prev
next
Mitä ihmiskunta voisikaan saavuttaa, jos kaikki hakkerietiikan mukaisen tutkijan tai kokeilijan asenteen omaavat ihmiset voisivat halutessaan kehittyä niin pitkälle kuin ihmiskunnan jo luoma ja tutkima tieto, sekä sen synnyttämät innovaatiot ja niiden rekombinaatiot antaisivat myöten? Tällainen hakkeri voisi toki itse päättää milloin haluaa toimia kapitalistisesti ja milloin avoimen tiedon hengessä, mutta oleellista olisi se, ettei hänen kehittymistään hakkerina häirittäisi tahallisesti. Jo lapsissa voi nähdä tuloillaan olevan tutkijan alun, mutta hänestä itsestään riippumattomat tekijät – kuten sinne tänne sohiva sosiaalinen darwinismi - voivat kuihduttaa tutkijanhalut. Ihmiskunnan kannalta sellainen on järjetöntä tuhlausta.
Maailmassa, siinä minkä jo kuvittelemme tuntevamme, että niissä muissa, riittää kyllä tutkimista, sekä tälle että seuraavillekin sukupolville. Erityisesti luonnontieteiden osaaminen on erinäisten ongelmien ja mysteerien ratkomisessa tärkeä taito. Mikä ei tosin tarkoita sitä, että luonnontieteiden (matematiikka, fysiikka, kemia, biologia..) oppiminen olisi kuin erilaisilla etenemismuodoilla ajamaan oppimista, jotka kerran opittuaan yksinkertaisesti vain sujuvat. Vai onkohan tämä sittenkään aivan onnistunut vertaus? Perinteinen pyörävertaus tulee mieleen – pyörällä ajaminenhan on kerran opittuaan helppo hallita lopun ikäänsä – mutta seuraavaksi jo mietinkin BMX-pyöräilijöitä, jotka tekevät pyörällään mitä uskomattomampia temppuja. Ja onko sekään aivan itsestään selvää, että jalkaisin eteneneminenkään olisi vain sitä, että kävellään eteenpäin? Mitähän parkourin harrastajat tuumaisivat, jos asiaa kysyisi heiltä? Siellä ne jossain seinän reinustalle riippunevat tälläkin hetkellä.
Matematiikasta on sanottu, että se on vain ihmisen keksimä järjestelmä, yrityksenä selittää maailman ilmiöitä. Niinhän se tavallaan onkin, muttei ehkei aivan niin rajallinen systeemi kuin piano – jolla tosin voi soittaa niin monia erilaisia teoksia, etteivät variaatiot ehkä koskaan lopu kesken. Totta puhuen, en ole aivan varma missä kulkevat matematiikan rajat. En ole vielä niin pitkällä, en vielä lähelläkään. Siitä tosin koen päässeeni varmuuteen, että luonnontieteet eivät ole vielä valmiita – siinä mielessä kuin esim. ateria voisi olla – vaan ne kehittyvät edelleen.
Sitä osaa luonnontieteestä mikä on jo riittävän vakiintunutta, voi hyödyntää ja hyödynnetäänkin monella tieteen ja teknologian alalla - itse asiassa kaikilla aloilla. Luonnontieteiden tietämyksen vaikutuksen voi nähdä kaikessa minkä ympäristössään suoraan tai epäsuorasti havaitsee: maton geometriset kuviot, ruuvin kierteet, kirjoissa käytetyn musteen, shakkilaudan taittomekanismin, analogisen kellon ratasjärjestelmä, jne.
Mitenkään väheksymättä, vertailematta edellisiin ja ilman arvottamista – sitä paitsi esim. kellojen suunnittelu voi olla erittäin hienoa tiedettä ja erityisosaamista vaativaa – voisi mainita myös sellaisista dilemmoista ja ratkaisemattomista asioista kuin seuraavat tämänvuotisista Scientific Americaneista poimimani:
Mitä haastavampia ja monimutkaisempia ratkaistavat ongelmat, sitä hyödyllisempää ongelman ratkaisun kannalta on, että asiaan perehtyy tiimi, jonka jäsenet toimivat hyvin yhteen. Parasiiteistä ja vapaamatkustajista ei mitä todennäköisimmin ole tällaisessa yhteydessä muuta kuin haittaa, sillä he voisivat aiheuttaa pysyvää vahinkoa tiimin tehokkuudelle, tiimin jäsenten keskinäiselle luottamukselle tai ilmapiirille.
Kozlozskin ja Ilgenin (2007) The science of Team Success -artikkelin mukaan: "Eräs tärkeimmistä asioista, joita tiimi tuo tehtävälle, on se, mitä sen jäsenet ajattelevat, mitä he kantavat mielessään. Tämä tieto voi sisältää joidenkin työkalujen mestarillisen hallinnan, sekä kattavan ymmärryksen käsillä olevasta tehtävästä ja sen päämääristä. Osa tietoudesta voidaan jakaa kaikkien tiimin jäsenten kesken, osan ollessa yksittäisten jäsenten omaa erityistietoutta. Kyky päästä käsiksi tähän tietoon, käsitellä ja jakaa sitä, on eräs onnistuvien tiimien piirteistä."
Vuonna 1995 tehdyssä kokeessa psykologi Diane Wei Liang – tuolloin Minnesotan yliopistossa, psykologi Richard L. Pittsburgin yliopistosta ja Linda Argote, organisatorisen käytöksen ja teorian professori Carnagie Mellon yliopistosta, demonstroivat kuinka tiimin jäsenet hyötyvät heidän kollektiivisesta tietämyksestään, kun he oppivat yhdessä (Kozlozski ja Ilgen, 2007). Nämä tutkijat harjoituttivat korkeakouluopiskelijoita kasaamaan transistoriradioita joko yksinään tai kolmen ryhmissä. Viikkoa myöhemmin koehenkilöt testattiin joko heidän alkuperäisissä ryhmissään, tai yksin harjoitelleiden kohdalla heistä muodostetuissa uusissa ryhmissä. Jäsenet, jotka olivat harjoitelleet yhdessä, muistivat enemmän yksityiskohtia, rakensivat parempia radioita ja osoittivat suurempaa luottamusta kanssajäsenten osaamista kohtaan. Ne jotka olivat harjoitelleet itsekseen, omasivat epätodennäköisemmin sopivan yhdistelmän kykyjä suoriutuakseen tehtävästä tehokkaasti, sekä he tiesivät vähemmän toistensa vahvuuksista.
Ruuvien ja muttereiden ymmärryksen lisäksi, missä tahansa projektissa, eräs kognitiivinen vaikutus tiimin tehokkuuteen on tehtävän kiireellisyys, sekä tiimin tehtävän tai strategian olemassaolon välttämättömyys – jotakin jota psykologit kutsuvat tiimi-ilmastoksi (team climate) (Kozlozski ja Ilgen, 2007). Samaisen artikkelin mukaan, tiimin jäseniä ja heidän esimiehiään kytkee yhteen myös emotionaaliset tekijät. Jaettu positiivinen asenne voi vähentää tiimistä poissaoloja ja vähentää todennäköisyyttä, että joku jäsenistä jättää ryhmän.
Eräs esimerkki onnistuneesta tiimittämisestä on löydettävissä Googlesta. Toinen Googlen perustajista, Larry Page, lupasi itselleen, että itsekseen työskentelyn sijaan, että työllisti ihmistiimejä auttamaan siirtämään ideat todellisuudeksi, ammentamalla muiden ihmisten kyvykkyydestä ja intohimosta (Ancona ja Bresman 2007). Heidän ideansa, intohimonsa ja kyvykkyytensä eivät ole valjastettu vain teknologian alalla, vaan myös markkinoinnissa, myynnissä, finanssiasioissa, hallinnossa, ja muilla alueilla, joilla tämän päivän yrityksen täytyy olla etevä onnistuakseen.
Edelleen, on tärkeää, ettei tiimiä hallitseva taho anna periksi houkutuksilla lastata enempää työtä tiimin jäsenten niskaan kuin on suotavaa. Se johtaa erittäin suurella todennäköisyydellä kyynisyyteen, projektin epäonnistumiseen tai jonkun jäsenen ylikuormittumiseen ja loppuun palamiseen (Ancona ja Bresman 2007).
Erään – nimeämättömän – asiantuntijan mukaan bioteknologia-alalla tyypillinen piirre on, että neljä viidestä tärkeimmästä keksinnöstä on tehty pienehköissä 3-30 henkilöstä koostuvissa ryhmissä (Mannermaa 2004, 166). Tämä pitänee paikkansa monella muullakin alalla. Näiden x-tiimien (Ancona ja Bresman 2007) ei myöskään tarvitse itse osata kaikkea, vaan hyvin toimiva hallinto järjestää tarpeen vaatiessa yhteydet muihin verkostoihin, joilla on soveltuvaa erityisasiantuntemusta.
"Eräät asiantuntijat kertoivat esimerkkejä, joissa suuret yritykset olivat "antaneet potkut" parhaimmille tutkijoilleen ja tutkijaryhmilleen, jotka sittemmin pienissä yrityksissä olivat kehitelleet uusia innovaatioita – toimeksiantajinaan vanhat työnantajansa. Syynä tälle menettelylle on juuri innovatiivisuuden maksimointi: sellaisten työskentely-ympäristöjen luominen, jossa byrokratia ja rituaalit on minimoitu ja joustavuus ja luovuuden edellytykset maksimoitu." (Mannermaa 2007, 166)
Kaksi vuotta sitten Euroopan Neuvosto esitteli Eurooppalaisen tutkimusneuvostolle (ERC) alisteisen Tieteellisen Neuvoston, etulinjan tutkimuksen rahoittajatahon. Se on riippumaton taho, jonka roolina on päättää ERC:n tieteellinen strategia ja varmistaa, että sen operaatiot on johdettu tieteellisen erinomaisuuden mukaisesti. Siinä on mukana 22 maailmanluokan tiedemiestä- ja naista, joista kolme on Nobelin palkinnon saajaa. Leena Peltonen-Palotie on sen ainoa suomalainen ääni. Hän toteaa, ettei tässä neuvostossa kukaan pyri lobbaamaan omalle maalleen tai asiantuntemuksen alueensa suuntaan. Tärkeintä on jäsenten erinomaisuus. Suuretkin EU:n jäsenvaltiot käyttäytyvät neuvostossa parhaimpansa mukaan, ja keskustelut ovat poliittisista vaikutteista vapaita. (Nordicum 2003)
Edesmenneessä bisnes.fi:ssä haastateltiin (Lyytikäinen 2005) suomalaisen Coronarin perustajajäseniä. Heistä Teppo Linden toteaa, että “Koska meillä ei ole ulkopuolisia rahoittajia, olemme saaneet toimia vapaasti ja toteuttaa itseämme" ja jatkaa, että “Emme tee yritystoimintaa myydäksemme, kuten nykyään näyttää olevan trendinä. Tietyillä toimialoilla se on varmaan pakko, jos pyrkii globaaleille markkinoille".
Siltä pohjalta mitä parisen vuotta sitten Coronariaan sisältäpäin tutustuin työhaastattelun – webohjelmoijaksi hakemisen – yhteydessä, ja millaisia palveluita he ovat itse tuottaneet, ja minkälaiseksi kokonaisuudeksi yritys on muiden yritysten ja palveluiden itseensä sulauttamisen kautta muodostunut, suhtaudun kyseiseen yritykseen positiivisesti. Firmassa on hyvä ilmapiiri, omat x-tiiminsä, mielekkäitä ihmisiä työnjohdossa, sekä hyvä näkemys siitä minkälaiseksi firman halutaan kehittyvän ja miten se käytännössä onnistuu.
"Teknologisia trendejä on aivan viime aikoinakin tutkittu monella eri taholla ja erilaisin metodein. Eräs silmiinpistävimmistä piirteistä uusimmissa teknologisen kehityksen tulevaisuutta arvioivissa tutkimuksissa on ollut se, että viimeisen parin vuosikymmenen keskeisen huomion kohde, tieto- ja viestintäteknologia (ICT) on saanut voimistuvaksi kilpailijakseen bioteknologiaa koskevat odotukset. Nousemassa on myös materiaali- ja nanoteknologia, joka on vielä pitkälti lupaus, mutta sitäkin suurempi sellainen. Bioteknologiaa sekä materiaali- ja nanoteknologiaa onkin aihetta pitää tieto- ja viestintäteknologian ohella tulevaisuuden avainteknologioina." (Mannermaa 2007, 60)
Eräs nousevista teknologioista, jonka Technology Review listasi (Mannermaa 2007, 60) vuonna 2003 ja joka itseänikin suuresti kiinnostaa, on ’molekulaarinen kuvantaminen’ eli joukko tekniikoita, jotka antavat tutkijoille mahdollisuuden katsoa geenejä, proteiineja ja muita molekyylejä "työssä" kehossa. Listatuilla teknologioilla oli oletuksena, että niillä on valtava vaikutus lähitulevaisuudessa.
Muita listattuja olivat mm. ’langattomat sensoriverkot’ eli "Langattomien, tuhansista tai jopa miljoonista sensoreista koostuvien verkkojen tutkimus. Nämä verkot havainnoivat lähes mitä vain, kuten liikennettä, säätä, seismisiä aktiviteettejä, joukkojen liikkeitä sotatantereella ja jännitteitä rakennuksissa sekä silloissa – kaikki tämä huomattavasti tarkemmin kuin on aikaisemmin ollut mahdollista." ja ’mekatroniikka’ eli "Hydrauliset sylinterit autoissa korvataan lähitulevaisuudessa sähkömekaanisilla käynnistäjillä eli mekatronisilla järjestelmillä. Nouseva uusi innovaatio on kehittää "ohjelmisto, joka osaa tunnistaa ja korjata viat reaaliajassa ja näin varmistaa teknologian moitteettoman toiminnan."
Jostain syystä ihmiset ovat suuressa määrin erinomaisen huonoja tunnistamaan muissa ihmisissä esiintyvää kyvykkyyttä. Joskus kyse voi olla siitäkin, ettei sitä kyvykkyyttä haluta kilpailullisista syistä myöntää olevan olemassa, mutta useasti kyse lienee siitä, että kyvykkyyden näkeminen muissa ihmisissä on taito jo itsessään. Ellei sitten kyvykkyys tai tutkijan luonne tule esiin niin selkeästi, ettei siitä voi olla huomaamatta.
Kehityspsykologien viimeisimmän tutkimuksen mukaan (Aschelersleben 2007) käytöksen ymmärtäminen kehittyy vauvalla jo paljon ennen kuin hän kykenee itse suorittamaan tiettyjä liikkeitä tarkoituksellisesti. Tämä aspekti vauvan kehityksessä on samantapainen suhteessa puheen kehitykseen, jossa kyky ymmärtää puhetta tulee paljon ennen kuin vauva itse alkaa puhua.
Itse tapaan kategorisoida havainnoimisen kohteet kahteen koriin, avoimeen ja suljettuun. Karkeasti ottaen, avoin voi tarkoittaa jotain näistä:
Suljettu voi tarkoittaa jotain näistä:
Toki on myös asioita, jotka voivat koostua esim. osittain avoimesta rajapinnasta, sekä suljetusta sisäisestä toiminnasta, kuten vaikkapa x-tiimi ja sen edustajana toimiva projektipäällikkö voisivat olla. Pointti tässä on kumminkin siinä, että tulkintoja on helpompi tehdä siltä pohjalta, mitä voi havainnoida suoraan ilman, että täytyisi ensin kuvitella jotain mielessään ja havainnoida sitten sitä.
Suoraan havainnoinnissa on se vika, että sitä takertuu liian helposti niistä herääviin ensimmäisiin mielleyhtymiin, joilla on joskus merkillisen vahva suuntaansa vetävä ja dominoiva vaikutus. Lieköhän kaikki antiikinkaan aikoina osasivat tulkita oikein resuisesti pukeutunutta, kengätöntä, rahatonta ja ajatuksiinsa vaipuvaisuuteen taipuvaista (Gottlieb 1997, 11) miestä, jonka säännöllisiin tapoihin ei myöskään peseytyminen kuulunut ja joka tunnettiin nimellä Sokrates?
Tapaamme aliarvioida ihmisiä myös sen vuoksi, että huomiomme kiinnittyy heissä muihin asioihin kuin niihin, jotka kertoisivat siitä miten kyvykkäitä he ovat. Saatamme jopa sortua ikärasismiin ja väittää – jopa luulla – että teinien pitää antaa aikuistua, ennen kuin heistä tulee yhtä kykeneviä ajattelemaan kuin aikuisista. Todellisuudessa, tutkimuksen (Epstein 2007) mukaan, heidän älykkyytensä, hahmottamiskykynsä ja muistitoimintansa ovat monissa tapauksissa yhtä hyviä tai paljon parempia kuin aikuisten vastaavat. Mikä ei tietenkään tarkoita sanoa sitä, että aikuiset olisivat jotenkin huonompia. Iän ja tietämyksen karttuessa vastauksen antaminen johonkin kysymykseen voi hidastua, mutta sekin voi johtua siitä, että kysymys itsessään aktivoi niin monia muistijälkiä, että varsinainen vastauksen jäsentely siitä kaikesta kertyneestä tiedosta on se aikaa vievä tekijä, eikä esim. hermosignaalien etenemisen hidastuminen.
"Ihan tavallisesta lapsesta voi kehittyä huippututkija. Mutta huippuosaajakin tarvitsee innostuksen ja kiinnostuksen lisäksi harjoittelua, yhä varhemmin. Elottoman tiedon sijaan tutkivaa oppijaa vie uteliaisuus itse asiaan ja sen sisältämiin merkityksiin. Hän toimii kuin salapoliisi tai tiedemies jo ala-asteella: kysyy itse ja etsii ratkaisuja, oivaltaa uutta.", kertoo Tukholman Karoliinisen Instituutin oppimiskeskuksen johtaja ja lääketieteen pedagogiikan professori, Kirsti Lonka kirjoissa Tutkiva Oppiminen ja Matkaopas opettajille (Hämäläinen 2005).
Samoilla linjoilla on myös Suomen tunnetuin (geeni)tutkija Leena Palotie, joka kertoo Eeva-lehdessä uskovansa itsensä vaivaamiseen, sinnikkyyteen ja säännöllisyyteen (Eeva-lehti 2005). Hän kertoo omanneensa alusta asti intohimon tehdä juuri sitä työtä mitä nyt tekee. Viikonloppuisinkin hän käväisee työpaikalla, mutta kieltää sen olevan työn sankaruutta, ja muotoilee asian niin, että "kun johonkin syttyy, siihen menee mukaan kokonaan".
Himasen Pekka on tuonut kieleemme mukaan sanan hakkerietiikka. Sanalla hakkeri ei ole aivan yksiselitteistä merkitystä, mutta Wikipedian mukaan "hakkeri tarkoittaa taitavaa tietokoneenkäyttäjää, joka tuntee tietojärjestelmien toiminnan syvällisesti ja hallitsee käyttämänsä työkalut ja laitteet hyvin." Himanen laajentaa hakkerin määritelmän kattamaan myös muita aloja, joiden jäsenillä on intohimoinen asenne työhönsä.
Kirjassaan Hakkerietiikka hän viittaa siihen, että akateemista maailmaa voidaan pitää hakkeriasenteen paljon vanhempana esikuvana: "Tutkijoiden intohimoinen suhde tekemiseensä sai itse asiassa ilmaisunsa jo, kun historian ensimmäisen Akatemian melkein 2 500 vuotta sitten perustanut Platon kuvasi filosofiaa "singonneesta kipinästä leimahtavana liekkinä, joka siitä lähtien ravitsee itse itseään" (Himanen 2007, 22).
Musiikin saralta löytyy useitakin intohimoisesti työhönsä suhtautuneita, joiden työskentelyprosessi saattoi olla vuosien ja jopa vuosikymmenien mittainen: teoksia saatettiin alulle, niitä muuteltiin työskentelyprosessin edetessä monta kertaa ja niitä koeteltiin toistuvasti vielä senkin jälkeen, kun ne olivat valmiit. Eräs näistä paljon malttia omanneista henkilöistä oli Johannes Brahms. Hänellä oli myös tapana etsiytyä sellaiselle seudulle, joka vastasi sitä tunnelmaa, jollaista hän oli musiikkiinsa hakemassa:
"Kaikki nämä vaikutelmat tihentyivät atmosfääriksi ja imeytyivät hänen olemukseensa ilmaantuakseen sitten taas jonkin sävellystyön yhteydessä muistumina, jotka sulautuivat hänen omiin ideoihinsa." (Klopp 1983, 27)
Toinen suuri nimi samalta alalta on Beethoven. Hänenkään ei voi sanoa olleen tiimityöläinen, mutta intohimoa tekemistään kohtaan hänellä kyllä oli:
"Beethoven onnistuu hallitsemaan laaja-alaisen rakenteen – joka on myös draamallisesti rytmitetty – ottamalla huomioon kaikki musiikin aspektit, pienet ja suuret. Rakenteen hallitseminen ei sujunut häneltä vaikeuksitta, vaan hän joutui jopa hillitsemään luontaista sujuvuuttaan. Beethovenin luonnoksista käy ilmi, että hänellä oli syntymässä olevassa teoksesta kokonaisnäkemys, jota hän kypsytteli useita vuosia. Hän olisi voinut säveltää teoksen heti, mutta tulos ei olisi vastannut hänen tiukkoja vaatimuksiaan. Sen sijaan hän kypsytteli ideaa tehden karkeita luonnoksia ja muokaten ne sitten plastisiksi teemoiksi, jotka kuulostavat niin spontaaneilta. Hän luonnosteli suunnitelman kokonaisista osista, muokkasi yksityiskohtia, ja kirjoitti koko partituurin vasta sitten, monien mielenmuutosten jälkeen. Beethovenin luonnokset ovat yksi laajimmista ja yhtenäisimmistä dokumenteista, joita sävellystyön vaiheista on olemassa. Ei pidä kuitenkaan olettaa, että hänen työskentelytapansa olisivat yhtään tavanomaisempia kuin hänen sävellyksensäkään." (Rushton 1992, 119)
Jostain kumman syystä historiallisesti merkittävien ihmisten elämänkerroista löytää lähes aina jotain mainintaa siitä, miten he eivät oman käsityksensä mukaan omaa suuria "älylihaksia", vaan pikemminkin kokevat itsensä huonomuistiseksi ja hajamieliseksi.
Katkelma Charles Darwinin omaelämäkerrasta, Elämäni:
"Minun on jatkuvasti vaikea ilmaista itseäni selkeästi ja tiiviisti, mikä vaikeus on aiheuttanut minulle paljon ajanhukkaa, mutta siitä on toisaalta ollut etua, koska se on pakottanut minut ajattelemaan pitkään ja harkitusti jokaista lausetta, ja siten olen usein joutunut näkemään virheitä päättelyketjuissa sekä omissa tai toisten havainnoissa. Mielessäni näyttää olevan sellainen vika, että se ajaa minut ensin esittämään väitteeni virheellisessä tai kömpelössä muodossa. Aikaisemmin ajattelin lauseitani ennen kuin kirjoitin ne muistiin, mutta usean vuoden ajan olen havainnut että säästää aikaa raapustaa löyhällä kädellä sivukaupalla tekstiä niin nopeasti kuin voi, lyhennellen puolet sanoista, ja sitten korjata harkitusti. Sillä tavoin hutaistut lauseet ovat usein parempia kuin mitä olisi pystynyt kirjoittamaan harkinnan tuloksena.
En ole nopeaälyinen, enkä nokkela kuten monet älykkäät miehet, esimerkiksi Huxley. Olen siksi huono kriitikko: artikkeli tai kirja herättää yleensä ensi lukemalta ihailuni, ja vasta melkoisen pohdinnan jälkeen havaitsen sen heikot kohdat. Kykyni seurata pitkää ja puhtaasti abstraktia ajatuskulkua on hyvin rajallinen, enkä siksi olisi koskaan onnistunut metafysiikassa tai matematiikassa. Muistini on laaja mutta hatara: yleensä se varoittaa minua kertomalla epämääräisesti että olen havainnut tai lukenut jotain mikä on ristiriidassa juuri tekemäni johtopäätöksen kanssa tai sitten tukee tätä päätelmää, ja jonkin ajan kuluttua saatan yleensä muistaa, mistä etsiä auktoriteettiani. Muistini on eräässä mielessä niin heikko, että en koskaan ole pystynyt muistamaan muutamaa päivää kauempaa ainoatakaan vuosilukua tai runonsäettä. Jotkut arvostelijoistani ovat sanoneet että olen hyvä havaintojen tekijä mutta minulta puuttuu päättelykyky. En usko että tämä voi pitää paikkaansa, sillä Lajien synty on yhtä pitkää päättelyketjua alusta loppuun, ja se on vakuuttanut useita eteviä miehiä. Kukaan ei olisi voinut kirjoittaa sitä täysin vailla päättelyn taitoa. Oivalluskykyä ja tervettä järkeä minulla on kohtalaisesti, sen verran kuin kenellä hyvänsä menestyvällä lakimiehellä tai lääkärillä tulee olla, mutta tuskin paljon sen enempää."
Myös Albert Einstein valitteli omaa huonomuistisuuttaan Albrecht Fölsingin kirjoittamassa Albert Einsteinin elämäkerrassa (Fölsing 1999).
Eri aloilta löytyy neroja ja muita häkellyttävän hyvin toimessaan suoriutuvia, joita yhdistää taipumus sekä syrjään vetäytyvyyteen, että myös kaipuu sellaisten ihmisten seuraan, joihin he voivat varauksetta luottaa. Eräs heistä oli kielifilosofiksikin tituleerattu Ludwig Wittgenstein:
"Wittgenstein kaihtoi julkisuutta. Hän vetäytyi pois kaikesta sellaisesta kosketuksesta ympäristönsä kanssa, jota hän piti epämieluisena. … Voi sanoa, että Wittgenstein karttoi tuttavuutta, mutta tarvitsi ja etsi ystävyyttä. Ystävänä hän oli verraton mutta vaativa. Luulen, että useimmat niistä, jotka rakastivat häntä ja saivat hänestä ystävän, myös pelkäsivät häntä." (Norman 1990)
Sokrates oli myös taipuvainen omiin oloihinsa vetäytyvyyteen. Varmaankin sen vuoksi, että hänen oli helpompi ajatella joitakin asioita omassa rauhassaan, mutta toisaalta: "Suurimman osan ajastaan hän keskusteli muiden kanssa sen sijaan, että olisi vain mietiskellyt itsekseen. Hänen keskustelunsa näyttävät olleen yhtä kiihkeitä kuin eristäytymisen puuskansakin." (Gottlieb 1997, 10 – 11)
Maailmanhistoria ja nykypäivä ovat tulvillaan ihmisiä, joissa on läsnä jokin omituisuus tai suoranainen vajavuus, joka kompensoituu jollakin toisella osa-alueella. Viihteen ja kulttuurin osalta olet jo mitä todennäköisimmin nauttinut ja ollut tyytyväinen heidän suoritukseensa moneen otteeseen, joko tekijän poikkeuksellisuuden tiedostaen tai sitten tietämättäsi, ja tieteen osalta heidän tutkimuksensa ovat vaikuttaneet pysyvästi maailmankuvaamme. Mainittakoon heistä kaikkien tietämät Darwin ja Einstein esimerkkeinä tieteen osalta ja vaikkapa Orlando Bloom (mm. Pirates-elokuvat) viihteen osalta:
“He is dyslexic – when describing the condition he spreads his arms wide and says here are words, here are images and sounds and names, and then he makes a small circle with his hands inside that imaginary map and says he can see only “that much" at a time – so “school was a challenge, put it that way." (Greenfeld, 2007)
Sitä ei voi tietää ennalta minkälaiseksi tietämäsi jollakin tavoin omituinen, eksentrinen tai jollain muulla tavoin poikkeuksellinen henkilö kehittyy. On pitkälti aluekohtaista, miten päin missäkin erilaisiin ihmisiin suhtaudutaan:
"Kulttuuri ja mielen mallit liittyvät kiinteästi toisiinsa, mikä perustellaan seuraavasti: Kulttuuri synnyttää mielen malleja, joiden kehittyminen, luonne ja rakenne kunkin kulttuurin antamista merkityksistä ja käytännöistä. Persoonallisuutta on yleensä pidetty yksilöominaisuutena, mutta kulttuuripsykologia laajentaa persoonallisuuden ihmisyhteisöihin. Eri kulttuureissa voi siis kehittyä erilaisia persoonallisuuksia. Toisin päin sanottuna mielen mallit yhdistävät kulttuuria ja inhimillistä toimintaa. Mielen mallit ovat tyypillisesti intersubjektiivisia. Kulttuurin perimmäinen tehtävä on saattaakin olla tarjota aineistoa yhteisen kokemuksen yhteisöllisiksi malleiksi. Kansalaisyhteisöä leimaava kulttuuri näkyy yhteisön jäsenten ajattelussa, tunnekokemuksissa ja käyttäytymisessä, jotka erottuvat muita yhteisöjä leimaavista "psykokulttuureista". Kulttuuritaustasta löytyy kertomuksia, muistoja ja käytäntöjä, jotka suoraan ohjaavat yhteisön jäsenten toimintaa." (Hyyppä 2002, 126)
Suhtautuminen erilaisiin ihmisiin ei ole stabiilia, vaan alati muutoksen alla olevaa, vaikkakin joillakin alueilla tai joissakin yhteisöissä – tai ainakin osa yhteisöstä – halutaan itsepintaisesti pitää kiinni joistakin vanhentuneista käsityksistä. Olivat ne sitten mitä lienevätkin.
Jottei tämä kaikki olisi niin helposti sulateltavaa, nostan esille vielä erään aspektin. Mitäpä jos x-teamin jäsenenä olisi henkilö, jonka ylivertainen kyvykkyys jollain osa-alueella johtuisi joko luonnollisesta poikkeamasta hänen aivoissaan tai siitä, että hänen geenejään oli hiukan tuunattu jo ennen hänen syntymäänsä? Esimerkkinä luonnollisesta poikkeamasta olisi Albert Einstein.
The Lancetista vuodelta 1999 löytyy artikkeli The exceptional brain of Albert Einstein (Witelson ym.), jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti Einsteinin aivoja. En ole tottunut käyttämään sitä termistöä, jolla hänen aivojaan artikkelissa kuvataan, mutta poimin olennaisia asioita niiltä kohdin, missä esiintyi sanoja kuten efficient, extraordinary ja exceptional – ja niitä esiintyi paljon:
Einsteinin itsensä on monessa yhteydessä (mm. Fölsing 1999) kerrottu kuvanneen ajattelunsa olevan kuvilla ajattelemista ja suurin vaikeus ongelmien ratkaisemisessa on ollut sopivan näkökulman löytäminen, ei niinkään varsinainen laskemistyö. Lancetin artikkelin mukaan myös muilla matemaatikoilla, kuten Gaussilla ja fyysikoista Siljeströmilla on ollut poikkeukselliset päälaenlohkot. Einsteinin aivojen paino sen sijaan ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, mutta neuronien yhteydessä olevien gliasolujen esiintyvyys sen sijaan oli huomattavasti normaalia suurempaa.
Nyt kun tiedät tämän, haluaisitko mahdollisesti ajatella, että kaikki Einsteinin saavutukset pitäisi mitätöidä? Eihän hän ollut edes "oikea" ihminen. Ehket sentään. Mutta jos hyväksyt Einsteinin, joka ehti poikkeuksilla aivoillaan tehdä valtavasti hyvää ihmiskunnalle, hyväksyisitkö sellaisen ihmisen, joka suunniteltiin tiedemieheksi – geneettistä muokkausta hyödyntäen? Kysehän on lähinnä vivahde-erosta?
Näkemyksiä siitä, onko ihmisalkioiden muokkaus edes mahdollista siten, että saavutettaisiin tavoiteltuja paranneltuja – tai täysin uusia – ominaisuuksia, on monia. Francis Fukuyama edustaa tässä sitä enemmän pessimistä linjaa (Fukuyama 2002, 82) todetessaan, ettemme ehkä koskaan saavuta kykyä muokata ihmisluontoa millään merkityksellisellä tavalla. Hän perustelee tätä sillä, että kun kyse on korkeamman tason tiloista ja käytöksestä, kuten älykkyydestä, aggressiivisuudesta, seksuaalisuudesta ja muusta sellaisesta, emme tänä päivänä tiedä, mitkä geenit ovat näistä asioista vastuussa ja että tiedämme vain kausaalisten suhteiden geenien välillä olevan tavattoman monimutkaisia (Fukuyama 2002, 74). Hän siteeraa Stuart Kauffmania, joka on BiosGroupin perustaja ja chief scientific officer, joka sanoo, että "geenit ovat jonkinlainen rinnakkaisprosessoiva kemiallinen tietokone, jossa geenit ovat jatkuvasti kytkemässä toisiaan pois ja päälle, jossain erityisen monimutkaisessa vastavuoroisuuden verkostossa."
Muutkin henkilöt myöntävät asian olevan erittäin monimutkainen hahmotettava, mutta osoittavat silti optimisempaa suhtautumista asiaan. Eläinkokeissa on todettu, että jo pienetkin geenimuutokset voivat vaikuttaa merkittävästi eliön toimintaan. Gregory Stock kertoo kirjassaan Redesigning humans – our inevitable genetic future kuinka madoille tehdyissä kokeissa (Stock 2002, 109) saatiin mikä tahansa tietyistä geeneistä pois kytkemällä pidennettyä madon tyypillistä elinikää suuressa määrin. Hiirelle tehdyssä kokeessa taasen luotiin ylimääräinen kopio glutamaatti-reseptoreihin vaikuttavasta geenistä, mikä paransi oppimiskykyä ja muistia. Ihmisillä eräs geenin variaatio, joka on assosioitu verenpaineen säätelyyn, vaikuttaa tuplaversiona siten, että henkilö vastaa toistuvaan painonnostoon kymmenen kertaa paremmin kuin ne, joilta se puuttuu (Stock 2002, 109).
Stockin varoittelee innostumasta liikaa, sillä yhden geenin muutos ei välttämättä vaikuta mitenkään, ellei geneettinen tausta muutoin ole tietyntyyppinen tai vaihtoehtoisesti seurauksena voi olla ennalta arvaamattomia haittavaikutuksia. Tämä ei silti estä tekemästä futuristisia ennusteita aiheesta, joita ovatkin ainakin kertaalleen tehneet todennäköisesti kaikki merkittävimmät lehdet, poliittissävytteisistä yleisjulkaisuihin.
"Ihmisen ominaisuuksia voidaan mahdollisesti laajentaa ainakin sellaisille alueille, jotka ovat jo käytössä joillakin muilla eliöillä. Vaikka nuo ominaisuudet tuntuisivat miten kummalliselta tahansa, luonto itse on jo toteuttanut ne. Jos jokin ominaisuus on kehittynyt jollekin eliölle, niin silloin on mahdollista selvittää tuon ominaisuuden geeniperusta ja siirtää vastaavat geenit ihmiselle. Yksi varsin selvä eläinkunnan tarjoama esimerkki on kyky aistia ultraviolettisäteilyä tai infrapunasäteilyä (lämpösäteilyä). Jos ne saataisiin käyttöön, ihminen näkisi yöllä ympäristönsä paljon nykyistä paremmin. Muita mahdollisuuksia ovat valaisevat elimet (tulikärpäset ja eräät kalat), sähkövirtaa tuottavat elimet (ankeriaat) ja magneettikentän aistiminen (linnut). Eräillä eläimillä on kehittynyt hyvin pitkälle kyky havaita ja tulkita sellaisiakin molekyylejä, joita on ilmassa käsittämättömän pieninä pitoisuuksina (nisäkkäistä muun muassa koirilla on tarkka hajuaisti). Eräät eläimet taas pystyvät tuottamaan korkeataajuisia ääniä ja suunnistamaan niiden avulla ikään kuin ne näkisivät ympäristön kaikuluotaimen avulla (lepakot)." (Lee 1998)
Jos nyt edelleen pysytään optimistisella linjalla ja ajatellaan geneettisen muokkauksen tulevan, ensin mahdolliseksi ja sitten aina vain helpommaksi, on luontevaa ajatella, että geneettiseen hakkerointiin innostuvat erittäin monet ihmiset. Mikä kietookin tämän kerronnan siihen, mistä lähdimme aluksi liikkeelle.
"Rekombinaatio on innovaatioiden lähde, varsinkin jos rekombinaation tuotteista tulee jälleen uuden rekombinaation osia, jotka luovat näin kasvavasti merkityksellisen informaation kierteen. Vaikka uuden tiedon syntymiseksi tarvitaan aina teoria, jota sovelletaan rekombinoituun informaatioon, niin mahdollisuus tehdä kokeita eri lähteistä tulevan informaation rekombinaatioilla antaa huomattavia uusia mahdollisuuksia tiedolle samoin kuin tieteenalojen välisillä kytkennöille – seikka jota Kuhnin teoria tieteellisistä vallankumouksista piti tiedonluonnille juuri olennaisena." (Himanen 2000, 143)
Mutta olisiko se riittävää, että geneettiseen ohjelmointiin liittyvä kollektiivinen tieto ja asiaan liittyvät tietokoneohjelmistot olisivat public domainia, Creative Commons -lisensoitua tai muuten kenen tahansa käytettävissä? Jossain vaiheessa jonkun varmastikin täytyy maksaa jostain rahalla. Tutkimustyö ei sekään ole ilmaista. Kuka priorisoisi mitä tutkittaisiin? Entä olisiko avoimen koodin -liike niin vahva ideologialtaan, että sen kannattajat ohjelmoisivat korvauksetta tarvittavat tutkimusohjelmistot ja tekoälysovellukset? Saattaisivatpa muuten ollakin, jos graalin maljana olisi jotain sellaista, jonka tavoittamiseen kaikilla heillä olisi suuri motivaatio.
Mielenkiintoinen taisto saatetaan käydä niiden tahojen välillä, joista toinen vannoo avoimen tiedon, sekä tiedon vapaan uudelleenmuokkauksen nimeen ja toinen puoltaa patentointia. Patenttitoimisto ei varmaankaan pysyisi enää perässä, kun geneettinen ohjelmointi ottaisi todella tulta alleen ja aiheuttaisi valtavan patenttitulvan (Douglas 2002, 284).
"Patentointi on tärkeä asia siksi, että huimasti kehittyvä geenitekniikka on hyvin kallista, mutta onnistuessaan alan tutkimuslaitokset saavat patentin turvin kulunsa korvatuiksi. Sijoittajille patentoidut geenit saattavat tarjota mahdollisuudet suuriin voittoihin. Eliöiden patentoimista kuitenkin vastustetaan usein sillä perusteella, että kysymyksessä ei ole keksijänsä rakentama uusi laite, vaan jo olemassa olevista eliöistä tai niiden osista muuntelemalla aikaansaatu tuote. Tästä huolimatta patentteja on myönnetty luonnonvaraisille, aikaisemmin tuntemattomille mikrobeille, joita ei ole muokattu millään tavalla." (Tast ym. 1999, 161)
Patentoimislinjalla on myös maaliskuun alussa Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtajaksi siirtynyt Suvi-Anne Siimes, vaikkakin siinä mitä hän kertoi olikin kyse lääkkeiden kehityksestä: "Niin kauan kuin patenttisuoja on voimassa, tulisi kuitenkin tunnustaa jokin rooli sille innovaatiolla, jonka avulla patentti on saatu. Siimes painottaa, että kysymys patenttisuojan kunnioittamisesta on aivan olennainen, sillä se vaikuttaa siihen, haluaako tutkiva lääketeollisuus tulevaisuudessa investoida Suomeen." (Kuittinen 2007)
Joka tapauksessa biotekniikka kiehtoo ihmisiä suuresti ja onpa aihe ollut osana lukion biologian kurssikirjaakin jo pitkän aikaa. Kuriositeettina poiminto lukiobiologian oppikirjasta (Tast ym. 1999, 162), joka oli muuten tekijöiden oman asenteellisuuden esiintuomisesta vapaa:
"Koe kuitenkin osoitti, että täysikasvuisen ihmisen solun tuma käynnistää alkion kehityksen. Se avaa huolestuttavia tulevaisuudennäkymiä. Maailmassa esimerkiksi riittää ihmisiä, jotka haaveilevat “ikuisesta elämästä" kloonaamalla itsensä alkioiksi, jotka otetaan sijaisäitiin kehittymään ihmisen kuoleman jälkeen tai vasta kaukana tulevaisuudessa. Nainen saattaa haluta itselleen tyttären, joka on hänen täsmällinen kopionsa tai mies täydellisesti itsensä oloisen pojan. Aviopareilla olisi mahdollisuus saada identtisiä mutta eri-ikäisiä lapsia."
Tottahan toki myös sellainenkin mahdollisuus voi olla olemassa, että geneettisesti tuunatut ihmiset alkavat ajan kanssa eriytyä omaksi yhteisökseen, ellei jopa lajikseen. Ja minkälaiseksihan heidän – niiden? – intressit muuttuvat? Onhan esim. esitetty teorioita, että Cro-Magnon -ihminen systemaattisesti tuhosi heidän kilpailijansa, neanderdaalit, kuten simpansseiden on havainnoitu jahtaavan ja tappavan joka ikisen naapuriston simpanssiseurueen jäsenen (Angier 2007). Toisaalta, saman lähteen mukaan on olemassa hypoteesi, jonka mukaan Homo sapiens peittosi neandertaalit, johtuen eroista niiden ekologisessa systeemissä, eikä niinkään kilpailullisista syistä.
Nykypäivän valossa tarkastellen saatamme huomata, että olemme oppineet sietämään meitä itseämme sietämättömän paljon ihanampia, kauniimpia ja komeampia ihmisiä, jotka myös itse tiedostavat tämän, mutta eivät silti ole tulleet ylimielisiksi. Richard Gere on nimetty kaksi kertaa planeetan seksikkäimmäksi elossa olevaksi mieheksi, mutta silti hän vannoo rauhanomaisuuden nimeen, sekä on myös buddhalainen (Corsello 2007). Koko kosmoksen seksikkäimmäksi naiseksi lukuisten äänestyksien mukaan on valittu Jessica Alba, mutta hänkin kertoo vain haluavansa olla hyvä ja muita auttava persoona, joka pyrkii välttämään muiden näyttelijöiden jo astumaa ansaa, jossa aletaan kuvitella olevansa universumin keskipiste (Bhattacharya 2007). Tosin samaisessa GQ-lehden haastattelussa hän käytti sanoja shit ja fuck, joten selvästikin hänessä on ainesta pahuuteen. Kannattaa siis olla varuillaan hänen suhteensa.
On myös täysin mahdollista, että kun meitä muita paremmat ihmiset alkavat olla määrällisesti riittävän suurijoukkoisia, joku keksii perustaa lehden, jossa arvioidaan vuoden geneettisesti parhaimmat ihmiset, esitellään kauden villeimmät geenimuokkausvinkit, sekä tietenkin kritisoidaan villejä luonnonihmisiä.
Etsiskellessäni lähdetekstimateriaalia käytettäväksi tulin huomioineeksi Tapiola-yhtiön asiakaslehti Oma taloudessa mielenkiintoisen väittämän:
"Useiden eri tutkimusten mukaan suurin osa maailman ihmisistä on onnellisia. Esa Mangeloja ja Tatu Hirvonen suorittivat laajaan, 50 maata kattavaan aineistoon perustuvan vertailun. Sen mukaan onnellisuusasteikolla 1-10 maiden keskiarvo on 6,3 eli ihmiset ovat enemmän onnellisia kuin onnettomia. Suomi sijoittuu vertailussa maailman onnellisimpien maiden joukkoon. Noin yhdeksän kymmenestä suomalaisesta kokee olevansa onnellinen, ja joka neljäs pitää itseään erittäin onnellisena." (Härkönen 2007)
Tuntuuko sinusta, että maailmassa tai ainakin sinulla on kaikki ihan hyvin? Entä tuntuuko sinusta siltä, että maailma on valmis ja että ei tässä nyt enää kannata sen kummemmin käydä kehittelemään mitään uutta ja että kunhan nyt eletään vaan päivä kerrallaan – tuli mitä tuli?
Näyttäisi siltä, että ainakin Kiina on ottanut jo monta askelta matkalla kohti luovaksi supervallaksi tulemista. Sen talous kasvoi viime vuonna 10,7 %, sen hallitus on panostanut vahvasti tieteen ja teknologian kehittämiseen monivuotisilla ohjelmilla, sekä varsinkin Kiinan nuorisosta nousee esiin kansainvälistä huipputasoa olevia kykyjä, jotka vaikuttavat mm. suunnittelun, muodin, median ja aloilla (Chen 2007).
Myönnän suoraan, että seuraava on erittäin keinotekoinen ajatusyhdistelmä, mutta jos kiinalaiset tiedemiehet ja kiinalaisen luovan suunnittelun huiput yhdistäisivät kykynsä, olisi muilla mailla pian hyvin suuri matka taivallettavanaan, ottaakseen Kiinan etumatkaa kiinni. Kiina ei ole vain tehdas, jonka halpa työvoima tuottaa tavaraa muille mailla (Chen 2007).
<-- Talouden maailma (yhteiskuntaoppi, iltalukio, 2009)
Yritysraportti: Fruugo Oy (Sähköinen liiketoiminta, amk, 2010) -->