Renessanssi käsitteenä

Yleisen suomalaisen ontologian (YSO) mukaan renessanssi tarkoittaa Italiasta 1300-luvulta alkaen muualle Eurooppaan levinnyttä antiikin kulttuuria uudelleen henkiin herättänyttä tieteen ja taiteen suuntausta.

Käsitteen renessanssi kehitti alunperin firenzeläinen taiteilija, kirjailija ja arkkitehti Giorgio Vasari (1511 — 1574) ja se esiintyi ensimmäisen kerran hänen hänen kirjassaan Taiteilijaelämänkertoja, jonka “merkittävänä antina voidaan pitää myös aikalaiskuvauksia siitä, minkälaisia taiteilijat olivat henkilöinä" (Wikipedia[1]). Vasari käytti sanaa renenssanssi viittaamaan antiikin tieteen ja taiteen arvostuksen nousuun (Rasinkangas 2007). Sananmukaisesti sana tarkoittaa ‘uudelleen syntymistä’ (Rasinkangas 2007). “Keskeisiä ajatuksia olivat myös taiteen ja taiteilijan kehittyminen yhä korkeammalle tasolle sekä monialaisuuden vaatimus." (Inkinen 2008)

Äärirajoina renessanssille voidaan pitää vuosia 1300 ja 1600, mutta tälle välille voidaan sijoittaa monia eri ajanjaksoja, joilla kaikilla viitataan johonkin jota on kutsuttu renessanssiksi. Taiteissa kuten arkkitehtuurissa on eri ajanjaksot kuin kirjallisuudessa ja vaikka renenssanssi ja humanismi katsotaan lähes synonyymeiksi (Murtomäki 2008), ei humanismin katsota tulleen mukaan musiikkiin ennen kuin 1400-luvun lopussa (Murtomäki 2008).

Renessanssi ei ole saumaton kertomus yhdestä aikakaudesta, vaan siihen sisältyy monta pienempää kertomusta, jotka samalla kertovat määrittelijöistään ja historiankirjoituksen moninaisista vaiheista. (Pekkarinen 2005a)

Ehkä syy renessanssi-periodin olemassaolon suoranaiseen kieltämiseen on se, että on turvallisempaa ja mahdollisesti tarkemmin kohdilleen osuvaa tai ainakin selvämmin toisistaan eroavaa viitata renessanssia pidempiin aikakausiin eli käytännössä antiikkiin, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Jälkimmäinen ulottuu määritelmän mukaan nykypäiviimme asti. Riippuen määritelmästä ja määrittelijästä keskiajankin ajallisessa sijoittelussa on vaihtelevauutta eli se sijoittui juuri ennen renessanssia uuden ajan alkuun tai sitten noin sata vuotta etiäpäin.

"Nykyään renenssanssin katsotaan alkaneen suunnilleen vuonna 1450" (Wikipedia[2])

Renessanssin katsotaan alkaneen Italiasta, tarkemmin sanottuna tuolloisesta taloudellisesti kukoistaneesta Firenzestä, jota hallitsi Medicien suku. Nykyinen Italia alkoi syntymään pala palalta vasta 1800-luvulla. Italiasta renessanssi laajeni, käsitteen itsensä laajetessa myös, muualla Länsi-Eurooppaan, kuten Ranskaan, Espanjaan, Englantiin, Saksaan, sekä myöhemmässä vaiheessa vähäisissä ja tulkinnanvaraisissa määrin myös Skandinaviaan.

Ne vähäiset piirteet, jotka meille renessanssikulttuurista välittyivät eivät merkinneet mitään ratkaisevaa vaihetta Suomen historiassa. Meillä ei ollut niitä lähtökohtia, joita antiikin perintö oli etelämmäksi muodostanut. (Similä ja Hankonen 200?)

Edellytyksinä renenssanssin synnylle pidetään muun muassa Medici-suvun antamaa rahallista tukea, joka tarkoitti tieteen, taiteen, julkisen rakentamisen tukemista, sekä “muulla tavoin firenzeläisten elämän parantamista" (bubbeli 2008a). Näin siis erityisesti Lorenzo de’ Medicin aikana (Wikipedia[3]), mutta taiteilijoiden palkkaamisen intresseihin kuuluivat myös maallisen mahdin osoittaminen vallasta kilpailevalle katoliselle kirkolle (Björklund 2001). Monet tutkijat ja taiteilijat näkivät Platonin filosofian taiteiden ja tieteiden edistyksen perustana ja halusivat jättää keskiaikaisen skolastiikan menneeseen (Wikipedia[4]). Ja on myös niinkin, että Firenzeläiset näkivät itsensä antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden ja Rooman jatkajina (Wikipedia[5]).

Renessanssiajan Italia koostui tasavalloista ja ruhtinaskunnista. Se oli rikas, mutta puolustuskyvytön. Machiavelli halusi yhtenäisen ja vahvan Italian, jotta ulkopuoliset valloittajat eivät kykenisi ryöstelemään ja tuhoamaan sitä. Hänen mukaansa vahvan ruhtinaan yhdistämä Italia kykenisi puolustamaan itseään. (Vexom 2005)

Italian noin sata vuotta kestänyt periodi jaotellaan yleensä varhaisrenessanssiin (1420-1500) ja täysrenessanssiin (1500-1530) (Miettinen 2008). “Kirjallisuuden kannalta Italian renessanssi jaetaan kahteen vaiheeseen: Petrarcan ja Boccaccion aikaan 1300 -luvun firenzeläiseen varhaisrenessanssiin" (bubbeli 2008b). Tässä huomioitavana kahden eri lähteen eri vuosiluvut ja mm. sana ‘varhaisrenessanssi’. Petrarcaa pidetään keskiajan puolella vaikuttaneen Dante Aligierin (1265 — 1321) ohella “renessanssin isänä", sekä ensimmäisenä varsinaisena humanistina (Wikipedia[6]).

Kirjallisuudessa heidän [Petrarcan ja Boccaccion] edustamansa humanismi oli uusi henki joka levisi humanismikoulujen kautta yläluokan sivistykseksi. (bubbeli 2008b)

1800-luvun saksalaiset historioitsijat joutuivat ottamaan kantaa myös reformaation ideaan, jos puhe oli renessanssista maailmankatsomuksena. Suppeammassa muodossaan, humanismiin yhdistettynä ja kirjallisena liikkeenä ajateltuna, renessanssia voitiin pitää reformaation edeltäjänä, mutta laajemmassa muodossaan näiden kahden käsitteen välillä saattoi esiintyä sekaannuksia (Pekkarinen 2005a).

Olisikin sinänsä perin erikoista, jos uusi sana ei saisi sisällökseen muunkinlaisia merkityksiä kuin sille alunperin annettuja, käyttöyhteyksien monipuolistuessa. Renenssanssi käsitteenä ei välttämättä ole kovin kaukana esimerkiksi retron käsitteestä, paitsi ehkä siltä osin, että retroilu viittaa yksilön lapsuuden tai nuoruuden aikoina vallinneeseen muotiin tai ilmiöihin. Renessanssin aikaisista ihmisistä ei kukaan liene elänyt antiikin aikoihin.

Usein aikakausi on tutkijan luoma konstruktio, johon on kasattu mekaanisesti ilmiöitä tavoitteenaan mahdollisimman yhtenäinen kuva aikakaudesta. Täten on saatu aikaiseksi kenties iskevä fraasi, käsite, joka uhkaa jäädä pelkäksi kliseeksi tai luutuneeksi konventioksi. Hyviä esimerkkejä tällaisesta nimeämisestä ovat “keskiaika", “humanismi" tai “11.vuosisadan renessanssi". Koska käsitteiden merkitys ja sisältö muuttuvat ajan mittaan, periodisoinnissa käytetyistä kriteereistä tulee olla tietoinen, ja niiden rajojen ja merkitysten on oltava jatkuvan uudelleenarvion kohteena. (Pekkarinen 2005a)

Tarkemmin ottaen keiden uskomisesta renessanssille ominaisiin kykyihinsä

Pyrittäessä tavoittamaan renessanssi-periodille ominaisia piirteitä sanalistan avulla, nousisi herkimmin esiin sanat yksilöllisyys, ihmisyyden kunnioittaminen, tieteen ja tiedon arvostus, humanismi, sekä fantasiointi.

Uskoa ihmisen omiin kykyihin valoivat varmastikin aikansa yleisnerot Leonardo da Vinci (1452 — 1519), sekä Michelangelo (1475 — 1564), joista ensin mainitun saavutukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet tuon ajan tieteen kehitykseen (Rasinkangas 2007), vaan ne saavutukset saivat arvostuksensa vasta myöhemmin. Kuitenkin, heissä renessanssin ilme ruumiillistui ja he näyttivät, että renessanssi-ihmisen usko omiin voimiinsa ei ollut pelkää harhaa (Björklund 2001).

Yksilöllisyys tuli vahvasti esiin monessa Pohjois-Italian ruhtinaassa, mahtiporvarissa ja taiteilijassa. Ylimmäiseksi tavoitteeksi asetettiin yleisnero — l’uomo universale - ihminen, joka oli monen alan osaaja. Enää ei odotettu palkintoa tuonpuoleisessa, vaan ainutkertainen elämä otettiin omiin käsiin. (Sirkiä ja Lampen 2007)

Tiedonkulku ja tiedon saavutettavuus ei ollut tuohon aikaan tasa-arvoista, vaan tietty luokkajako oli vahvasti läsnä. “Aikakäsitykset eriytyvät sosiaalisesti: tavallisen talonpojan (agraarinen) aika erilaista kuin oppineen, filosofin tai kirkonmiehen + kauppiaan aika" (Pekkarinen 2005b).

Kirjailijan sosiaalinen status riippui hänen säädystään, ei kirjailijan kyvyistä. Toki oli olemassa kirjailijoita, jotka pyrkivät menestymään nimenomaan kirjoittajan kykyjensä avulla. Talonpoikien ja porvareiden säädyistä saattoi nousta kirjailijoita, mutta kirjoittamalla he eivät luoneet itselleen arvostusta. Aristokraattisessa yhteiskunnassa yksilöllinen ura oli aina alempana kuin syntytausta. (Niemi-Pynttäri 2000as)

Juuri tämän luokkajaon vuoksi koen hieman epäuskottavaksi tai ainakin epätäsmälliseksi väittää, että “renessanssi-ihminen halusi irti keskiajan rajoittavista ja ahtaista ajattelumalleista ja ihanteista", ja että “eri auktoriteettien, ennen kaikkea kirkon, opetukset kyseenalaistettiin", sekä että “renessanssiajan ihanneihminen nautti elämästä, kyseenalaisti kaikki auktoriteetit ja halusi tuntea kaikki taiteen ja tieteen alat" (lainaukset Sirkiä ja Lampen 2007). Tosin nyt olen tässä tekemässä sen määrittelyvirheen, että asetan kaikki johonkin säätyyn kuuluneet “kollektiivisen toiminnan nimettömien suorittajien laumaan" (Björklund 2001).

Koska säätyjako oli voimassa ja läsnä vielä vuonna 1500-luvun lopullakin eli renessanssi-periodin loppuvaiheilla, rohkenee siitä tehdä päätelmiä yksittäisen “kansalaisen" (nationalismi keksittiin vasta myöhemmin) mahdollisuuksista harjoituttaa auktoriteeteista irtautumista ja elämästä nauttimista, taiteen ja tieteiden alojen tuntemuksella varustettuna.

Kuitenkin, “renessanssin merkittävimpänä aatesuuntauksena pidetään humanismia, jossa painopiste siirtyi enemmän ihmisten henkilökohtaisiin ja maallisiin asioihin, sen sijaan että ihmiselämä oltaisiin nähty pelkästään välietappina tuonpuoleiseen" (Wikipedia[7]).

Renessanssin humanismi loi myös kuvan ideaali-ihmisestä, joka on korkealle kehittynyt niin tieteellisesti, moraalisesti, kulttuurillisesti kuin henkisestikin. Virstanpylväs tässä kehityksessä oli Giovanni Pico della Mirandolan Ihmisen arvokkuudesta (Oratio de hominis dignitate, 1486), joka toteaa ettei ihmisellä ole valmista muotoa, vaan on ihmisen tehtävä luoda itselleen muoto. (Transhumanistiliitto 2005)

Teoksessa Ihmisen arvokkuudesta “valetaan Platoniin ja Aristoteleeseen tukeutuen luottamusta siihen, että ihmiset kykenevät käsittämään kaiken mahdollisen tiedon" (Wikipedia[7]).

Naisen asema renessanssin aikana riippui jossain määrin siitä missäpäin ja missä asemassa hän eli ja oli. Italiassa “renessanssi ei ollut naiselle vain siveyden korostusta vaan naisille tarjoutui uusia mahdollisuuksia taiteen, oppineisuuden ja työn saroilla. Naisella oli persoonallisuus ja oikeudellinen asema. Naiset pystyivät käyttämään joustavasti oikeuksiaan ja heillä oli manööverien mahdollisuus." (Setälä 2005), mutta Ranskassa Navarran kuningattareksi tullut Margareta Navarralainen (1492 — 1549) joutui kokemaan kuinka naisella tehdään politiikkaa. “Ylhäinen nuori nainen oli sijoitus, joka sopimuksella naitettiin sopivaan sukuun." (Niemi-Pynttäri ja Teppo 1999c).

Kuitenkin,

Margareta pystyi kuitenkin kääntämään kuningattaren roolinsa ranskalaisen kulttuurin kannalta hyödylliseksi. Hänen johdollaan Navarran hovista tuli aikansa kulttuurikeskus. Hänen hovinsa suosi taidetta, tiedettä sekä varhaisia uskonpuhdistuksen radikaaleja. (Niemi-Pynttäri ja Teppo 1999c)

Margareta Navarralainen kirjoitti Boccaccion innoittamana novelleista koostuvan teoksen Heptameron (L’heptameron) (Niemi-Pynttäri Teppo 1999c).

Guttenberg keksii kirjapainon, sekä kansankielestä

Luultavasti ensimmäinen metallisin irtokirjasimin painettu kirja oli Gutenbergin koneellaan painama 42-rivinen ns. Gutenbergin Raamattu (Inkinen 2008). Tämä tapahtui vuonna 1465. Vaikka lukutaidoton rahvas ei keksinnöstä ensi alkuun paljoa hyötynyt, mm. luonnonfilosofit pystyivät painettujen kirjojen avulla luomaan jo toimivan yhteisön (Rasinkangas 2007). 1500-luvun alkuun mennessä Euroopassa oli noin 250 kirjapainoa (Inkinen 2008). 1500-luvun alun merkittävin kirjapainoalan keskus oli Venetsia, sekä tuolloin Saksalle kuulunut Strasbourgin kaupunki (Internetix[1]).

Renessanssiajan ihanteiden suuntautuminen kohti antiikkia sai täyttymyksensä, kun antiikin suuria ajattelijoita pystyttiin painettuina levittämään tehokkaasti ja tutkimaan eri puolilla Eurooppaa. (Inkinen 2008)

Varhaisrenessanssin aikaan eli ennen kirjapainoa, sellaiset kirjailijat kuin Petrarca ja Boccaccio katsoivat molemmat, että heidän arvokkaimmat teoksensa on kirjoitettu latinaksi (bubbeli 2008i). Varhaisten humanistien mukaan italia sopi vain kansalle tarkoitettujen puheiden kieleksi (bubbeli 2008i), mutta täysrenessanssin aikaan, sekä kirjapainon ansiosta, että humanistien kiinnostuksen tuloksena, “käytiin todella soveltamaan kaikkia latinankielisen retoriikan ja grammatiikan keinoja kansankieleen" (bubbeli 2008a).

Monet humanistit olivat kuitenkin sitä mieltä, että jos heidän kotimaakuntansa kieli alistettaisiin kielioppisääntöihin siitä tulisi latinan veroinen ilmaisuväline. Mutta koska minkäänlaista kielioppia ei vielä ollut olemassa, italian eri murteiden käyttö kuulosti tökeröltä hienostuneen humanistin korvaan. Siksi tavoitteeksi tulikin kansan puhekielen jalostaminen sellaiseksi että sitä saattaa myös kirjoittaa.

Latina säilytti kuitenkin pitkään merkityksensä tietelllisen kirjallisuuden saralla, jopa 1800-luvulle asti, “sillä tämä kirjallisuus oli joka tapauksessa suunnattu vain älymystölle, jonka edelleen oletettiin osaavan latinaa" (Wikipedia[8]).

Tietenkin aina on myös aluekohtaisia poikkeuksia. Esimerkiksi englantilaisen kirjailija Geoffrey Chaucerin (1343 — 1400) “sanotaan usein ensimmäisenä kirjoittaneen kaunokirjallisuutta ja runoutta englannin kielellä aikana, jolloin sivistyneistö käytti kielenään lähes yksinomaan latinaa" (Wikipedia[9]). Dante kirjoitti jo keskiajalla suurimman osan teoksistaan, kuten Jumalainen näytelmä -eepoksen, italiaksi.

Tavallisen lukevan yleisön keskuudessa erityisen suosittua oli kansankielinen kirjallisuus: raamatulliset kertomukset, keskiaikaiset tarinat ja romanssit, luostarikertomukset, kummitustarinat, pyhimysten elämäkerrat, aapiset, moraalioppaat, vitsikirjat, satiirit, näytelmät ja historiateokset. Lukijoita kiinnostivat erittäin paljon ennustukset, kerettiläisten kohtalot, teloitukset, murhat, luonnonkatastrofit, oudot sattumukset, sodat ja juutalaiset, joiden niskoille oli perinteisesti sälytetty syy kaikenlaisesta pahasta mustasta surmasta alkaen. (Internetix[1])

Esikuvista ja tieteellisistä saavutuksista

Renessanssin ajalle oli ominaista sekä kunnioittaa antiikin ajan kirjoituksia, että päästä “tutkimuksessa takaisin lähteille - ad fontes" (Internetix[2]). Tämän vuoksi Erasmus Rotterdamilainen (1466 — 1536) “ryhtyi opiskelemaan kreikkaa monien muiden humanistien tavoin pystyäkseen saamaan selvää Uuden Testamentin kreikkalaisesta alkutekstistä" (Internetix[2]). Myös humanisti Andreas Vesalius (1514 — 1564) “kunnioitti suuresti antiikin aikaisia kirjoituksia ja Galenosin vasta löydetyt teokset olivat hänenkin työnsä pohjana" (Rasinkangas 2007). Hän oli belgialainen lääkäri ja anatomien tutkija.

Todistaessaan monet vanhat väitteet vääriksi Vesalius ajautui ajalleen tyypilliseen tilanteeseen, jossa esikuvan mielipiteitä joutui selittelemään parhain päin; on puhuttu ‘humanismin paradoksista’. (Rasinkangas 2007)

Renessanssissa vähittäin tapahtunut maailmankuvan avartuminen ja uudet keksinnöt johtivat uudenlaisiin arvioihin myös tieteen alalla ja pyrkimykseen uuden tiedon etsintään. Kirjapainotaidon synty oli näistä keksinnöistä tieteen kannalta eittämättä keskeisin. (Mikkeli 2001)

Arvostus tietoa ja antiikkia kohtaan näkyi siinäkin, mitä kirjapainoissa ensinnä painettiin. Antiikin klassikoita kuten Ciceron, Homeroksen, Platonin ja Aristoteleksen teoksia käännettiin ja painettiin, kuten myös runsaasti luonnontieteellisiä teoksia, sekä suuressa määrin koulu- ja oppikirjoja (Internetix[1]). Firenzen Platon-akatemiassa käännettiin Marsilio Ficinon toimesta koko Platonin tuotanto (Murtomäki 2008).

Kaupan tarpeet ja uusi tekniikka, kirjapainotaito, synnyttivät entistä paljon laajalevikkisemmän matemaattisen kirjallisuuden, laskuopit. Renessanssin aikana tehtiin ensimmäiset todella antiikin matematiikkaa pitemmälle menevät uudet keksinnöt, nimenomaan algebran alalla. (Lehtinen 2000)

Girolamo Cardanolta (1501 — 1576) ilmestyi vuonna 1545 teos Ars Magna, joka “sisälsi raportin ensimmäisistä todella merkittävistä matemaattisista edistysaskeleista sitten antiikin" (Lehtinen 2000). Nikolaus Kopernikus (1473 — 1543) esitti vuonna 1543 julkaistussa teoksessaan De revolutionibus orbium coelestium planeettojen kiertävän paikallaan pysyvää Aurinkoa (Rasinkangas 2007). Ensimmäisen kemian oppikirjan (Alchemia, 1597) kirjoitti Andreas Libavius (1555 — 1616) ja hieman häntä ennen Francois Viete (1540 — 1603), jota on sanottu modernin algebran aloittajaksi, julkaisutti vuonna 1579 Aritmetiikan (Canon mathematicus).

Descartes (1596 — 1650) ei taida enää mahtua renessanssin ajan kirjailijoiden joukkoon, jos renenssanssin päätepisteenä pidetään Giordano Brunon (1548 — 1600) polttamista harhaoppisena (Wikipedia[7]). Bruno oli “italialainen filosofi, okkultisti ja tähtitieteilijä, jota katolinen kirkko vainosi hänen kerettiläisten oppiensa takia ja lopulta poltti roviolla Roomassa, sillä Bruno ei halunnut luopua ajatuksistaan." (Wikipedia[10])

Sensuurikin tuli myöhemmin heräämään ja Englannin 1500-luvun alun valtiomahti huolestui kirjojen painamisen helppoudesta ja kirjojen levittämistä, mikä aiheutti käsitteen “copy right" syntymisen, millä tarkoitettiin Kruunun mahdollisuutta takavarikoida sopimattomat teokset (Inkinen 2008). Tämän vuoksi esimerkiksi Francois Rabelais (1494 — 1553) Ranskassa julkaisi Pantagruelin salanimellä, sillä “tekijän paljastuminen olisi tiennyt vankeutta" (Niemi-Pynttäri ja Teppo 1999a).

Rabelais’n tuotannossa renessanssin henki ilmenee häpeämättömänä suorapuheisuutena ja satiirina, mutta tarinoista näkyy myös kirjoittajan kulttuurintuntemus ja äly. Entinen munkki, lääkäri ja pappi Rabelais arvostelee kirkkoa, oikeuslaitosta ja yliopistoa. Sorbonnen teologit kielsivätkin hänen teoksensa, mutta vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän onnistui levittämään niitä. (Tolkki-Tammi ja Vuolteenaho 1998b)

Viihteellisyydestä ja kansanomaistamisesta

On mahdollista, että tähän tekstiin valikoituneiden lähdetietojen, sekä niihin itseensä aikoinaan valikoituneiden lähdetietojen pohjalta muodostuu, osittain itsestään, yhtänäinen, renessanssin ajalle ominaiselta vaikuttava ilmiö kirjallisuuden osalta, vaikka äärimmillään 300-vuoden mittaiseen ajanjaksoon mahtuu varmastikin monenlaista kirjallisuutta.

Viittaan tällä esimerkiksi sellaiseen, että vaikka Shakespeare (1564 — 1616) syntyi ja kirjoitti näytelmiään vasta lähempänä 1600-lukua, niin sekä hänen teoksissaan, että 1300-luvun alussa syntyneen Boccaccion (1313 — 1375) teoksissa on molemmissa sekä tyylillisesti, että henkilöhahmojen osalta yhdistelty ylhäistä ja rahvaanomaista — kuten esimerkiksi Boccaccion teoksessa Decamerone. Shakespeare rikkoi näytelmissään henkilöhahmojensa ylevyyden jollakin sairaudella, vaikka muuten noudattikin sen ajan draaman sääntöjä eli säätyjen ihmiset puhuivat asemansa edellyttämällä tavalla (Niemi-Pynttäri 2000c).

Pidän silti uskottavana sitä, että keskiajan jälkeen (tai loppuvaiheilla), kirkon vallan alkaessa vähitellen herpaantua, ihmisten suhtautuminen elämään muuttui ainakin jollain tapaa rennommaksi, vaikka kyllähän he silti jonkin valtiomahdin alaisia edelleen olivat. Kirjapainon keksimisen jälkeen ja kansankielisen kirjallisuuden lisäännyttyä, kirjat toivat viestiä uudenlaisen vapaamman periodin alkamisesta kauempaakin.

Kirjailijat eivät kuvanneet edes jumalia virheettömiksi, vaan suurimmillakin sankareilla on heikkoutensa. Luonto ja luonnollisuus olivat antiikin ihmiselle esikuvia. (Tolkki-Tammi ja Vuolteenaho 1998a)

Ennen kirjapainoa viestin välittäjinä toimivat kiertelevät trubaduurit ja muut pitkän matkan kulkijat. Eräs kiertolaisista, ehkä kuuluisin heistä, oli Francois Villon (1431 — 1463), jonka tosin on epäilty olleen fiktiivinen hahmo (Niemi-Pynttäri ja Teppo 199b). Villon lauloi maksua vastaan parodissävytteisiä, “dokumentaarisia" laulujaan majataloissa, joissa “hahmotetaan kuitenkin 1450-luvun Pariisia tunnettujen henkilöiden ja tapahtumien kautta" (Niemi-Pynttäri ja Teppo 199b). Hänen laulunsa saattoivat olla tavallista raadollisempia ja kieleltään konkreettisia, ei-metaforisia, mutta ilmeisesti sellaisellekin oli tilausta — kuten myös myöhemminkin, Martti Lutherin (1483 — 1546) aikaan:

Maalaiset olivat raakaa, tylyä väkeä, joka piti markkinoita ja rajua ryyppäämistä paljon parempana kuin kirkonkäyntiä. Luther huomautti kerran itsekin, etteivät hänen tuntemansa maatyöläiset pitäneet ajasta lukua kellon eivätkä auringon, vaan ympärillään lojuvien tyhjien kolpakoitten avulla. Luther halveksi tyhjäntoimittajia, juoppoja, vaimonpieksäjiä, irrallisia sukupuolisuhteita harrastavaa nuorisoa ja kaikkia roistoja. Hänen ivansa ei tuntenut mitään rajoja, varsinkaan jos kyseinen mieliharmin aiheuttaja oli ylhäistä syntyperää. (Kittelson 1986)

Toisaalta, myöhemmin samassa kirjassa (Uskon puolesta – Martin Lutherin elämäntyö) sanotaan Lutherin kertoneen itsestään:

“Joskus on tarpeen juoda vähän enemmän, huvitella, laskea leikkiä tai jopa tehdä syntiä paholaisen uhmaamiseksi ja halveksimiseksi, ettei se saisi tilaisuutta viekoitella meitä tunnontarkkuuteen pikkuasioissa. Me menehdymme, jos liikaa huolehdimme johonkin syntiin lankeamisesta… Minkä takia joisin laimentamatonta viiniä, puhuisin vapaasti ja söisin enemmän ellen juuri piinatakseni ja kiusatakseni paholaista, joka on päättänyt piinata ja kiusata minua?

Syitä Villonin kiertolaisuuteen on vaikea arvioida nykypäivästä käsin, mutta ehkä tuolloinen tappelunujakkaan ajautuminen, sekä liian suuri yliopistotutkinnon läpäisseiden määrä (Wikipedia[11]) vaikutti asiaan. Villon oli suorittanut maisterin tutkinnon Sorbonnen yliopistossa.

Myös Rabelais oli pitkälle koulutettu, ollen muun muassa humanisti, teologi, lääkäri, munkki, sekä tuottelias kirjoittaja, jonka kansanomaiset proosat tekivät hänestä erään koomisen kirjallisuuden suurimmista (bubbeli 2008c). Laajan pilajuttujen kirjoittamisen taidon hän oli hankkinut opiskellessaan (bubbeli 2008c).

Suunnaton liioittelu, kaiken saattaminen naurettavaksi sekä häpeämätön suorasukaisuus elämän nautintojen ja muiden ilmiöiden kuvaamisessa osoittivat Rabelaisen teokset niin mielettömiksi, että sen varjossa hän saattoi esittää vakavaa arvostelua opetusta, oikeuslaitosta, kirkollista järjestelmää, oppineita ja virkamiehiä, vallankäyttöä ja ahneutta, suvaitsemattomuutta sekä monia muita aikakauden epäkohtia kohtaan. (Forsius)

Kuitenkin,

Kirjojen lukuisat viittaukset antiikin taruihin, aikaisempaan kirjallisuuteen sekä tunnettuihin oppineisiin toivat esiin tekijän laajan tietämyksen. Rabelais uskoi, että sivistys ja vaisto varjelivat ihmistä huonolta elämältä. (Forsius)

Renenssanssin ajalle lienee ominaista viihteellisyyden lisääntyminen kirjallisuudessa. Viihteellisyys on tässä varsin laaja-alainen käsite, sen kattaessa myös romantiikan, joka oli Boccaccion jälkeen myöhäisrenessanssin suosituinta viihdettä (Niemi-Pynttäri 2005d).

Boccaccion kerronta perustuu sensuellin kielen retoriikkaan, spontaaniin, hienostuneeseen ja leikkisään asenteeseen elämän suhteen. Sosiaalinen vuorovaikutus kuvataan miellyttävänä ja antoisana. Kielellisen joustavuuden taustalla on uudenlainen asenne säätyeroihin, Boccaccio edustaa kaupunkikulttuuria joka varsin keveästi liikkuu varakkaan porvariston maailmasta hoveihin. Maailma on Boccaccion kuvaamana täynnä antoisaa nykyisyyttä ja todellisuudentajua. Boccaccion vapautunut kieli leikkii ylhäisen ja alhaisen kielellä, liikkuu luokkarajoituksista piittaamatta. (bubbeli 2008d)

Korkean ja matalan tyylin sekoittamisesta sai kritiikkiä Ludovico Ariosto (1474 — 1533), teoksensa Raivoisa Orlando vuoksi, mutta “Arioston tietoinen tarkoitus oli kehittää romanssi hovikelpoiseksi, aikansa korkeakulttuurin maun mukaiseksi" (Niemi-Pynttäri 2005d).

Renessanssin ajalle oli jokseenkin tyypillistä hakea aiheita “keskiajan suuresta juttuvarastosta" (bubbeli 2008d) ja muunnella niitä “miellyttäviksi kertomuksiksi, kuten Ariosto, sekä Torquato Tasso (1544 — 1595) muuntaessaan keskiajan ritari- ja pyhiinvaellusaiheita (Niemi-Pynttäri 2005d). Ritareista kertoi myös espanjalainen kirjailija Miquel Cervantes (1547 — 1616) teoksessaan Don Quijote, mutta ei enää kevyen novellin muodossa, vaan pitkänä romaanina. Teoksen tarkoitus oli osoittaa kuinka “naurettavaa ritarien toiminta olisi tuon ajan Espanjassa" (Niemi-Pynttäri 2000h). Kyseinen teos on “maailmankirjallisuuden toiseksi käännetyin kirja (Raamatun jälkeen)" (Wikipedia[12]).

Fantasiat, pastoraalit, utopia

Kun kirjallisuudessa haluttiin esittää jotain fiktiivistä se esitettiin paimenrunouden muodossa. Paimenrunojen idea on alunperin peräisin antiikin Kreikasta (Wikipedia[13]) ja ne ovat maalaiselämää ihannoivia, mahdottoman, mutta unelmoidun idyllin kuvaavia. Sana pastoraali eli paimenidylli “tarkoittaa paimenrunouden aiheisiin pohjautuvaa musiikkia, runoutta, näytelmiä tai kuvataidetta" (Wikipedia[13]). Pastoraaleja voidaan sanoa kirjallisuuden ensimmäisiksi fantasioiksi (bubbeli 2008j), niiden tapahtumapaikkana ollessa oli “Arkadia; kultaisen aikakauden kaupunki jossa ihmiset elävät yksinkertaista elämää rauhassa luonnon keskellä" (bubbeli 2008k).

Pastoraaliromaanien maailma on todellisen ja myyttisen välitilassa, se ei jäljittele todellista maailmaa, eikä se toisaalta kuvaa pelkästään myyttistä menneisyyttäkään. (bubbeli 2008j)

Voisi olla uhkarohkeaa mennä väittämään, että fantasiointi olisi suorastaan leimallista renessanssi-periodille, mutta esimerkkeinä fantasioinneista käyvät Shakespearen komediat, joissa “juonen käänteet houkuttelevat katsojat mukaan fantasiaan jossa uudistetaan side yksilöllisten toiveiden ja sosiaalisen järjestyksen suhteen" (Niemi-Pynttäri 2000i); Arioston Raivoisa Orlando, jossa rakkauden kohteena oleva nainen, viihteelle ominaisesti, onnistuu aina viime hetkellä välttää mies, ja pysyä hallitsemattomana (Niemi-Pynttäri 2000d); sekä monet Boccaccion novellit, joissa tarinan käänteet eivät noudata realistisen uskottavuuden logiikkaa, vaan unelman logiikkaa (bubbeli 2008e).

Fantasian ja pastoraalin lisäksi renessanssin aika synnytti sanan ‘utopia’, englantilainen kirjailija Thomas More (1478 — 1535) toimesta. Hän kuvailee samannimisessä kirjassaan (1516) kuvitteellisen saarivaltion poliittisen järjestelmän. “Teoksellaan More hyökkäsi omana aikana näkemäänsä keskiaikaisen elämäntyylin häviämistä vastaan." (Rasinkangas 2007)

Kirjassa More vertaa kristillisen Euroopan valtioiden elämää ei-kristillisen ja täydellisesti järjestetyn utopian elämään. Utopiassa yksityisomaisuutta ei ole ja maassa vallitsee lähes täydellinen uskonnollinen suvaitsevaisuus. (Wikipedia[14])

Ohimennen mainittakoon, että Shakespeare, englantilainen hänkin, tuli keksineeksi näytelmiään kirjoittaessaan yli 1700 yleisesti englannin kielessä käytössä olevaa sanaa (Wikipedia[15]), joista esimerkkeinä birthplace, champion, coldblooded, fixture, gossip, outbreak ja torture.

Uskonnosta

Myöhäiskeskiajan katsotaan kestäneen pitkälle 1500-luvun puolelle eli renessanssin ei voi ajatella alkaneen kertarysäyksellä heti keskiajan perään. Vaikkeivat renessanssin ajan humanistit aivan tyystin halunneet kirkkoa instituutiona poistaa, se tuli pakotetuksi muuttumaan. Erasmus Rotterdamilainen pyrki pysyttelemään valtiollisten ja kirkollisten kiistojen ulkopuolella (Internetix[2]), mutta käänsipä silti Uuden testamentin latinaksi alkukielisestä kreikan tekstistä. Raamatuntutkimus oli johtanut tutkijat kysymään, “oliko vuosisatojen ajan auktoriteettina pidetty latinankielisen Vulgatan teksti luotettava" (Internetix[2]). Myöhemmin myös Luther käänsi Uuden testamentin, mutta kansankielelle, saksaksi.

Puheessaan “Saksan kansan kristilliselle aatelille" Luther “murskasi ajatuksen erityisestä pappien luokasta, joilla oli myös erityinen valta kristittyjen hengelliseen (ja joskus maalliseenkin) elämään, koska heillä oli hallussaan armonvälineet." (Kittelson 1986).

Ja opettaessaan hullutuksiaan mitä innokkaimmin kouluissa, he luulottelevat, että koko kirkon rakennelma romahtaisi maahan elleivät he kannattelisi sitä kehäpäätelmillään kuten Atlas runoilijan mukaan kannatteli taivaankantta harteillaan. (Rotterdamilainen 1509)

Kirkon vastaisten näkemysten levittämiseksi oli vastapainona tietysti myös kirkon omien näkemysten levittäminen. Mikael Agricola (1510 — 1557) “näki kansan kielellä julkaistun kirjallisuuden parhaaksi tavaksi levittää kirkon oppia, ja hän onkin tärkeä suomen kirjakielen kehittäjä" (Rasinkangas 2007). Agricola julkaisi ensimmäisen suomalaisen aapisen (ABC-kirja) ja käänsi Uuden testamentin (Se Wsi Testamenti).

Kun Petrarcaa sanottiin ‘kristilliseksi Ciceroksi’, tuohon nimitykseen kiteytyi käsitys, jonka mukaan kristillisen tien rinnalla oli mahdollisuus humanistiseen kiinnostukseen kaikkea inhimillistä kohtaan. (bubbeli 2008f)

1500-luvulla Euroopan läpi levisi Espanjasta lähtöisin oleva mystisen runouden suuntaus, joissa “keskeiseksi nousivat visiot ja ekstaasit, ne olivat jopa tärkeämpiä kuin kirjoitustaito tai retorinen kyvykkyys" (Niemi-Pynttäri 2000e). “Tunnetuimmat mystikko -kirjailijat olivat Ristin Pyhä Johannes (Juan de la Cruz) sekä Pyhä Avilan Teresa (St Teresa de Avila)." (Niemi-Pynttäri 200b) Jälkimmäisen “hurmioituneet näkynsä, tuskan ja hengellisen autuuden kuvauksensa ovat puhtaasti uskonnollisia, mutta ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen." (Niemi-Pynttäri 2000f)

Kerrotaan, että Johannes hakeutui jopa hautaholveihin mietiskelemään. Siellä hän istui tuntikausia, hautapaasia katsellen. Hänelle runous oli rukoilemista, tapa keskittyä ja lähestyä tyhjyyttä. Runous oli meditointia, jossa pyrittiin ‘tyhjentämään sielu’. Kaikki maailmaan liittyvä suljettiin vähitellen pois ajatuksista, niin että vähitellen kaikista mieleen tulevista seikoista luovutaan. (Niemi-Pynttäri 2000e)

Tyylistä ja aistillisuudesta

Ei liene mahdollista, etteikö myös kirjallisuuteen olisi vaikuttanut renenssanssin aikainen, antiikin ajoilta peräisin ollut kauneuden ihanne, jossa ihmiskehon osien suhteiden “harmonia määriteltiin matemaattisten lakien avulla" (Miettinen 2008). Ehkä tällä harmonisuudella on jotain tekemistä senkin kanssa, että renessanssiin liittyi “kiinnostus androgyyneihin hahmoihin" (Niemi-Pynttäri 2000g), sekä siihen, että renessanssiajan multitalentti Michelangelo oli tai uskotaan olleen homoseksuaali (Wikipedia[16])?

Komedioissaan Shakespeare leikkii usein seksuaali-identiteetin kanssa. Tämän roolileikin hän peri pastoraalinäytelmistä, joissa paimeniksi pukeutuneiden hahmojen sukupuolesta ei aina ollut varmuutta. (Niemi-Pynttäri 2000g)

Aistillisuus, keveys ja sensuellisuus olivat aikakauden runoudessa korostuneesti läsnä. Petrarcan sonettikokoelmasta Sonettaja Lauralle kehittyi esikuva koko aikakauden runouteen (Niemi-Pynttäri 2000j), Boccacciolle “seksuaalisuuden hyve on kaikkien hyveiden perusta ja seikka joka herättää rohkauden, itseluottamuksen ja kyvyn uhrautua" (bubbeli 2008e).

“Antiikin kreikasta löydetään alastomuus taiteeseen, ja samalla tavalla suora erotiikka runouteen." (bubbeli 2008g)

Erityisen suorasta erotiikasta tuli tunnetuksi Pietro Aretino (1492 — 1556) yksityiskohtaisin kuvapiirroksin varustetulla pornosonettikokoelmallaan Sonetti lussuriosi (Riettaita sonetteja).

Yksityiskohtaisia kuvapiirroksista on tunnettu myös Leonardo da Vinci, mutta ilmeisesti erilaisien tarkoituksien vuoksi. Leonardo suunnitteli ja kokeili paljon uutta, ja tätä varten hän “tutki itse ihmisen anatomiaa, leikkeli ruumiita ja piirsi elävää mallia kunnes ihmisruumiissa ei tuntunut olevan hänelle mitään salaisuuksia" (Wikipedia[16]). Leonardolta on jäänyt jälkeen yli 13000 muistikirjan sivua, jotka “osoittavat hänen tehneen matkoja maaseudulle jossa hän tarkkaili luontoa, vesien liikettä, geologisia muodostumia, ilmastoa ja kasvien rakennetta" (Björklund 2001)

Renessanssin humanistit olivat painottaneet roomalaisia klassikoita hyvän kirjallisen tyylin esikuvina. Yksilöllistä suhdetta näihin esikuviin ei kuitenkaan korostettu ennen Montaignea. Toisin sanoen persoonallinen tyyli ei ollut ihanteena, vaan pikemminkin klassisten lausekuvioiden mukailu. (bubbeli 2000h)

Ranskalainen humanisti Michel de Montaigne (1533 - 1592) “loi roomalaisen kirjeen kirjoittamisen taiteen pohjalta uuden ja renessanssimaisen lajin: esseen" (bubbeli 2000h). Hän painotti kirjoitustensa epätaiteellista, henkilökohtaista ja välitöntä luonnetta (bubbeli 2000h). Aiemmin renessanssikirjoittajat ihailivat roomalaisten taitavia kirjeitä, mutteivat painottaneet kirjoittajan persoonallista suhdetta tekstiin (Niemi-Pynttäri 2000b). Kuuluisin novellikokoelma lienee Boccaccion Decamerone ja romaaneista tunnetuin Cervantesin Don Quijote.

Käsikirjoituksissa tekijän persoonallinen käsiala ja kielen visuaalisen ilmaisemisen tapa näkyivät käsin kopioiduissa teoksissa. Jokainen käsinkopioija teki omia tulkintojaan ja toteutti omia visuaalisia mieltymyksiään - käsin kopioidut teokset ovatkin nykyajan katsojan ja kokijan mielestä ennemminkin taideteoksia kuin informaation välineitä. (Inkinen 2008)

Värien käytössä yleensä ei ollut sääntöä; “ennemminkin jokainen taiteilija sekoitti värit oman oppineisuutensa pohjalta" (Hintsanen), mutta “värienkin käyttö alkoi kuitenkin yhä enemmän kytkeytyä filosofiaan osana ‘kauneuden’ ja ‘taiteen’ tulkintaa" (Hintsanen).

Huomioita renessanssiajan kielletyistä kirjoista

Alle olevat poiminnot ovat Kai Ekholmin Ulkomaiset kielletyt kirjat -listasta.

• Paavi tuomitsi Aretino Pietron teoksen Sonnetti lussuriosin.
• Inkvisitio kielsi kaikki renenssanssiajan lopulla vaikuttaneen Francis Baconin teokset Espanjassa.
• Boccaccio Decamerone-novellikokoelman käsikirjoitukset ja painetut osat heitettiin Savonarolan ‘turhuuksien rovioon’.
• Machiavellin teos Ruhtina joutui kiellettyjen kirjojen luetteloon Italiassa.
• Montaigne “Tutkielmia; Esseitä" teoksesta kiellettiin tietyt jaksot, koska ne suhtautuivat moraaliin liian kevyesti.
• Ranskan kuningas antoi luvan Pantagruelin kolmannen osan (Rabeleisin teos) julkaisemiseen, mutta kuninkaan tietämättä kirjan neljäs osa sensuroitiin vuonna 1552.
• Savonarola pakotettiin kiduttamalla tunnustamaan kirjoitustensa kerettiläisyys, minkä jälkeen hänet hirtettiin ja ruumis poltettiin kaikkien kirjoitusten, saarnojensa, esseittensä ja pamflettiensa kanssa.
• Kuningatar Elizabeth määräsi kaikki Shakespearen näytelmän Kuningas Richard II:n kopiot hävitettäväksi, teos julkaistiin uudelleen vasta tämän kuoleman jälkeen 1608.