prev
next
Vapaaehtoinen pakkohoito on ilmaisuna siitä irvokas, että minkäänlaista halua tarkkailuun ottamiseen ei tarkkailuun otetulla itsellään olisi. Tämä pahentui paria viikkoa myöhemmin osaston sairaanhoitajan vaatiessa allekirjoittamaan standardoidun sopimuksen, jolla tarkkailuun otettu suostuisi luopumaan kommunikointioikeuksistaan (puhelin), säestäen allekirjoitustilannetta lausumalla, että tekevät sitten kuitenkin kuten sopimuksessa on todettuna. Olisikohan se johtunut siitä, että tarkkailuun otettu oli ottanut yhteyttä aikakauslehtiin osaston epäkohtien esilletuomiseksi? Lausahdus sopimustekstin joka tapauksessa noudatettavuudesta lienee ollut valhe, sillä allekirjoituksen saaminen vaikutti olevan tärkeä etappi ja tavanomaisesti lupsakka ja sinänsä mukavanoloinen sairaanhoitaja antoi vaikutelman kuin olisi vähintään palkasta poistettu puolet, jos ei allekirjoitusta saada.
Tarkkailuun otetun jahkailtua riittämiin, vaihdettiin sopimuspaperiksi sellainen personoitu versio, josta valitusoikeus on poistettu ja jossa lupaudutaan olemaan neuvottelematta sopimuksen ehdoista jälkeenpäin (näin ainakin siksi aikaa kunnes sairaalalääkäri ehtii osastolla kiertämään). Tilanteesta ei vaikuttanut olevan eteenpäin pääsyä ilman allekirjoitusta johonkin paperiin ja kun sen lopulta antoi, ei siitä sitten kuitenkaan mennyt kovinkaan monta päivää, että lopulta päädyttiin siihen, että ei sitten ollutkaan tarkkailemisen tarvetta ja tarkkailtava päästettiin pois osastolta - laskun kera, toki.
Perimmäisenä syynä osastotarkkailuun ottamiseen oli ollut yksi omilla koulun käyttäjätunnuksilla suojattuun verkkoon kirjoitettu viesti, jossa oli mainittu vertauksenomaisesti siitä, kuinka ihmisillä on pahan ja hyvän käsitteet menneet siinä määrin sekaisin, ettei pahuus kouluammuskelun muodossakaan saisi heissä aikaan pitkäaikaisia tunnereaktioita.
Jälkeenpäin tilatut terveystiedot kyseiseltä osastojaksolta olivat hämmästyttävän ohut nippu paperia. Hoitohenkilökunta useine vuoroineen oli kirjoittanut todella vähänlaisesti tekstiä, mikä jo oikeusturvan kannaltakin on varsin kyseenalaista. Niistä ei todellakaan voisi muodostaa mitään yhtenäistä kertomusta tuolla osastolla olemisesta, joten oli hyvä, että kirjoitti tapahtumista itse. Räikein puutos olivat henkilökunnan keskustelut ulkopuolisten henkilöiden kanssa suorittamien keskusteluiden jääminen pois terveystiedoista, vaikka niillä oli rujoa vaikutusta käsittelyyn.
Fine. Käyköön minullekin myöhempi ajankohta. Eipä kai siitä niin haittaakaan voi olla, jos kurssia tavallaan hieman venyttämällä tehtävien tekemisiä voi ripotella hieman toisin.
Riskinä tosin on, että jos myöhempi ajankohta on juurikin uusintakoepäivä, niin joudun taas seuraamaan kuinka jälleen yksi elämäänsä katkeroitunut opettajaressukka pyrkii projisoimaan muihin opiskelijoihin jonkin väärän mielikuvan minusta, mikä opettajan tulkinnan mukaan olisi siinä yhteisössä ja sinä hetkenä minun kannaltani epäedullinen, ja kohtelemaan minua tuon mielikuvan mukaisesti. Tai ehkä annettua vaikutelmaa oli tarkoitus amplifioida myöhemmin, jottei se jäisi liian monitulkintaiseksi. Ihan perussetti siis.
Edellisenä uusintakoepäivänä valvoja tuli tyköni ja puhutteli minua kuin älyllisesti hidasta tiedustellessaan: "onhan sinulla tässä nyt rauhallinen paikka tehdä koetta". Sinänsä mielenkiintoiset sanavalinnat opettajalta, joka ei ole koskaan tavannut minua aiemmin, varsinkin kun tilanteessa ei esiintynyt mitään erityistä hälinää, eikä hänellä ollut minulle mitään muuta asiaa kerrottavana.
Viime viikkoina en juurikaan ole koululla käynyt, mutta eiköhän joidenkin opiskelijoiden mielessä jo ole ottanut tulta sellainen ajatus, että "älyllisesti hitaudestani johtuen, joudun käymään uusintakokeissa" -- mistäpä muut opiskelijat olisivat tietäneet minun olevan tekemässä vasta tietyn kurssin varsinaista koetta. Tämähän oli siis vain yksi osa pidempää sarjaa.
Tietynlainen vihjailu, jossa pyrkimyksenä on romahduttaa tai ainakin sekoittaa jonkun henkilön statusta, asemaa tai muuta sellaista, täsmää hyvin kyseisen koulun yleiseen mentaliteettiin, sekä slurps-slurps -opettajien sitä ruokkivaan asenteeseen.
Taannoin ihan ajatusleikkinä mietin kuinka nopeasti opiskelijoiden mieli oikeasti toipuisi, jos koulussa tapahtuisi ammuskelutapaus, jossa kuolisi puolisen tusinaa oppilasta. Vaikutelmani on, että jos tapahtuma olisi aamupäivällä, eikä rakennukseen itseensä jäisi merkkejä tapahtuneesta, hyvin harva jo kahden päivän kuluttua kouluun palattuaan löytäisi itsestään mitään suurempia tuntemuksia tapahtunutta kohtaan.
Edellisellä tarkoitin viitata siihen, että joskus ennen muinoin vaikuttaneesta hyvä/paha -jaottelusta on tullut hauskaa/ei tunnu missään -jaottelu.
On se minuunkin vaikuttanut siinä mielessä, että aina kun kohtaan uuden opettajan, laitan kellon raksuttamaan ja odotan kuinka kauan menee ennen kuin hän ensimmäisen kerran pettää minut jollain tapaa.
Mistähän saisi sellaisia psykologisia tuntosarvia, joilla Nietzsche kertoo tunnistavansa saastan, joka joissakin ihmisissä esiintyy, ja jota on voitu koulutuksen avulla kaunistella -- kuten hän kertoo Ecce Homo -kirjassaan?
Että silleen. Ensi viikolla tarkastelemme yksittäistä Paramaecium-tohvelieläintä, joka on "yksinkertainen, yksisoluinen eliö, pelkkää kehoa eikä lainkaan aivoja tai mieltä, uimassa nopeaksi kauemmaksi mahdollisesta vaarasta, joka vaanii tietyssä osassa sen ympäristöä" (kirjasta Antonio Damasio: Spinozaa Etsimässä), sekä luemme ääneen katkelmia Sun Tzun teoksesta The Art of War.
Teksti, joka antoi aihetta ottaa psykiatriselle osastolle tarkkailtavaksi (2008), oli lähetetty iltalukion kemian kurssin keskustelufoorumille. Ko. kurssille oli ilmoittautunut kaikki muutama oppilasta ja oli käsillä se hetki, jolloin sovitaan koepäivästä. Varsinaiseen reaktioon kului pari päivää ja vasta sitten lähti liikkeelle prosessi, joka johti osastolle ottamiseen. Kerrotun mukaan alkuperäisen pyynnön oli esittänyt lukion rehtori.
Tarkkailuajan jälkeen keskustelin ko. rehtorin (Merja Berg) kanssa ja hän kertoi, että ei ollut konsultoinut muita kuin vararehtoria (Jyrki Mattila) ja yhtä muuta "kolmatta tahoa". Hän oli jo aiempina kuukausina kertonut, että hän oli tietoinen verkossa olevista blogeistani, eikä ollut nähnyt niissä mitään erityistä "häiritsevää materiaalia".
Tiedustelin jälkeenpäin myös mm. psykologian ja filosofian opettajieni mietteitä asiasta, eikä heistä kumpikaan ollut koskaan kokenut minussa mitään uhkaavuutta. Molemmat heistä tietävät, että tapaan pohdiskella kaikenlaista ja että kyseiset aihepiirit kiinnostavat minua suuresti.
Myöskään sen kun kurssin opettaja, jonka vetämän kemian kurssin keskustelupalstalle viestini laitoin, ei pitänyt viestiäni sellaisenaan uhkaavana, vaan omien sanojensa mukaan "hiukan outoa".
Kyseistä rehtoria en ole koskaan pitänyt sellaisena, joka osaisi paineen alla tehdä hyviä päätöksiä. Hän suoriutunee koulun toiminnan järjestelyistä yms. ihan ok, kun oli sitä jo muutaman vuoden ajan harjoitellut, mutta oli tyypillistä, että hänen luonaan käydessäni hänen oli usein varsin vaikea kehittää reaaliajassa hyviä vastauksia opiskeluihini liittyviin kysymyksiin, mikä ilmeni siinä hänen ”töksehtelevine vastauksineen”.
Vararehtorista (ei nykyinen) minulle on jäänyt mieleen eräs erityisen merkitseväksi kokemani tapahtuma. Tuolloin olin tullut tiedustelemaan jotain lukio-opiskeluihini liittyvää asiaa ja hän otti minut avoimesta ovesta sisään tultuani sanoen takeltelevasti seuraavaa: "mitäs sinä.. tulit tänne.. … noiden ryppyisten papereiden kanssa". Tässä ilmaisussa itsessään on useampi kohta, joka kieli hänen asenteestaan minua kohtaan, vaikka emme varsinaisesti olleet mitenkään erityisesti tututustuneet toisiimme missään aiemmassa yhteydessä: se mitä sijamuotoa hän käytti sanassa "mitäs", se millä rytmillä hän sanoi tuli sanoneeksi kaksi lausahdusta "mitäs sinä.. tulit tänne…" ja miten hän sanoi viiveen jälkeen jotain töykeää.
Vararehtori oli "skannaillut" minua katseellaan ja päätellen siitä, kuinka paljon ihminen keskimäärin ehtisi havainnoimaan siinä ajassa, hän oli valinnut minusta kommentoivaksi ensimmäisen asian, mistä löysi jotain loukkaamisen kohdetta. Tämän voi tulkita myös jonkilaiseksi egoilevaksi kokeiluksi, jossa hän testaa haastaisinko minä jonkinlaiseen argumentointikamppailuun vai antaisinko asian olla. Olennaista tässä on kuitenkin se, että siinä ajassa missä hän nuo kolme erillistä lausahdusta peräjälkeen sanoi, hän olisi ehtinyt kääntää puheensa "suunnan" aivan johonkin toiseen suuntaan, mutta hän halusi tietoisesti kehittää jotain loukkaavaa. Kyseiset ryppyiset paperit taisivat olla jotain koulun omia esitteitä, sisältö printattuna valkoiselle paperille. Ja hän oli siis se, joka myöhemmässä vaiheessa oli päättämässä siitä, tehdäänkö pyyntö laittaa minut tarkkailtavaksi psykiatriselle osastolle.
Edellisenä uusintakoepäivänä valvoja tuli tyköni ja puhutteli minua kuin älyllisesti hidasta tiedustellessaan: "onhan sinulla tässä nyt rauhallinen paikka tehdä koetta". Sinänsä mielenkiintoiset sanavalinnat opettajalta, joka ei ole koskaan tavannut minua aiemmin, varsinkin kun tilanteessa ei esiintynyt mitään erityistä hälinää, eikä hänellä ollut minulle mitään muuta asiaa kerrottavana.
Kyse oli siis kahdesta luokkatilasta, joiden välistä oli poistettu sermi, jotta tila saataisiin yhtenäiseksi kokeentekopaikaksi. Minä olin jo istunut hetken aloillani valitsemallani paikalla suunnilleen luokkien välissä, pulpetin äärellä. Jos tämä minulle entuudestaan tuntematon opettaja olisi vain ohimennen huikaten kysynyt huumoripitoisella äänensävyllä, että "pystynkö keskittymään näiden hälisevien nuorten keskellä", olisi hänestä syntynyt aivan eri vaikutelma kuin siitä, että hän tulee pulpetin eteen, asettaa toisen kätensä pulpetin toiselle reunalle ja toisen toiselle reunalle, nojaa hiukan eteenpäin ja sitten kysyy hitaasti ja selkeästi ääntäen: "onhan sinulla tässä nyt rauhallinen paikka tehdä koetta".
On kovin harvinaista, että aikuinen opettaja ensitapaamiselle käsittelee toista aikuista sillä tapaa, eikö? Miten muuten sellaisen voi tulkita kuin siten, että ko. henkilö halusi tarkoituksella vääristää minusta syntyviä vaikutelmia näille kyseisille nuorille? Enhän ollut antanut kenenkään muunkaan opettajan läsnä ollessa vaikutelmaa, että ”minulle pitää puhua hitaasti ja selkeästi”, joten hän ei voisi käyttää selityksenä teolleen mitään sellaista, minkä joku toinen opettaja oli hänelle kertonut. Olisi hänen tilannetajunsakin pitänyt saada hänet kertomaan asiansa toisin, jos niin olisi ollut. Täten, en voi nähdä muuta perustetta hänen teolleen kuin silkan tahallisuuden.
Tätä ympäristössä olevien ihmisten vaikutelmiin vaikuttamista olin kokenut havaitsevani liian usein siinä yhteisössä ja kun sen tekee opettaja (minä siis tuolloin vanhempi iltalukiolainen ja muut enimmäkseen nuoria päivälukiolaisia), niin vaikea sitä oli siinä yhteydessä muuksi tulkita kuin opettajan pyrkimykseksi heikentää minun sosiaalista asemaani.
Taannoin ihan ajatusleikkinä mietin kuinka nopeasti opiskelijoiden mieli oikeasti toipuisi, jos koulussa tapahtuisi ammuskelutapaus, jossa kuolisi puolisen tusinaa oppilasta. Vaikutelmani on, että jos tapahtuma olisi aamupäivällä, eikä rakennukseen itseensä jäisi merkkejä tapahtuneesta, hyvin harva jo kahden päivän kuluttua kouluun palattuaan löytäisi itsestään mitään suurempia tuntemuksia tapahtunutta kohtaan.
Sitä en pohtinut kirjoituksessani, vaan pelkästään mielessäni tuolloin kelailin uutisissa kerrottuja nuorison tekosia täälläpäin maailmaa ja muualla: "Nuorten tyttöjen joukko pahoinpiteli vanhuksen", "Koulutoverit ajoivat nettihäiriköinnillä nuoren pojan itsemurhaan". Näitä en yhdistänyt sellaisenaan tuon koulun oppilaisiin, vaan ajattelin asiaa niin päin, että jos näitä uutisia tulee runsaassa määrin vastaan mediasta (perinteinen ja Internet), sekä teinikauhuleffat ovat vuosikymmenen aikana raaistuneet aika lailla, niin missä oikeastaan menee raja sen suhteen, että minkälainen tapaus täytyy ilmentyä, että se "oikeasti jossain tuntuisi".
Sanoinkin tekstissä ikään kuin täydentävästi, että ”Edellisellä tarkoitin viitata siihen, että joskus ennen muinoin vaikuttaneesta hyvä/paha -jaottelusta on tullut hauskaa/ei tunnu missään -jaottelu.”, mutta mitä ilmeisimmin se ei ollut riittävää.
Viestini kirjoittamiseen vaikuttivat mahdollisen provosoinnin lisäksi myös se, että tuolloin oli meneillään filosofian kurssi 2, jossa aiheena moraali ja etiikka.
aina kun kohtaan uuden opettajan, laitan kellon raksuttamaan ja odotan kuinka kauan menee ennen kuin hän ensimmäisen kerran pettää minut jollain tapaa.
Myönnän, että se kokonaisuutena kirjoitukseni oli varsin helposti tulkittavissa niin sanotusti "hälyyttäväksi", mutta vain sen vuoksi, että se tuntui vahvistavan jotain tulkintaa, ei sen vuoksi, että siinä suoraan olisi sanottu jotain tapahtuvan.
Sinänsä kuitenkin erittäin tökeröä käytöstä oli siinä, ettei viitsitty konsultoida vaikkapa filosofian tai psykologian opettajiani ja tiedustella onko minulle ihan tyypillistä kuvitella erilaisia skenaarioita ja "kirjoittaa läpi" erilaisia teorioita tai muuta sellaista.
Toisaalta, rehtorilla on tietty vastuunsa ja valintojen aiheuttamat paineet. Hän voi ajatella mitä seuraamuksia hänelle itselleen voisi olla, jos hän ei tekisi mitään ja "sen seurauksena jotain tapahtuisi". Siitähän se riemu repeäisi, kuten sanotaan. Toisaalta, ei voida jättää huomioimatta sitäkään vaihtoehtoa, että he – ketkä kaikki (oikeasti) päätökseen lähettää psykiatriselle osastolle sitten osallistuivatkaan.
Yhteiskuntajärjestelmässämme on hienoksi rakentuneisuudestaan huolimatta tiettyjä valuvikoja ja puutteita, jotka tavallaan pakottavat tiettyjä viranomaisia ja tiettyjen alojen asiantuntijoita ohjaamaan yleisen huomion jonnekin muuanne, jotta heidän kykenevyytensä ja mahdollisuuksiensa rajat eivät tulisi esille. Voisi sanoa, että he etsivät toistuvasti ulospääsyä hankalista tilanteista tai sellaiseksi potentiaalisesti muodostuvista.
Toiminnan rajat erilaisissa tehtävissä voivat asettua ns. ylhäältäpäin, lainsäädännöstä tai erilaisista muodostuneista käytännöistä, tai sitten yksittäiset tilanteet aiheuttavat sen, että oman ammattinsa osaajaksi kivunnut ammattihenkilö joutuu tekemään päätöksiä sen perusteella, mitä juuri sillä hetkellä sattuu mielestään löytämään. Lisäksi muut mahdollisesti paikalla olevat henkilöt luovat tilanteisiin tiettyä jännitystä, joka tiivistyy erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa asiantuntija joutuu pohtimaan jotain sellaista, jossa on paljon uutta eli soveltamaan tietotaitoaan reaaliajassa johonkin sellaiseen, joka kuormittaa hänen mielensä työmuistia. Persoonallisuus vaikuttaa paljon siihen, minkälaisia päätelmiä ja päätöksiä tällaisessa stressitilanteessa ulos suusta tupsahtaa; on helpompi olla objektiivinen, jos kaikki on tavallaan ennalta mietittyä ja yleisesti hyväksytyt linjaukset opeteltuina.
Ajateltakoon esimerkkinä tilannetta, jossa joku on kertonut verkossa, että hän epäilee "muiden ihmisten" haluavan tehdä hänelle ultimaattisen jekun, joka tässä tapauksessa olisi hänen ilmoittamisensa kryonisaatiohalukkaiden listalle (kehon syväjäädytys ja myöhempi henkiinherättäminen) ja että hänen ilmoitettaisiin haluavan herätä vasta vuonna 2150, jolloin hän olisi jonkinlainen historiallinen jäänne ja elävä museokapistus, joka olisi mahdollisesti maailman tyhmin ihminen geeniteknologisesti uuden normaaliuden saavuttaneiden ja evoluutiokiihdytettyjen ihmisten joukossa.
Esimerkki on tarkoituksella sellainen, että siihen on ensin alkuun vaikea suhtautua vakavasti. Mielenkiintoista asiassa onkin se, kuinka asiaa käsiteltäisiin tietyssä kolmessa eri vaiheessa, joka alkaisi siitä, että ihan normaalit arkipoliisit tulevat hakemaan "lääkärin juttusille". Tässä ensimmäisessä vaiheessa rupateltaisiin niitä näitä ja päädyttäisiin lopulta tilanteeseen, jossa poliisit katsovat toisiaan "tietyllä tavalla" eli kokisivat kyseessä olevan ns. selvä tapaus, vaikka mikään heidän koulutuksessaan tai normaalityössään ei mahdollistaisi tekemään hyviä sellaisia päätelmiä, joilla he voisivat kumota mitään "asiakkaan" kertomasta. Heillä on varmasti kokemusta erilaisista jekuista, joita ihmiset tekevät toisilleen, mutta jos jekku on riittävän monimutkainen ajateltavaksi, sitä ei ehditä purkaa mielessä auki vartin mittaisen kyydityksen aikana, eikä siinä varmaan netistäkään käydä tietoa tankkaamassa (esim. Alcorin sivuilta). Käytännössä heidän mielensä "tilastoja prosessoiva osa" tuottaa näkemyksen, että kyse on erittäin todennäköisesti väärästä luulosta, mutta he eivät kuitenkaan ilmaise mietteitään sanoin.
Eteenpäin kuljetuksen toisessa vaiheessa "asiakas" tapaa jonkun satunnaisen lääkärin, jolla ei juuri sillä hetkellä ollut muuta tekemistä tai jonka saa irrotettua muusta tekemisestään esitutkimuksen ajaksi. Poliisit ovat läsnä tilanteessa, mutta eivät ota aktiivisesti tilanteeseen osaa, vaan lähinnä seuraavat taustalla ja mietiskelevät kaikenlaista, kuten mitä keikkaa on edessä myöhemmin päivällä tai pitäisiköhän hakea lapset tarhasta aikaisemmin ja lähteä vaikkapa hampurilaisravintolaan syömään.
Lääkäri pitäytynee tällaisissa tilanteissa auktoriteettisuuden roolin sisällä, koska ei halua näyttää tyhmältä poliisien edessä. Hän kyselee erilaisia peruskysymyksiä, mutta välttää ottamasta mitään erityistä kantaa asioihin. Hän ei hae mistään lisää tietoa, joka liittyisi johonkin erityisosa alueeseen kuten vaikkapa ICT-teknologiaan, vaikka joku muu olisi jossain asiassa parempi asiantuntija kuin hän. Saattaa ehkä soittaa pikaisen puhelun jollekin saman sairaanhoitopiiriin sisällä toimivalle, jonka hän tuntee entuudestaan ja kysyy jonkin erityisen kysymyksen, mutta pääsääntöisesti hän ei saa erikoisista tapauksista mitään erityistä irti, vaan hän on tavallaan pakotettu lähettämään asiakkaan eteenpäin, koska eihän hän osaa siinä tilanteessa tehdä päinvastaistakaan päätöstä (hän ei kehtaa tehdä "tyhmiä" päätöksiä poliisien edessä).
Tästä seuraa melko automaattisesti se, että erikoinen tapaus joutuu useaksi viikoksi tarkkailuun jonnekin psykiatriselle osastolle, joiden suljettuuden aste voi vaihdella esim. asteikolla 1 - 5.
Koska tällaisissa tapauksissa on kyse julkisen puolen kautta hoidettavasta tarkkailusta, voi lähtöolettamuksensa pitää, että käsittelyajat venyvät, asiantuntijuuden ja tutkimuksen taso vaihtelee, ja yleensäkin "asiakkaalle" koittaa jo pelkästä odottelusta tarpeetonta haittaa, joka sotkee hänen elämänrytminsä. Elämänrytmin jälkihoitoa ei pääsääntöisesti tarjota tai korvata (tarkkailuajasta joutuu itse asiassa itse maksamaan). Vaikka tarkkailujakso kestäisi esim. kolme viikkoa, voi hyvinkin olla niin, että kukaan hoitavassa yksikössä ei missään vaiheessa käy opettelemaan jotain uutta esim. kryonisaatioon liittyen (tai ICT:hen liittyen, jos asiakas kertoo tapahtuneen esim. tietomurtoja), eikä varsinkaan käytetä ulkopuolisia ja maksullisia konsultteja. Ts. pyritään pärjäämään omilla resursseilla ja pyritään tekemään päätelmiä erikoisista asioista pelkällä arkijärjellä, vaikka monivuotinen erikoissairaanhoitajan tai yleislääkärin koulutus mahdollistaisi korkeammankin tason päätelmien teon. Eteenpäin lähettämisessä voidaan tuudittautua paljolti myös siihen, että osasto-olosuhteita ei kukaan ulkopuolinen pääse tarkkailemaan (paitsi jokailtaiset vierailijat, jotka voivat liikkua alueella vapaasti), eikä niistä kirjoiteta lehdissä, joten tarkkailun yleisesti toimivuudestakin voidaan esittää periaatteessa minkälaisia väittämiä tahansa.
Esimerkin mukaisessa jekussa varsinainen jekku voisikin todennäköisesti olla se, että pyrkimyksenä on saada joku tietty tyyppi kirjoittamaan jotain "häiriintyneen oloista" verkkoon, koska juuri se triggeroisi käyntiin edellä kuvaillun tapahtumasarjan. Sen osoittaminen, että juuri näin olisi tapahtunut tai ei olisi tapahtunut vaatisi jälleen erilaisista asiantuntijuutta eri vaiheissa osallistuvilta tarkkailijoilta.
Vietin marraskuussa 2008 pari viikkoa suljetulla osastolla varmuuden vuoksi tarkkailtavana. Asiaa käsitellyt sairaalalääkäri ei millään tavoin pahoitellut sitä, että hoitojaksoksi muuttuneen tarkkailun vuoksi menetin työpaikkani (koeaika, ei irtisanomisaikaa), opiskelurytmini menivät kuukausiksi sekaisin, laskuni erääntyivät, sekä lähes kuolin tylsyyteen.
Osastolle mukaan ottamani koulukirjat ja populaaritiedekirjat kiellettiin, koska "kyse oli omasta parhaastani", mutta television, sanomalehtien ja sukulaisvierailujen kautta sai ihan vapaasti olla yhteydessä ulkomaailmaan. Hoitajien kanssa katsoimme yhdessä Myytinmurtajien räjähdepitoisen piraattijaksonkin. Kännykän käyttö kiellettiin, enkä saanut edes ilmoittaa työnantajalle missä olen.
Hoitoympäristö käytäväryijyineen, lipastoineen ja kasveineen oli suhteellisen kodikas, mutta tekemisen puute oli melkein kuin sensorisessa deprivaatiossa olemista. Päivittäisenä tekemisenä olivat tv:n katselu, samojen vanhojen aikakauslehtien lukeminen, akvaariokalojen tuijottelu ja shakin peluu alkoholistin, psykoottisen, bulimistisen, depressiivisen, narkoleptikon tai jonkun muun samaan taloon laitetun pakkolääkityn kanssa. Sinänsä ihan mukavaa seuraa olivat, mutta usein päädyin kirjoittelemaan itsekseni ja omaksi ajankulukseni mietteitäni paperille tai piirtelin. Hoitohenkilökuntaa vaivasi sama tylsistyneisyys. Ilmapiirin jännitteisiin tai leppoisuuteen vaikuttivat työvuorossa olleiden hoitajien persoonat. Kuvataideterapiaksi nimitettyyn yhteiseen ja vapaaseen paperille suttaamiseen en viitsinyt ottaa osaa.
Allekirjoitin minulle personoidun "hoitosuunnitelman", valitusoikeus poistettuna, mikä käytännössä jatkoi jo asetettuja rajoitteita. Ennen allekirjoitusta olin "vapaaehtoisessa pakkohoidossa". Väitettyihin aistiharhoihin (lue: väittämiini muiden aiheuttamasta jatkuvasta häirinnästä) sain lääkitystä ensimmäisestä päivästä alkaen, perustelun ollessa mallia epämääräinen. Tyynestä normaaliminästäni poikkesin vain pari kertaa, silloin kun asioita ei perusteltu kunnolla. Perustelu kirjan pois ottamiselle oli, että lääkäri näytti sormellaan hoitajalle aivojen kuvaa kirjastani ja totesi, että "eihän tällaisia kirjoja voi täällä sallia". Kyseinen kirja oli Daniel Dennettin Freedom evolves.
Ongelmallisinta oli, että tämän "oraakkelin tietämyksen" (ainakin omasta mielestään) omanneen sairaalalääkärin kanssa ei voinut puhua asioista nyanssien, yksityiskohtien tasolla. Hän ei muualta Suomeen tulleena osannut suomea riittävän hyvin, vielä. Ei hyödyttänyt, vaikka paikalla yleensä oli myös suomea taitanut omahoitaja, sillä tilanne oli silti lähes sama kuin puhuisi tulkin välityksellä (flowta mahdoton saavuttaa).
Sinänsä hassua, että raportissa minun sanottiin tullessa olleen siististi pukeutunut nuorimies, vaikka minulla oli parta ajamatta ja pipon alla tukka pesemättä. Kai se on jonkinlaista koodikieltä?
On muutamia kertoja, jolloin oikeasti tuohduin toviksi (2008), mutta vain kerran yhtä kiivastumisenaihetta kohden.
Henkilökuntaakin vaivasi usein loputon tylsyys ja pakollinen ajankuluttaminen. Päivän lehtiä ei oikeasti jaksa lukea kovin monia kertoja uudelleen, kuten ei vanhoja Apu-lehtiäkään tai muuta höttöä mitä lehtihyllyyn oli eksynyt. Voice-musiikkikanava oli oikeastaan varsin piristävää kaiken sen tylsyyden keskellä.
Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirin sivuilla mainitaan, että "osastolla tutkitaan ja hoidetaan potilaita, joilla on mm.psykoosioireita, vaikea masennus tai vakava päihdeongelma(delirium) Lisäksi on yksi lääke/huumevieroitushoitopaikka." Kaikki potilaat olivat varsin leppoisia tapauksia, eikä vaarallisia ollut yhtään. Kirjoituksen otsikossa mainittu huudahdus oli erään nuoren miehen käytävällä karjaisemaa osoituksena tuohtumuksesta sitä kohtaan, ettei häntä päästetty ulos sillä kertaa.
Samaisten nettisivujen mukaan osastolla järjestetään erilaisia terapiaryhmiä, mutta jos ajattelee eri potilaiden hoitoja kokonaisuutena, niin käytännössä esimerkiksi kerran viikossa tapahtuvien kuvien väriliiduilla piirtelyn, musiikin kuuntelun ja arvostelun, vaikutukset eivät voi kantaa kovin pitkälle, kun muu aika on pelkkää lojumista. Periaatteessa tämä olisi ympäristönä ihan hyväkin kehitysalusta, jos tarkoitus on parantaa ihmisiä mutta nykyisellään tämä on varsin torso. Tämä tosin ei ole kovin analyyttinen väite.
Joku voisi ajatella, että kyse olisi (vuonna 2008) jonkinlaisesta muiden ihmisten silmistä poissijoittamisesta minimiresursseilla, mutta ei se oikeastaan niinkään ollut. Resursseja hoitohenkilökunnan vahvuudessa on varsin runsaastikin, useassa vuorossa, eikä henkilökunnan asennekaan ihan tyystin ole "kunhan nyt jotain tässä touhutaan vuoronvaihtoon saakka".
Minua tutkinut osastolääkäri (Iramia Agasiev) on toimillaan aiheuttanut varsin suurta tuhoa kykenevyydessäni luottaa terveydenhuoltoalan ns. ammattilaisiin, minkä lisäksi pelkkä siellä olemiseni on aiheuttanut mielelläni haittaa siinä mielessä, että se tahallaan mieleeni uudestaan ja uudestaan tuodaan jossain negatiivisessa sävyssä. Todennäköisyyksien rajoissa on myös sekin mahdollisuus, että ko. henkilö asetettiin tahallaan käsittelemään minun tapaustani, jotta minussa voisi teoreettisesti alkaa kehittymään sellaisia tuntemuksia, joita en ole aiemmin kokenut.
Yleensä löydän ihmisistä useampia eri puolia, ja varmaan hänestäkin löytyisi, mutta jääneeseen vaikutelmaan hänestä ei sisältynyt mitään ns. hyvää. Varsinkaan sen jälkeen, kun hän lähtiessäni toivotti piruilevina terveisinä: "nähdään sitten taas, kun tulet takaisin". Kukaan objektiiviseen toimintaan kykenevä ei sano sellaista edes vahingossa. Tästä on jo muutama vuosi aikaa, joten en esitä hänen nykyisestä kykenevyydestään arvioita.
Hänen osoitti tutkimusjakson aikana sekä asenteellisuutta, että myös "aitoa kykenemättömyyttä" lukea minua oikein. Esiounasteluna ollut psykoottisuusepäily (ja muut sellaiset) lienee ohjannut hänet jonkinlaiseen "moodiin", jossa hän piti esim. sitä paranoidisena, että tiedustelin mistä lähteestä oltiin saatu tietoa minulle tehdyistä aiemmista tutkimuksista. Hän todellakin suhtautui minuun kuin olisin menettänyt realiteetintajuni (vrt. suhtaudutaan kuin syylliseen, vaikka ollaan vastaan aloittamassa tutkimuksia), vaikken esim. eleilläni tai puheviestinnälläni ilmaissut mitään kiihtyneisyyden tai edes defensiivisyyden merkkejä. Toisin sanoen hän projisoi minuun jonkin päässään lilluneen käsityksen ja jätti huomioimatta kaikki luettavissa olleet merkit. Varsinaisesti kiinnostukseni asiaan juontui siitä, että minua kiinnosti asia "akateemisen kiinnostuksen" vuoksi eli tietokantojen, datan liikkuvuuden ja pääsyoikeuksien vuoksi. Ts. käsitykseni siitä, mitä olin koulussa oppinut oli hyvin mielestäni tavoitettavissa myös tuolla tapaa tavallisuudesta poikkeavalla hetkellä.
Yleensä ottaen hänen minuun tutkittavaksi ottamiseni kriteerit olivat varsin hataralla pohjalla, sillä käytetyillä kriteereillä suuri osa suomalaisista bloggaajista olisi psykoottisia. Tämä "tutkimuksesta" ja "hoidosta" vastannut sairaalalääkäri ei puhunut kunnolla suomea (huomio maininta tämän tekstin alussa), minkä seurauksena en pystynyt juuri koskaan keskustelemaan hänen kanssaan siten, että keskustelussa olisi "hyvä flow", vaan ajatuksenkulkuni keskeytyi hänen kanssaan erittäin paljon useammin kuin hyvin suomea puhuvan kanssa. Minun itseilmaisulliset kykyni (puhuttaessa ääneen) vaativat esiin tullakseen sen, ettei minun tarvitse selittää ihan jokaista pikkuasiaa ns. auki, vaan asia tulee ymmärretyksi muutenkin. Nyanssit voivat olla erittäin tärkeitä, mutta niihin asti voi olla vaikea päästä, jos selittäminen tyrehtyy jo paljon yksinkertaisemmissa asioissa. Osastolääkärin mukaan kyseinen henkilö on "pätevä työhönsä", mutta en ole varma voiko hänen kommenttiaan ottaa vakavasti, jos hän itse kykenee yhdellä hetkellä olemaan kuin paras ystävä ja toisella hetkellä jo pakottaa allekirjoittamaan sopimuksen, jossa mm. lupaan olla pyrkimättä kommunikoimaan "ulkopuolisen maailman kanssa". Olin tuolloin ollut yhteydessä mm. Voima-lehteen ennen kuin oikeus puhelimen käyttöön otettiin pois.
Mistä aineksesta mielenterveyshoitajat ovat koostuneet? Vai onko se väärä kysymys; pitäisikö pikemminkin kysyä, miksi psykiatrisen hoitolaitoksen työntekijät ovat koostuneet sellaisesta väestä kuin ovat? Kuinka nämä työntekijät ovat kokeneet oman tarpeellisuutensa? Onko heidän kovinkin vaikea sovittaa yhteen mahdollista tarpeen vaativaa kovuutta ja ajoittaista empatiaa? Onko siinä ympäristössä helpompi ohjata toimintaa käskyttämällä kuin joillain pehmeämmillä metodeilla? Miksi? Mihin perustuvat valinnat eri tilanteissa käskyttämisen ja neuvottelemisen välillä? Ovatko he liian arkoja tuomaan esiin omaa neuvottelutaidottomuuttaan?
Kuinka monelle hoitajalle tuo työ on vain yksi lisätienesti esim. sataman ahtaushommien lisäksi? Kuinka moni tekee ihan vaan "jotain työtä", jotta voi sitten loppuajan kasvattaa omia lapsiaan ja nauttia varsinaisesta elämästä? Kuinka moni naishoitaja taistelee naiseutensa ja kovuutensa yhteensovittamiseksi? Kuinka moni leipiintynyt hoitaja uskoo nähneensä ja tietävänsä jo kaiken, mahdollisesta liian paljolti sen perusteen vuoksi, että hän on ollut työssään niin pitkään? Kuinka paljon työviihtyvyyteen vaikuttaa osastovastaavan asenne, olemus ja tapa toimia? Kuinka se vaikuttaa potilaisiin ja antavatko he täten eri vaikutelman antaisivat toisenlaisen osastonhoitajan kohdalla (vastaus: kyllä)? Kuinka moni idealistinen ja hyvää tarkoittava hoitaja tulee vaiennetuksi?
Eräs asia mistä ilmeni (kertoo tapahtumista vuonna 2008), ettei henkilökunta nauttinut suurta palkkaa ja työnarvostusta, oli tietty koherenttiuden vaje heidän toiminnassaan. Toisin sanoen heidän toimintansa on monasti oman intuition varassa ja jos johonkin asiaan ei ole valmista toimintatapaa, intuitio tai spontaaninen reaktio johtaa johonkin persoonallisuuden vahvasti värittämään tapaan hoitaa jokin asia.
Selkeäksi kävi myös se, että hoitajat eivät kaikesta runsaasti käytössä olleesta ajastaan huolimatta pyrkineet saavuttamaan sitä oma-aloitteisuuden tasoa, jota esim. kirjassa "Aloittelijasta asiantuntijaksi" (Patricia Benner, julkaistu suomeksi vuonna 1989) kuvaillaan:
"Lääkärin määräykset antavat suuntaviivat monille hoitotyön toiminnoille, mutta sairaanhoitajien täytyy käyttää omaa harkintaansa niiden toteuttamisessa. Heidän on arvioitava, mitä heidän pitäisi tehdä hoitaakseen potilaita parhaalla mahdollisella tavalla eikä vain toteuttaa mekaanisesti annettuja määräyksiä, vaikka niihin liittyisi riskejä. Yksinkertaisimmillaan tämä taito merkitsee sitä, että sairaanhoitaja lakkaa noudattamasta sellaisia määräyksiä, joilla ei selvästi enää ole merkitystä potilaan hyvinvoinnille."
Käytännössä sairaalalääkärin (erikoistumassa olevan lääkärin) aiempiin sanomisiin ja tuleviin käynteihin vedottiin erittäin usein, oma-aloitteisuuden koostuessa standardiproseduureista ja joidenkin hoitajien fraasimaisista lausahduksista tyyliin "luottamus pitää lähteä rakentamaan nollasta", sekä "tämä on sairaala".
Sairaalalääkäri ei ollut joka päivä paikalla, vaan pyörähti vain pari kertaa viikossa, muistaen aina astella käytävillä siihen tapaan elehtien kuin hänellä olisi johonkin kiire. Epäilen, että hänellä ei oikeasti ollut kiire, vaan kyse oli vain showsta, jonka tarkoituksena oli esittää väittämä, että hänen tehtäviensä hoidossa ei olisi riittävästi ajallista redundanssia. Hänen kanssaan oli erittäin vaikea puhua siten, että omaan puheeseensa saisi ns. hyvän flown, koska ko. sairaalalääkäri ei ulkomaalaistaustastaan johtuen ymmärtänyt eikä puhunut vivahteikasta suomenkieltä. Hänen lisäkseen saattoi joskus nähdä vilaukselta ylilääkäriä, joka periaatteessa piti vahtia koko osastosta.
Sinänsä useimmat mielisairaalahoitajista olivat varsin leppoisaa porukkaa ja heidän kanssaan tulee ns. helposti juttuun. Siltikin, osa leppoisistakin hoitajista on hämmästyttävän huonoja lukemaan toisia ihmisiä. Silloin kun esim. jotain potilasta torutaan, viitataan aina johonkin "havaintotodisteeseen" kuten vaikkapa jonossa etuilemiseen, mutta tuolloinkin jää huomioimatta se mikä aiheutti etuilemisen. Itse tulin vahingossa antaneeksi luvan ottaa ruokaa minun vieressäni olleelle, vaikkei vielä saanut ottaa, minkä seurauksena hän sai torut, vaikka ilmoitinkin heti hoitajille, että vika oli minun.
Annoin mielessäni nimityksen Ms Kovis eräälle naishoitajalle, joka jo ensimmäisenä päivänä kehui minua: "hyväää! osasit laittaa biojätteet biojäteastiaan". Ahaa. No niinpäs osasinkin. Olen osannut jo monta vuotta.
Oleskelutilat ja liikkumisen muodostavat rajat myötäilet suunnilleen numeron kahdeksan muodostavat käytävät, keskellä ollen leveämpi alue, johon on mahdutettu ruokailutila, tv-tila ja lehtienlukutila. Käytävien laidoilla on potilashuoneet (3 per huone), wc:t, suihku, henkilökunnan tilat, "akvaario", vastaanottohuoneet, liinavaatetilat, varasto, keittiö ja sen sellaista. Kyse oli siis suljetusta osastosta, johon ei pääse kuin luvalla.
Oleskelutilat eivät varsinaisesti ole täysin epäviihtyisiä, ehkä johtuen käytäville ripotelluista vanhoista lipastoista ja kasveista, rauhallisesta värimaailmasta seinissä, sekä eräällä käytävällä olleista kuvataideterapian työnäytteistä. Potilashuoneet olivat melko kolkot, eikä tätä jokin yksinäinen ryijy paljon auttanut, varsinkin kun ikkunoissa on lukkomekanismi tai avaimen kolo on tukittu.
Laajakuvatelkku oli kaikkien yhteinen terapeutti. Sen edustalla oli kymmenisen nahkatuolia, joista kaksi erityisen löhömallista. Telkkarista sai katsoa mitä halusi. Myytinmurtajien piraattiaiheinen jakso oli varsin viihdyttävä. Siinä räjäyteltiin ja ammuttiin kaikenlaista. Yhteisesti katseltiin Avaran luonnon jaksoa, jossa darwinismia esiintyi geenivirheisen, värivammaisen virtahevon syrjinnässä. Two Pints -komediasarjassa oli kauhuteema, jossa lensi verta oli käveliä ruumiita. Se järkytti eräitä potilaista.
Ruoka oli ihan hyvää, vaihtelevaa, sitä oli paljon ja sitä oli säännöllisesti. Päivän lehdet eli Etelä-Saimaa ja Helsingin Sanomat, jotka ilmeisesti edustivat jonkinlaista "keskivertotosimaailmaa" tjs., kulkivat aamuisin henkilökunnan oleskelutilan kautta oleskelutiloihin, joissa niitä luki henkilökunta tai potilaat, kuka ehti tai viitsi.
Pingistäkin ehdin pienen ruinaamisen jälkeen käydä kahdesti pelaamassa hoitohenkilökunnan kanssa. Niin sanottuja ulkoilulupia minulla ei ollut, mutta pingispöytä oli vain yhden suljetun oven ja rappukäytävän takana, joten sentään sinne pääsi loppuaikoina.
Paikan ilmapiiriin vaikutti merkittävästi se millainen hoitohenkilökunnan kokoonpano milloinkin oli. Jossain kokoonpanossa ilmapiiri oli kovin kireä, toisessa ollen erityisen leppoisa.
En pidä sitä ollenkaan sattumani, että jouduttuani ilman mitään hyvää perustetta psykiatriseen tarkkailuun iltalukion verkkofoorumille kirjoittamani viestin vuoksi (vuonna 2008), että eräässä työvuorossa siellä oli myös samoilla harvaopiskelijaisilla englanninkielen kursseilla opiskellut Seija. Ikää kertyessä olen oppinut ymmärtämään, että ihmisiä on organisaatioissa hyvin helppo siirrellä yhtä helposti kuin hiirellä nimiä lokerosta toiseen raahaten, enkä pidä sitä ollenkaan sattumana, että tuolloinen Lauritsalan lukion rehtori Merja Berg oli hyvin pienessä piirissä sopien tehnyt virallisen päätöksen, että minut pitäisi passittaa tutkittavaksi, sillä tuolloin ”kaksi eri maailmaa kohtaisivat” ja yhteiseksi tekijäksi nousisi Seija ja sitä kautta englanninkieli yleensä. Tarkoitan sanoa, että aina kun olen ottanut jossain myöhemmässä vaiheessa elämääni työn alle englanninkielen petraamisen, on mieleeni vyörytetty muistikuvia ajanjaksosta psykiatrisella osastolla, jossa oli sinänsä lähinnä tylsää, mutta runsaasti esim. erilaisten ihmisten maneereita muistettavaksi. Lauritsalan lukion tuolloinen vararehtori Jyrki Mattila on ollut poikkeuksetta minua kohtaan varsin jästipäinen ja egokeskeinen ääliö, joka on juuri sellaista tyyppiä, joka osallistuisi huvin vuoksi sellaiseen tempaukseen, joka alkaa sillä, että ensin minua ärsytetään kirjoittamaan jotain ja sitten hän pääsee vaikuttamaan päätökseen siitä, että minun elämääni puututaan kyseisellä töykeällä tavalla. Huomionarvoista on, että noiden tapahtumien jälkeen otin yhteyttä jokaiseen opettajaan, joka minulla iltalukiossa oli ja pyysin kertomaan olenko heidän mielestään osoittanut jonkinlaista poikkeavaa, uhkaavaa tai muuta sellaista käytöstä. Jokainen heistä kielsi moisen mahdollisuuden ja täydensi vastaustaan kertoen pitävänsä minua aivan normaalina. Kumpikaan, rehtori taikka vararehtori ei ollut mitenkään konsultoinut yhtäkään näistä opettajista, vaikka viestini ehti lojua nähtävinä parinkin päivän ajan.
Alan päästä jyvälle siitä mistä psykiatriassa on kysymys (kirjoitettu vuonna 2008). Kysymys ei ole sairauksien hoidosta, vaan käsitteiden hoidosta. Sairaudeksi voisin hyväksyä jotain sellaista, jonka merkitys pysyy vakiona tilanteesta riippumatta, mutta käsitteillä tässä yhteydessä viittaan sanoihin, joiden merkitys ja sisältö ovat tilannekohtaisesti vaihdettavissa. Psykiatrisissa nimikkeissä on kaikissa vikana se, että niiden oirekriteerit ja kuvaukset mahdollistavat monitulkintaisuuden. Tästä seuraa se, että näistä nimikkeistä tulee eräänlaisia käsitepooleja, joista voi ammentaa keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä. Esim. masennus, tarkkaavaisuushäiriö ja skitsofrenia ovat kaikki tällaisia nimikkeitä.
Pelkästään lukemalla alaan liittyvien tutkimuksien tiivistelmiä (PubMed) ja seuraamalla asiaan liittyviä internetkeskusteluja kuka tahansa voi pienellä vaivalla ymmärtää, ettei yksikään kolmesta yllämainitusta voi mitenkään olla yhtenäinen sairaus / tila, vaan ne käsittävät lukuisan joukon täysin erillisiä asioita, jotka kaikki valitettavasti yhdistetään samoihin kattonimikkeisiin (ihmisten välisessä viestinnässä ja mediassa).
Ihmisten välisessä puheen avulla tapahtuvassa reaaliaikaisessa kommunikoinnissa monimerkityksellisistä sanoista seuraa ongelmia, sillä ne sekä jossain määrin tukahduttavat ajattelua (aivot sitovat suhteellisen vähäisiä resurssejaan tarpeettomasti sanojen eri merkityksiin ja niihin edelleen liittyviin asioihin), että tapahtuu myös "ajatushypähdyksiä", kun keskustelijaosapuoli käyttää kyllä samaa nimikettä, mutta käykin huomaamattaan puhumaan hiukan eri asiasta. Tämä koskettaa sekä ammatti-ihmisiä, että "tavallisia ihmisiä". Tämä vaikeuttaa suuresti asioista keskustelemista. Tekstin avulla tapahtuvassa viestinnässä tämä on helpommin vältettävissä, koska omia ajatuksia on helpompi jäsennellä.
On myös huomioitavaa, että yhdestä oireesta voidaan johtaa syitä moniin eri tekijöihin, mutta eri oireiden sanallisen muodon ollessa sama syntyy jälleen ajatuksellista sotkua. Esim. ilmaisusta "väsymystä miltei joka päivä" voi johtaa syitä mihin vain. Käsite "keskittymiskyvyttömyys" taasen on niin "ympäripyöreä", että se voi myös tarkoittaa mitä vain. Toki oirekriteereiden määrän kasvaessa päästään suurempaan tarkkuuteen, mutta nykyisillä diagnoosikriteereillä tämä tarkkuuden hakeminen jää ikään kuin kesken. Kriteereitä voi olla vaikka kuinka paljon määrällisesti, mutta jos ne kaikki tarjoavat mahdollisuuden laajaan monitulkintaisuuteen kuten "pyrkimys eristäytyä", "harhaluulot" tai "neologismit" (itse keksityt sanat), niin ei niillä kovin syvälle yksilöön pureuduta. Josta sitten seuraa se, että saman diagnoosinimikkeen omaavilla henkilöillä voi helposti olla samannimisiä oireita, jotka johtuvat täysin eri asioista. Näin siis erityisesti "aivojen seutuville" liittyvissä asioissa.
Psykiatria on pseudotiede, joka on vain todellisten sairauksien hoitamisen tiellä. Sen sijaan, että se auttaisi ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään, se ikään kuin pitää ihmiset riittävän välimatkan päässä "paremmasta ymmärryksestä".
Muistan hyvin käyntini erään käyntini eräällä psykiatrilla, jonka voi katsoa tiivistyvän monivalintakyselyyn, jonka sanottiin testaavan josko minulla olisi paniikkihäiriö. Missään vaiheessa ei edes harkittu josko kuvailemani asiat johtuisivat ruokavaliosta. Tarkoitan sanoa, että yleensäkin yksilölle sopimattomalla tai puutteellisella ruokavaliolla on täysin mahdollista kehittää lukuisa joukko mitä erilaisimpia oireita.
Tyypillinen kehumisen ilmaisu, jota kritisoimani henkilön kollega tai etäisempi saman alan työntekijä ja korkeammassa virassa oleva käyttää kritisoidusta, on ”hän on ihan hyvä”, vaikka tämä olisi osoittanut, että on surkea tekemään hyviä päätelmiä, ei ole tutkijaluonteinen ja on vain kohtalaisen hyvä noudattamaan jo olemassa olevia protokollia, käytäntöjä ja koulussa oppimaansa. Tätä samaa keskinäistä kehumista ja huonojen puolien sivuuttamista esiintyy monilla eri tasoilla Etelä-Karjalan terveydenhuollon yksikköjä. Eri toimialojen välillä (esim. koulun ja terveydenhuollon tai TE-toimiston ja terveydenhuollon välillä taasen lähdetään siitä epärealistisesta perusolettamuksesta, että terveydenhuollon osatekijät ovat kuin tietokoneohjelman palvelupyyntöihin vastaavia komponentteja, jotka toimivat sillä tapaa täydellisesti, että kun niitä pyytää tutkimaan jonkin ”syötetiedon” (ihmisen), ne osaavat tehdä sen ilman, että olisi tarpeen epäillä niiden toimivuutta.
Kun esimerkiksi psykiatrisella osastolla sairaalalääkärini toiminut Agasiev Iramia nyppäistessä Daniel Dennettin kirjan Freedom Evolves pois kädestäni ja naureskellessä sen jälkeen vierustoverilleen: ”hah, tällaista ei täällä ainakaan lueta”, niin hän on ilmeisesti siltikin "ihan hyvä", kuten eräs Jukka-niminen osastovastaava häntä kuvaili. Tuollainen käytös lähinnä edistää sitä, että joku vahingoittaa toista ihmistä tipauttamalla vaikkapa röykkiön autonromuja toisen ihmisen päälle nosturilla.
Psykiatrisessa tarkkailussa olevan kannalta ongelmallista on sekin, että ihmiset, joilla on tarkkailussa olevaan henkilöön jonkinlainen laitoksen ulkopuolinen suhde, pystyvät paikalla käydessään viemään osastovastaavan hiukan sivuun ja esittämään valheellisia väitteitä, jotka osaltaan varmistavat tarpeita pitää tarkkailtava henkilö tarkkailtavana entistä pidempään. Jos kyseinen ulkopuolinen henkilö on esim. tarkkailtavan biologinen äiti ja joka on myös itse jossain merkittävässä asemassa hoitoalalla, hänen väitteillään - terveeksi luokiteltavana ihmisenä - on jokin erityinen painoarvo. Allekirjoittaneelle itselleen on käynyt juuri näin eli biologinen äiti oli saanut allekirjoittaneelta tilaisuuden parantaa suhdetta poikaansa auttamalla kestämään osastolla olemisen mälsyyden tuomalla mm. kirjoja luettavaksi, mutta joka hyödynsi tätä mahdollisuutta esittämällä paikalla käydessään osastovastaavalle valheita. Osastovastaava ei kysyttäessä suostunut kertomaan, mitä hänelle oli kerrottu, mutta hän tiuskaisi tarkkailtavan olevan "vaarallinen" ja "juuri tänne kuulutkin". Siis todellakin tiuskaisi. Kukaan ei ikinä ole suhtautunut asianomaiseen sillä tavoin tai edes sinnepäinkään, joten valhe on mahtanut olla melkoinen. Kolme viikkoa myöhemmin tarkkailtava saa kuitenkin lausunnon, jonka mukaan hän ei ole muille vaaraksi mitenkään.
Tapahtunutta osastovastaavan ohjailua puheella ei kirjattu yhteenkään allekirjoittaneen jälkeenpäin itselleen hankkimista raporteista, minkä lisäksi niistä puuttui suuri määrä muitakin merkittäviä tapahtumia. Saattoi kuvitella, mutta voinut olla varma, että raporteista oli karsittu suuri määrä ylöskirjattua pois, jotta ne olisi helpompi kirjoittaa sellaisen tarinan muotoon, joka ei vahingoittaisi kyseisen mielenterveysyksikön, siinä toimivien ja siitä vastaavien tahojen imagoa.
Tuo biologinen äiti ei ole suostunut kertomaan minkä väitteen on mennyt esittämään, vaan hän esittää joko kiireistä tai välttelevää, ellei jopa pyri ehdollistamaan asiaan jotain epämukavaa, jotta sitä olisi entistä ikävämpi käsitellä.
Eri rekistereissä olevista omista tiedoista kannattaa itse pitää edes jonkin näköistä huolta, sillä pidemmän päälle niihin voi alkaa kertymään (kollektiivisesti) niin paljon väärää tai vääristävää tietoa, että niiden perusteella muodostettava "tarina" voisi olla kohteesta itsestään suorastaan omituinen. Pääpiirteissään esim. erilaiset lausunnot, lääkärin kirjoittamat raportit ja muut edes yhden tekstikappaleellisen tietoa sisältävät tekstit voivat olla kohdettaan suhteellisen hyvin kuvaavia, mutta jo pelkästään yksi yksittäinen väärä sana voi muokata vaikutelmaa täysin toisenlaiseksi.
Harvemmin on niin, että kaikista eri rekistereistä käydään haalimaan kasaan tietoa, jonka perusteella pyrittäisiin, osaltaan, muodostamaan kokonaiskuvaa jostain tietystä henkilöstä. Voidaan kuitenkin olettaa olevan tilanteita, joissa tietoa haetaan yhdestä keskitetystä rekisteristä, joka sisältää tietoa, jonka ovat tuottaneet useat eri yksiköissä työskentelevät henkilöt. Mahdollisesti kohteena olevan luvalla tai sitten jonkin painavan syyn vuoksi ilman erillistä lupaa. Tällainen keskitetty rekisteri voisi olla esim. jokin terveydenhuoltoalaan liittyvä. Lisäksi saatettaisiin kaivata tietoa jonkin viranomaisen rekisteristä (esim. poliisi).
On myös huomioitava, että käyttäjäoikeuksien hallinta eri rekistereihin pääsyn suhteen voi olla liian lepsua, minkä vuoksi esim. terveyspalveluiden tuottajien tapauksessa joku sellainen sairaanhoitaja, jota et ole koskaan tavannut, voi lukea sen mitä lääkärisi on sinusta kirjoittanut. Jos tämä lukija on tietoa vuotavaa tyyppiä, voi yksittäisillä merkittävillä sanavalinnoilla, joita sinua koskevissa teksteissä esiintyy, olla suurikin merkitys.
Ajattele yksittäisten merkityksen osalta esim. tilannetta, jossa lääkäri on kirjoittanut, että "potilas ei koe jaksavansa aloittaa opinnäytetyön tekemistä", vaikka todellisuudessa kyseinen opinnäytetyö olisi tehty ja kyse oli siitä, että potilas kokee toisinaan uupumusta, eikä sen vuoksi koe olevansa ideaalinen työntekijä. Mielenkiintoista on se, kuinka tällainen vääristymä on päässyt syntymään, jos olisi niin, että sanaa "opinnäytetyö" ei olisi lääkärin kanssa käydyissä keskusteluissa koskaan edes esiintynyt, mutta sanan "työharjoittelu" kyllä. Myöhemmin näitä kirjoitettuja tietoja lukevan vaikutelmaksi tästä potilaasta, jonka hän saattaa tuntea tai tietää jotain kautta, voi jäädä se, että hän potilas kykene suoriutumaan niin merkittävästä ponnistuksesta kuin opinnäytetyö.
Olisi myös naiivia ajatella, että ylöskirjatut tiedot eivät koskaan olisi tahallaan väärin kirjoitettuja tai saneltuja. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä, mikä tarkoittaa sitä, että valkealla kaavulla tai essulla ei voi saada katoamaan mahdollista halua olla asiakkaana tai potilaana olevalle ilkeä. Jos virheiden syytä lähtee selvittelemään, voi olla melko varma, että syyksi ei ihan ensimmäiseksi myönnetä tahallisuutta, vaan vedotaan esim. sanelun purkamisessa tapahtuneeseen virheeseen.
Joissain tapauksissa tämä vaatii sen, että sekä sanelun purkaja, että sanelija olisivat yhtämielisiä siitä, että asiakas/potilas ansaitsee jonkin tietynlaisen haitallisen kohtelun, mutta lääkäri voi niin halutessaan vääristellä raportteja myös ilman, että hän käyttää jotain toista apuna tai syntipukkina. Esim. omista terveyskeskuskäynneistäni on jäänyt raportteihin merkintä "opiaattilääkemääräyksestä" (opiaatti = morfiini), vaikken koskaan ollut saanut mitään sellaiseenpäin vivahtavaakaan. Työterveyslääkäri taasen oli kirjannut tapahtumakuvauksessa, että minulla olisi ollut "ruhje rinnassa", vaikka kävin näyttämässä selkääni.
Haitallisinta väärien tietojen esiintyminen rekistereissä on silloin, jos ne päätyvät poliisitutkimuksen kautta mediassa julkistettavaksi. Useimpien ihmisten kohdalla näin ei varmaankaan käy, mutta teoreettinen mahdollisuus tällaiseen rekisteritietojen julkaisemiseen on olemassa.
Riippuu hiukan rekisteristä ja rekisterinpitäjästä, kuinka rennolla otteella sinne tekstiä kirjoitetaan, kuinka vastuulliseksi tietojen ylöskirjaajat tehtävänsä kokevat. Toisinaan väärää tietoa päätyy rekistereihin aivan aidosti tahattomista syistä, mutta jos niitä ei kukaan tarkista, niin väärät tiedot jäävät sinne.
Omien tietojen korjaaminen tai yleensä saaminen itsensä nähtäväksi voi joissain tapauksissa olla erittäin hidas prosessi, hitauden koostuessa lähinnä odottamista, eikä niinkään prosessin työläydestä. Jos mahdollisuutta täysin sähköiseen asiointiin ei ole, joutuu täyttämään paperisen lomakkeen ja lähettämään sen käsiteltäväksi rekisterinpitäjälle.
Odotusaikaa voi esim. poliisilaitokselta tietoja itsestään pyytäessä kertyä jopa useita kuukausia. Jos odotusaika tympii ja viiveestä tiedustelee erikseen, voi jopa kuulla kerrottavan asian käsittely on "unohtunut" ja että "nyt se otetaan käsittelyyn". Tällainen "unohtaminen" voi kieliä siitä, että tietojen pyytäjää ei koeta riittävän merkitykselliseksi tai sitten kyse voi olla myös jonkinlaisesta egokysymyksestä, jossa tietojen pyytäjä on jollain tapaa merkittävä ja rekisterinpitäjän edustaja haluaa esim. asenteellisen syyn vuoksi "näpäyttää" tietojen pyytäjää hidastelemalla tahallaan.
Taustatukea ruuhkaisuutta käsittelyssä selityksenä käyttävällä rekisterinpitäjä voi saada paikallisesta sanomalehdestä, joka julkaisee aiheesta jonkin lyhyen jutun ja sitä kautta tekee ruuhkaisuusväittämästä ikään kuin tosiasian. Todellisuudessa media on jo vuosikymmeniä osannut puhua niin luontevasti höpöjä, ettei sille yksi sellainen lisää merkitse mitään. Ei sieltä poliisilaitokseltakaan kukaan mene erikseen vaatimaan lehteä tekemään korjausta väittämään, vaatimalla, että pitää heti seuraavana päivän kertoa, ettei mitään erityistä ruuhkaa oikeasti olekaan. Kaikki ihmiset haluavat lähtökohtaisesti työskennellä siten, että siinä systeemissä missä hän työskentelee on redundanssia. Tieto ruuhkan olemattomuudesta aiheuttaisi vain lisää uusien töiden tekemistä.
Sitenkin voi käydä, että kun pyydetyt tiedot lopulta tulevat, niin sisältönä on käytännössä pelkkiä otsikoita. Mitä sellaisilla tekee?
Kaikki tapahtumia, joita esim. lääkärit ja terveysalalla työskentelevät ovat jopa velvoitettuja kirjaamaan ylös, ei välttämättä kirjata mihinkään ylös. Tämän voi kukin itse todeta pyytämällä nähtäväkseen omia terveystietojaan. Oikeusturvan kannalta tämä on erityisen haitallista esim. sellaisissa tapauksissa, joissa henkilö on otettu tutkittavaksi psykiatriselle osastolle. Voi hyvinkin käydä niin, että tutkivat ja hoitavat henkilöt saavat ulkopuolisten kanssa keskustelun kautta tutkittavasta tietoa, mutta jos täten saatu tieto on ollut vääristelevää tai väärää, ei tämä välttämättä mitenkään käy ilmi potilasasiakirjoista, koska niihin ei ehkä ollenkaan ole kirjautunut ylös mitään ulkopuolisten kanssa tapahtuneita keskusteluita.
Suosituksena voikin pitää, että psykiatrisella osastolla potilaana ollessaan, kannattaa itse kirjoittaa asiat ylös mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Jos on paljon ylöskirjoitettavaa, kannattaa kirjoittaa ylös sellaisia merkittävimpiä suurempia linjoja ja joukko yksityiskohtia, joiden avulla voi myöhemmin palauttaa tilanteen mieleensä ja kirjoittaa tapahtumat varsinaisten virkkeiden muotoon.
Psykiatrinen osasto saattaa olla juuri se paikka, jossa osastolla työskenteleviä kaikista vähiten kiinnostaa kirjoittaa raportteja heidän totuttuaan liiaksi siihen, että heidän tehtävänään on lähinnä istua ja seurata etäämpää lääkkeillä rauhoitettuja potilaita. Nimimerkillä Tiedän mistä kirjoitan.