prev
next
Psykiatrisen tautiluokituksen nimikkeissä on kaikissa vikana se, että niiden oirekriteerit ja kuvaukset mahdollistavat monitulkintaisuuden eli ts. niiden merkitys ei pysy vakiona tilanteesta riippumatta. Tästä seuraa se, että näistä nimikkeistä tulee eräänlaisia käsitepooleja, joista voi ammentaa keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä. Ts. lukiessa lehdestä, että esim. masennukseen, tarkkaavaisuushäiriöön, alzheimeriin tai skitsofreniaan on löydetty syy tai kehitetty varma tunnistusmenetelmä, se ei voi olla totta, koska kaikki nuo ovat määritelmällisesti epätarkkoja, eikä niillä ole koskaan ollut eksaktia, yksiselitteistä kytköstä ihmisen (neuro)biologiaan tai käytökseen, vaan niillä kaikilla on useita erilaisia etiologioita. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan estänyt lääkäreitä esittämästä, kuinka hyvin he osaavat päivittäisessä työssään diagnosoida ihmisiä. Käytännössä he perustavat diagnoosinsa erotteludiagnostiikkaan eli poissulkemiseen tyyliin ”tuo se ei ainakaan ole, eikä tuo, eikä tuo, eikä tuo, joten vaihtoehdoiksi näyttäisi jäävän tämä ja tämä määritelmä”. Ja jos kokeillaan jotain lääkettä, saadaan hoitovasteen onnistumisprosentiksi ensimmäisen kolmen kuukauden osalta esim. subjektiiviset 16 %.
Psykiatrian tautiluokitus ei edes tunnista sellaista vaikuttavaa tekijää kuin "muut ihmiset" esim. skitsoaffektiivisuuden, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, dissosiaation tai ahdistushäiriön osalta. Näiden osalta tavataan kertoa, että ne ilmenevät tyypillisesti jollain tietyllä iällä ja että sukupuoli ja tietynikäisyys kasvattavat jotain riskiä, mutta tämä on tietenkin vain tilastoinnista johdettua tietoa vailla minkäänlaista kontekstia. Nykyaikana olisi otettava huomioon, että mindhacking voi olla muiden ihmisten johonkin tiettyyn kohdeyksilöön kohdistamaa haitantekoa, mikä ilmenee sekä erilaisina oireiluina, että fysiologisesti mitattavina arvoina – olettaen, että esim. Eksote viitsisi tehdä sellaista tutkivaa työtä, joka sille kuuluisi.
Ihmiset tyytyvät helposti siihen, että arkisissa keskusteluissa käytetyt sanat ikään kuin pitävät jo valmiiksi sisällään olennaisen merkityksen, minkä vuoksi esim. ilmaisut "hänellä oli keskittymisvaikeuksia" tai "hänellä oli harhaluuloja" eivät tapaa kaivata lisäselvityksiä. Terveysalan asiantuntijatkin välittävät toinen toisilleen lausuntoja asiakkaistaan/potilaistaan/tutkittavistaan ilman, että erityisemmin huolehtivat siitä, kulkeeko potilaasta esitetyn luonnehdinnan kuten "keskittymisvaikeutta" ja "harhaluuloja" mukana kelpoisaa kontekstia, mikä pätee sitä useammin, mitä vähempänä moisten asioiden käsittely on ollut mukana heidän koulutuksessaan (esim. sairaanhoitajat, yleislääkärit, endokrinologit, ravitsemusterapeutit ja psykiatrit).
Psykiatrian pseudotieteellisyydestä on kritisoinut myös maailman suurin mielenterveyteen keskittyvä tutkimuslaitos (National Institute of Mental Health, NIMH), jonka mukaan tulevaisuuden psykiatria on kliinistä neurotiedettä, joka perustuu syvään aivojen toiminnan ymmärrykseen ja että nykyisten, konsensukseen perustuvien psykiatrian raamattujen (DSM ja ICD) kategorisoivat ja oireluonnehdintoihin perustuvat sairausluokitukset eivät täsmää erityisen hyvin geneettisten, neurotieteellisten ja käytöstieteellisten löydöksien suhteen, eivätkä läpimurrot eri tieteiden alueilla muuta psykiatrien perusteosten sisältöjä mitenkään.
The Research Domain Criteria (RDoC) project is an initiative being developed by US National Institute of Mental Health. In contrast to the Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders maintained by the American Psychiatric Association, RDoC aims to be a biologically-valid framework for understanding mental disorders: "RDoC is an attempt to create a new kind of taxonomy for mental disorders by bringing the power of modern research approaches in genetics, neuroscience, and behavioral science to the problem of mental illness."
https://en.wikipedia.org/wiki/Research_Domain_Criteria
RDoC’s goal is to get a better understanding of mental illnesses by focusing on the convergence of biology and behavior. There is little doubt that current diagnostic categories based only on symptoms—the DSM and ICD systems—group within a single category people with different disease mechanisms that require different treatments. At the same time, some of the most disabling symptoms cross many diagnostic categories so that there is little correspondence between diagnosis and treatment. Without question, the current approaches, developed through consensus, have provided standard definitions and improved reliability in clinical practice and research. But precision medicine for psychiatry, as in every area of medicine, will require much more than reported symptoms and observed signs, as vital as those are.
http://www.nimh.nih.gov/about/director/2015/crowdsourcing-rdoc.shtml
It became immediately clear that we cannot design a system based on biomarkers or cognitive performance because we lack the data. In this sense, RDoC is a framework for collecting the data needed for a new nosology. But it is critical to realize that we cannot succeed if we use DSM categories as the “gold standard.” The diagnostic system has to be based on the emerging research data, not on the current symptom-based categories. Imagine deciding that EKGs were not useful because many patients with chest pain did not have EKG changes. That is what we have been doing for decades when we reject a biomarker because it does not detect a DSM category. We need to begin collecting the genetic, imaging, physiologic, and cognitive data to see how all the data – not just the symptoms – cluster and how these clusters relate to treatment response.
http://www.nimh.nih.gov/about/director/2013/transforming-diagnosis.shtml
However, the diagnostic system for psychiatry has also been increasingly noted as an impediment to progress. The problems have been extensively documented and do not need to be elaborated here, but include excessive co-morbidity of disorders, marked heterogeneity of mechanisms and reification of disorders. In particular, the underlying validity of the disease entities has been questioned, in that the DSM and ICD categories do not map well onto emerging findings from genetics, systems neuroscience and behavioral science; as a result, it becomes very difficult to translate research from basic studies, either in animal models or in humans, to a systematic understanding of pathology or to systematic treatments directed at mechanisms.
http://bmcmedicine.biomedcentral.com/articles/10.1186/1741-7015-11-126
The current diagnostic system is not informed by recent breakthroughs in genetics; and molecular, cellular and systems neuroscience. Indeed, it would have been surprising if the clusters of complex behaviors identified clinically were to map on a one-to-one basis onto specific genes or neurobiological systems. As it turns out, most genetic findings and neural circuit maps appear either to link to many different currently recognized syndromes or to distinct subgroups within syndromes.
<-- Ihmisten määrittelemiset diagnosointijärjestelmien hämmentämiä
Kokonaiskäsitys asiakkaasta -->