitä voidaan toimintaa takaisinmallinnettaessa hyödyntää sellaisen tilastotiedon esiinsaamiseksi, josta voidaan lukea melko tarkalleen, mikä mielle on ollut kulloisenkin ”vaikuttamissession” aloittavana triggerinä, mitä sitten seurasi ja arvioida tätä kautta tarkoituksia. Sitä on toki vaikea arvioida tarkasti, minkälaista kohdeyksilöön vaikuttamista on esiintynyt esim. vuosia sitten, jos ei ole jo tuolloin kerännyt talteen kaikenlaisia ”pieniä merkittäviä seikkoja”, mutta muistista ja muilta ihmisiltä kertomatietona kerättävän tiedon avulla on mahdollista punoa asioita yhteen esim. osallistuneiden henkilöiden määrittämiseksi. Jälkeenpäin tapahtuvassa arvioinnissa on toki huomioitava sekin, että vaikutteita aiheuttaneet ihmiset eivät välttämättä koskaan päässeet ns. jyvälle siitä, mikä oli heidän vaikuttamaan tarkoitetun tekonsa varsinainen tarkoitus, heidän itsensä toimiessa jonkun muun ihmisen välineenä.

Erikoista yksilöön kohdistavassa vaikuttamisessa, johon osallistuvat monet ihmiset, on se, että vaikka nykyisin ihmisten suuremman liikkuvuuden, kommunikointimahdollisuuksien ja liikkuvan kuvan tarjoaman elämyksellisen aineiston kokemisen kautta, pitäisi olla niin, että piilossa olevia tuntemuksia, asenteita ja muuta hiljaista tietoa on helpompaa aistiskella, ei Peli tai Suuri vitsi silti muunnu vähemmän töykeyttä sisältäväksi. Monista uusista ja entisistä osallistujista on aistittavissa ja tunnistettavissa, että he eivät missään määrin paheksu mitään, mitä kohdehenkilö tekee tai ajattelee, vaan he pikemminkin lähinnä piruilevat ja vaikuttavat tiedostavan, että kohdehenkilö selviää kyllä mentaalisesti ja muutenkin asetuista vaikuttimista, mutta hekään eivät koskaan suoranaisesti auta minkään asian suhteen. Tämän voisi myös ajatella olevan erittäin paljastavaa: eivät paheksu tms., mutta eivät autakaan. Miksi näin olisi? Konformistisuus, muiden tuottama paine toimia tietyllä tavalla? Vai kenties, laajemmin ajatellen, välttämättömyys toiminnan synkronoimiseen sellaisiin asioihin, joiden on välttämätöntä tapahtua tietyllä tapaa, tietyllä ajoituksella yms.

Sitä voi pitää Pelin heikkoutena, että jos osallistujien ja yhteensovitettavien asioiden (esim. lupaus siitä, että kohdeyksilö saadaan ohjattua toimimaan tietyllä tavalla juuri tiettynä päivänä) määrä pysyttelee korkeana, voi olla vaikea kehittää toimintaa ilman, että vähemmän kykeneväisten osallistujien absoluuttinen määrä kasvaa niin suureksi, että he alkavat aiheuttaa jonkinlaista eripuraa, juontuen siitä, että he eivät kykene toimimaan ohjaavien tekijöiden järjestelijöinä, eikä heidän havainnointikykynsäkään uuden datan tuottamiseksi ole riittävän kelpoista. Pelin laadun lisääntyessä ”professoritason” analytiikkaosaajat, datatiedemiehet, tietojärjestelmien ohjelmoijat, monimutkaisten tietomallien suunnittelijat, erilaisten luonnontieteiden asiantuntijat ja muut eri tavoin mieleltään vireämmät, jotka voisivat sinänsä edelleen olla mistä tahansa sosio-ekonomisesta ryhmästä, alkavat kokea, että he eivät oikeasti tarvitse tai ehkä haluakaan pitää joukoissa mukana ”kaiken maailman vapaamatkustajia”. Vaihtoehtona olisi esim. erilaisten animaatioiden ja interaktiivisten esitysten kautta selittää ajoittain vähemmän osaaville ja viitsiville, minkälaisiin mentaalisiin prosesseihin ym. johonkin ohjausvaikutus perustuu, mutta siinäkin tulisi jossain vaiheessa eteen se kysymys, kuinka vapaasti tällaista tietoa halutaan jakaa. Epäillä voi myös sitäkin, riittääkö uusista ohjeista ja vaikutusmetodeista tiedon saaminen missään määrin siihen, että osaa soveltaa niitä tarkoituksenmukaisella tavalla, eikä tulisi erheellisesti aiheuttaneeksi vääränlaisia muistijälkiä kohdeyksilön mieleen, jos toiminta monimutkaistuu liiaksi. Täten kohdeyksilön kannalta voidaan pitää tavallaan hyvänä merkkinä, jos amatöörimaista meininkiä esiintyy, eikä siitä vaikuteta pääsevän eteenpäin. Erillisiä ongelmakohtia ovat sitten mm. kohdeyksilön omaisuuden tuhoaminen, Internet käyttöön puuttuminen, stressivasteiden aiheuttaminen ja muu sellainen, joka pitää ihmisenä muuntumisena lähtökohdat hankalina, mutta valitettavasti juuri tähän tällainen Peli usein perustuu, sillä muuten analytiikan tehtävä kävisi mahdottomaksi datamäärän kasvun johtaessa myös epäkelvon tiedon lisääntymiseen ja täten analyysien tulosten vääristymiseen. Pelin laadun arvioinnin mielessä tällaisen pitäisi saada osallistujan pitäisi kokea jonkinlaista noloutta siitä, että edes kehtaa osallistua moiseen, mutta koita sitä sitten heille sanoa.

Digitaalisuutta ja tekoälyä tuodaan esille kaikille onnellisuutta ja parempaa elämää tuovana, mutta monesti kyse on siitäkin, että niillä ostetaan aikaa pitää ihmisiä odottavaisena sen aikaa, että erinäiset julkiset hankkeet ja projektit saadaan valmiiksi tai riittävän pitkälle valmistelluksi, jotta niiden tuomia ja odotettuja oheishyötyjä päästäisiin hyödyntämään enemmän valtaa ja mahdollisuuksia hankkineiden piireissä (esim. kaiken valvonta ja monitorointi). Tuon odotusajan aikana tekoälyt eivät opi lukemaan ihmisten deskriptiivisesti luonnehdittuja ongelmia terveyden- tai sosiaalihuollon palveluiden käyttämistä tietojärjestelmistä ja täten tuottamaan ihmisille automaattisesti parempia elämänohjeita ja käsittelysuunnitelmia, mutta sen sijaan ihmisten interaktiot elektronisten laitteiden kanssa tieverkkoa, työmaita, kouluja tjm. käytettäessä päätyvät entistä varmemmin tietorekistereihin, joista viranomaisilla on oikeus kerätä tietoa johonkin master-rekisteriin, josta on tehtävissä automaattisia tietokyselyjä, joiden pohjalta on tarvittaessa tehtävissä automaattisiakin toimenpiteitä. Nämä toimenpiteet eivät välttämättä ole välittömiä, vaan johonkin voi kirjautua tietoa jonkun ihmisen oletettujen aikomuksien todennäköisyyksistä, perusteista ja valintavaihtoehdoista, jotka vallitsevat eri kohdin hänen elämäänsä, eikä sitten sillä erää muuta. Ts. pidetään tarkoituksenmukaisena, että ihmisten kehittymistä, kulkeutumista ja mahdollisuuksien mukaan mentaalista käytöstäkin pystytään seuraamaan ja mielellään toki myös ennakoimaan. Kun sitten myöhemmin osoittautuu tärkeäksi, että on syytä puuttua jonkin ihmisen elämänkulkuun, ei sitä osuutta suoriteta pelkästään toimistohuoneista käsin, vaan siihen käytetään sellaisia toiminnassa avustavia ihmisiä, joilla on jokin näennäinen luontainen mahdollisuus läsnäoleiluun tai kommunikointiin kohdeyksilön kanssa.

Ns. tavallisten ihmisten haluun puuttua muiden ihmisten elämään vaaditaan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä inhimillisestä ajattelusta ja sen korvaamista halulla tai kiinnostuksella ymmärtää/tunnistaa kaavamaisuuksia ihmisten toiminnassa eli suhtaudutaan ihmiseen biologisena koneena. Kulttimaisesti toimivat privaatit yhteisöt ja median tietynlaista asenteellisuutta villitsevä toiminta voivat saada tuntemaan, että on paljonkin sellaisia asenteellisesti vertaisia ihmisiä, jotka hyväksyvät osan ihmisistä olevan eräänlaisia leluja, joilla ja joille voi tehdä mitä vaan, kokeilujen ja tavoitteiden tullessa vietyä läpi systemaattisen toiminnan kautta, joka perustuu ihmisten käytöksen mallinnettavuuteen ja ennustettavuuteen. Kunkin valtioneuvoston rakenteellisia yhteiskunnallisia muutoksia ai­heuttavat toimet melkeinpä tyypillisesti varmistelevat sitä, että yhteiskunnassa on aina suuri joukko ihmisiä (enemmän kuin miljoona ihmistä), jotka ovat alttiina heihin kohdistuvalle eriarvoistamiselle ym.

Eri ammateissa toimivat ihmiset ja eri tavoin automatisoidut järjestelmät ovat olleet tähänkin mennessä valmiita tuottamaan ja ylläpitämään ihmisten eriarvoistumista, mikä palveluiden osalta johtuu erityisesti siitä, että palveluiden tarjoajat eivät ole halukkaita kertomaan miten he tuottavat ratkaisunsa, vaan he suosivat kapitalistista hinnoittelumallia, missä paremmat ratkaisut maksavat enemmän ja jos ei ole varaa, sitten on ilman ratkaisuja. Vai oletko koskaan kuullut esim. psykiatrin perustelevan miten hän ymmärtää ihmisen ajattelua ja kuinka se kytkeytyy elimistön muuhun toimintaan?

Muiden ihmisten ajattelun ja käytöksen parempi ymmärrettävyys, yhteiskunnan osittainen ja pitkään jatkuva epätoimivuus erilaisille ihmisille, hyväksyntä eriarvoisuuden läsnä olevuudelle ja digitalisoituminen tarjoavat hyvän perustan sille, että ne joilla on enemmän motivaatiota ja resursseja saada muutoksia aikaan ja järjestellä asioita jonkin tarkoituksen mukaisella tavalla, voivat tehdä niin varsin vapaasti. Eihän Suomessa ole todellisia vastavoimiakaan kuin retorisella tasolla. Enemmän valtaa ja ohjausvaikutusta käsittelevät pystyvät suht helposti kanavoimaan hyväosaisuutta, ammattiosaamista, virikkeitä ym. sinne minne halutaan, mitä heidän agendojensa puoltajat mielellään avustavat. Tällaisen ohjailun ei aina tarvitse olla suurieleistä. Esim. jos yhdessä koulussa halutaan käytettävän sellaista oppikirjaa, jonka on arvioitu olevan hiukan luotaan pois työntävä ja toiseen halutaan sellainen, joka vetoaa paremmin, eivät tietynlaisia agendoja puoltavat koulujen rehtorit ja esim. fysiikan opettajat käy kinastelemaan asiasta, vaan toteuttavat pyydetyn kuten ennenkin. Tai ehkäpä jokin opettaja vedetään pois tehtävistään suorittamaan jotakin projektia ja otetaan tilalle sellainen, joka osaa lähinnä kirjoittaa liitutaululle sen mitä kirjastosta saatavassa kirjassa sanotaan ellei suorastaan käytetä pätevää opettajaa huonompana versiona kuin mihin hän todellisuudessa pystyisi.

Terveydenhuollon ja hyvinvoinnin puolelta löytyy paljon sellaista ihmeellisyyttä, missä tarjolla olisi valtavasti tutkimustietoa, julkaisuja ja simulaatiota sekä ihmisen sisäisestä, että sosiaalisesta toiminnasta, mutta silti asiakas on tyypillisesti se, joka laajentaa esim. terapeutin osaamista tuomalla tiedettäväksi jotain sellaista, joka menee yli siitä, minkälaiseksi palveluntarjoaja on koulutuksen kautta itsensä kehittänyt. Ikään kuin oltaisiin tittelin tai jonkin metodologian puoltamisen vankeja. Enemmän ideaalisessa yhteiskunnassa ihmisestä olisi universaali simuloitu malli, joka perustuisi eri ammattilaisten tuottamaan dataan opetettavistaan, asiakkaistaan, potilaistaan, tutkittavistaan, havainnoitavistaan, monitoroitavistaan, haastateltavistaan jne. mitä voitaisiin siitä käyttää palveluiden tarvitsijoiden hyödyksi. Nykyisellään jonkin maantieteellisen alueen kaikki terapeutit voivat olla eräänlainen koriste, josta ei ole erityisempää hyötyä asiakkaille, mutta ilman heitä tuntuisi kuin jotain puuttuisi.

Tekoälyiset ratkaisut tarjoavat lisää help­poutta ihmisten eriarvoistamiseksi eli hyödyllisemmän ihmisaineksen päästämiseksi sinne, mistä heistä on hyötyä tarinan punojien kannalta. Esim. jos haluaisi muuttaa toisaanne asumaan tai töihin, voi päästä lähinnä odottamaan sitä, että tekoälyavusteiset järjestelmät mahdollisesti sitten joskus kehittyisivät yksinkertaisia kriteerejä automaattisesti käsittelevistä joksikin hienoisemmaksi. Tällaista voi jossain määrin verrata siihen, että perustetaan eettisiä toimikuntia päättämään siitä, miten autoa ohjaavan tekoälyn pitäisi toimia, jos sen pitää valita mihin kohtaan ihmisryhmää se törmää, jos törmäystä ei voi välttää. Kriittisiä hakeutumista vaativia asioita ovat, elämän sujuvuuden kannalta, esim. luottotietojen käsittelyyn, asunnon hakemiseen ja työpaikan metsästykseen liittyvät. Tekoälyjen päättäessä liiaksi tällaisiin liittyvien hakemuksien käsittelystä, ei voine pitää perusteltuna luonnehtia mahdollisesti tulevan perustulon saajia esim. työtä vieroksuvina tyyppeinä. Nykyisin tätä virkaa hoitavat epäluotettavat ihmiset.

Ihmisten toivoisi nostattavan keskustelua saatavilla olevien vaatteidenkin kelpoisuudesta, mutta he eivät osaa tai eivät viitsi, tai vielä todennäköisemmin, ovat tottuneet siihen, miten asiat ovat. Vaatteethan ovat jotain, jotka määrittävät muille ihmisille, minkälainen on ihmisenä, sekä ne ohjaavat sitä miten ihminen kohdataan. Unohtamatta sitäkään, miten ihminen itse kokee itsensä ja sitä kautta, mihin hän on minäkin hetkenä paremmin kykeneväinen. Voitaneen pitää melko varmana, etteivät edes vasemmiston laulujen tekijät ole tehneet yhtään sellaista laulun sanoitusta, jossa pyritään tuomaan tajuttavaksi, kuinka paljon vaatteiden tuntu ja olemus vaikuttaa itsetuntoon ym. Sen sijaan siitä on varmaan jo jonkun verran luriteltu, kuinka tekoäly vie työpaikat ja kuinka vanha ”tehdas-ajattelu” ei ole enää nykypäivää. Sen perusteella, että jokainen yhdysvaltalainen vaatemerkki tajuaa estää parhaimpien tuotteidensa myynnin Suomeen Amazonin kautta, osoittaa, että vaatteiden merkitys ihmisten hyvinvoinnissa on yleisesti tiedossa ainakin vaatevalmistajien osalta. Kulttuurin merkitys on laajemmin tiedostettu hyvinvoinnin kannalta, vaikka toisaalta senkin käyttö hyvinvoinnissa voi olla pelkkä tekosyy tuoda esiin aloittelevien taiteilijoiden tuotoksia ”siellä missä ihmiset tapaavat liikkua”. Todellinen kulttuurin tuoma hyvinvointi ei perustu siihen, että kuljetaan jonkin ”kulttuuripitoisen” asian ohitse, vaan se yleensä se vaatii aktiivista ajattelua.

Eräs asia, mistä voisi johtaa hyviä muutosliikkeitä, liittyy ihmisten elämän laatua parantavien innovaatioiden ja ratkaisujen aikaansaamista vastapainona sille trendille, että palveluita etäännytetään henkilökohtaisesta kohtaamisesta laadullisesti välttävään käsittelyyn jonnekin toisaallepäin Suomea. Hyödyllisen henkilökohtaisen tarpeen korvaajaksi ei välttämättä riitä se, että puhuu tuttaviensa kanssa, koska heihin kohdistuu paineita huolehtia ensisijaisesti itsestään, eivätkä he muutenkaan ole ehkä koskaan elämässään oppineet vaikuttamaan avustavasti jonkun toisen puolesta jossain toisaalla - varsinkaan jos se vaatisi aikaa, ihmisresursseja ja suunnittelua.

Olisi toki toivottavaa, että nuoriin opiskelijoihin kohdennetut opiskelusuunnitelmat, joissa korostetaan mm. eri oppiaineiden ”ristiinpölyttämistä”, tuottaisi sellaisia systeemiajattelua osaavia ihmisiä, jotka ymmärtäisivät minkälaisia innovaatiota Suomessa olisi tehtävä ja valitsisivat jatko-opintonsa ja ystävänsä sen mukaan, mutta pakotetusti mielessä pidettävät visiot jatko-opinnoista sysinevät ”ylimääräistä” ajattelua kauemmas aina siihen asti kunnes he ovat jo pitkällä tullakseen osaksi sitä yhteiskunnallista koneistoa, jonkalaiseksi heidän suunniteltiinkin tulevan. Ja jos joku uhkaa livahtaa vallanku­mouksellisen puolelle jollain osa-alueella, voidaan vastareaktioon ryhtyä jo ennen kuin mitään erityisen distruptiivista on saatu edes aluilleen, minkä keinona tarjoavat mm. teleyhtiöt, joilla on luontainen mahdollisuus monitoroida, suodattaa ja muokata vallankumouksellisuutta edistävien ihmisten viestintää. Poikkeuksellisten ihmisten päätelaitteisiin lisätyt valvontasovellukset- ja prosessit sitten vielä erikseen.